Mysteeri

Kappaleet voivat joskus olla petollisia. Toiset kuuntelevat ainoastaan niiden melodiaa vaipuen sen tunnelmaan, kun taas toiset kuuntelevat sanoja ja miettivät niitä joskus liikaakin. Sitäpaitsi jokainen ihminen tämän maan päällä voi kokea yhden kappaleen täysin omalla tavallaan, etenkin jos mukaan otetaan vielä hiukankin kryptisemmät lyriikat, joten erilaisia tulkintoja voi syntyä miljardeja.

Helppo esimerkki on erään kappaleen nimi: ”Musta aurinko nousee”. Nouseeko kappaleessa mustan värinen aurinko, vai todetaanko siinä vain yhtä murretta käyttäen, että minun mielestäni aurinko nousee?

Siispä sosiaalisessa mediassakin seikkailevana yksilönä musiikkia kuunnellessani joskus linkitän uuden löytämäni artistin tai kipaleen ystävillenikin. Mutta mitä sitten, kun vasta tuntien päästä tajuaa, että kappalehan oli täydellinen itkuvirsi yksinäisestä elämästä? Tai että se kuulostaa siltä, että kerron kaipaavani jotakuta ihmistä, jolle en ole koskaan uskaltanut sanoa tunteistani mitään? Ajatteleekohan kukaan ystävistäni koskaan laulujen olevan keino kertoa ahdingon sävyttämästä elämästäni, tai että ne olisivat jonkinlainen salamyhkäinen viesti juuri kyseiselle kappaletta kuuntelevalle toverilleni?

Olen todennut saman ylianalysointi-ongelman myös blogini puolella. Joskus kirjoitan kuolevasta äidistä, joskus salaisista vihan tunteista, joskus uuden miehen löytämisestä. Mitä sulkakynäni milloinkin suostuu paperille jälkiä jättämään, ei aina ole peräisin pelkästään omista tunteistani ja elämästäni. Jos kerron eron tuskissa pyörimisestä lähikapakoissa, se ei aina tarkoita sitä, että itse olisin löytänyt sisäisen pubiruusuni, tai jos kerron tulehtuneesta sisarussuhteesta, se ei ehkä tarkoitakaan sitä, että minulla olisi ongelmia siskoni kanssa (vaikka onhan sekin tietysti joskus aikamoinen pässi, kaikella rakkaudella tietysti).

Niinpä päädyin miettimään, että jos joku hiukankaan ulkopuolinen ihminen katsoisi Internetiin jättämiäni jälkiä kriittisesti, mitä hän näkisi? Toteaisiko hän minun olevan monissa liian pienissä ongelmissa vellova ihmisraunio vai kenties yksinäisiä itkuvirsiä kuunteleva masentunut eukko? Tai ehkä sarkastinen kyynikko? Tai ihastunut hupakko?

Valitettavasti sitä ei saa tietää, ellei osaisi juuri tuolta ihmiseltä kysyä. Kuitenkin minua joskus harmittaa, että jokainen meistä on pohjimmiltaan niin utelias, että yrittää vetää johtopäätöksiä välillä vääristäkin asioista. Viattomat luritukset ja kirjoitukset voivat muuntua toisen ihmisen päässä henkilökohtaiseksi loukkaukseksi tai ahdistavaksi ihastumisen tunnustukseksi.

Pitäisikö meidän joskus lopettaa ylianalysointi? Ja jos lainaan loppuun erästä Queenin biisiä, ei se tarkoita välttämättä yhtään mitään. Vai tarkoittaako?

You never heard my song before, the music was too loud, 
but now I think you hear me well, for now we both know how.

Muutoksen kaksi piippua

Erästä elokuvaa katsoessani minulle jäi mieleen yksi lause koko elokuvasta: ”Kaksi englannin kielen lempisanaani ovat ’things change’.”

Pidin tuosta lauseesta, sillä jos ihminen on huonossa tilassa elämässään, mikä olisikaan lohduttavampi ajatus? Asiat muuttuvat, joten jos elämässä jokin asia painaa mieltä, se ei jatku niin lopun ikää. Jossain vaiheessa asiaan löytyy ratkaisu ja ihminen pystyy astumaan uusiin seikkailuihin pää pystyssä.

Toisaalta jos on onnellinen elämässään, niin sitten koko lause muuttuu pelottavaksi. Asiat muuttuvat, joten onnellisuuskaan ei tuon filosofian mukaan jatku lopullisesti. Jossain vaiheessa ilon päivät päättyvät ja tilalle astuu surun aikakausi.

Joten päädyin miettimään, että en pidäkään enää elokuvan esittämästä ajatuksesta sellaisenaan. Repliikin esittämän lauseen toivon pilkahdus riippuu liikaa siitä tilanteesta, jossa aihetta pohtii. Toivon pilkahdus voi helposti muuttua pelon siemeneksi. Itse haluaisin tällä hetkellä ajatella asioiden muuttuvan, mutta mitä sitten, kun on täydellisen onnellinen? Eikö asiat voisi silloin jumiutua paikoilleen, jotta elämä ei itse asiassa liikkuisi ollenkaan eteenpäin? Sellainen hetki, kun on ikionnellinen, miksei se voisi kestää ikuisuutta? Kuka pysäyttäisi kellon siihen paikkaan? Enkä ole ensimmäinen, joka ajan kulumista ja muutosta harmittelee, mutta kukaan ei silti ole vielä keksinyt aiheeseen ratkaisua.

Lopulta hausinkin lisätä tuohon elokuvan repliikkeihin toisen lauseen täydentämään tätä ideologiaa: ”Things can also stay the same, if you want them to.” Koska jos on onnellinen, jos elämässä on kaikki niin kuin niiden pitääkin, minä yritän uskoa siihen, että asiat voivat myös pysyä hyvinä.

Karu totuus

Olen päätynyt siihen tulokseen, että ihminen on masokisti. Jokin kumma voima ajaa meitä erilaisiiin tilanteisiin, työpaikkoihin ja harrastuksiin, joista emme oikeastaan nauti, viettämään aikaa sellaisten ystävien kanssa, joita ei oikeastaan haluaisi kutsua ystäviksi ja rakastumaan idiootteihin, renttuihin ja varattuihin sekopäihin.

Tietenkin nämä ja monet muutkin tilanteet olisivat vältettävissä jo kauan ennen kuin niistä koituu minkäänlaista päänvaivaa, mutta jostain kummallisesta syystä emme tee mitään muuttaaksemme kurssin suuntaa. Ajaudumme tilanteisiin yhä syvemmälle, aivan kuin junan raiteilla, yhä pidemmälle mutkallisiin sekasorron tunteisiin, kykenemättä kääntymään takaisin tai edes pysäyttämään kulkua.

Ajan kuluessa vain äkkiä huomaamme luoneemme itsellemme maanpäällisen helvetin. Sellaisen, jossa ihminen kärventyy pikkuhiljaa elävältä, järjiltä, kaikki voimansa menettäen. Lopulta emme tiedä enää mitä tehdä, joten käymme vain istumaan sohvalle jonain synkkänä iltana raapimaan päätämme. Siinä hiljaisuudessa istuessa tajuaa olevansa typerä. Ihmisille on annettu kaikki eväät onneet, mutta olemme toimettomuudessamme loppupeleissä erittäin hölmöjä.

Hullulla halvat huvit

Olen aina ollut hiukan lapsenomainen ihminen. Pystyn löytämään ihmeteltävää mitä pienemmistä asioista, ja saatan innostua esimerkiksi kauniista auringonlaskusta niin paljon, että jään ihastelemaan sitä ja pohtimaan, miten mahtava maailma ja elämä voikaan olla. Olen voinut ja voin edelleen nostaa mieltäni pienillä asioilla korkeuksiin, ja olen siitä ylpeä.

Toisinaan sitten tulee vastaan päiviä, kun tekisi mieli vain maata sängyssä, kirota ja manata kaikkivoipa luojamme pimeimpään helvetin loukkoon. Sen jälkeen käy nukkumaan ja toivoo, että seuraava päivä olisi parempi, mutta ei saakaan unta ja aamulla kaikki on edelleen yhtä huonosti kuin ennen.

Tämä tapahtui eilen ja viime yönä, jos joku ei osannut lukea sitä rivien välistä tähän mennessä. Onneksi nousin kuitenkin ylös keittämään itselleni kahvia ja avasin verhot juuri oikeaan aikaan, kun pihallamme temppuili orava. Tokaisin itselleni samat sanat, kuin ystäväni eilen: ”Niina, et sinä ole tuollainen masentunut pessimisti.” Niinpä katsoin oravan loikkia ja pelleilyä aidan päällä, ja hymyilin itsekseni.

Niinkin hölmö asia kuin pieni orava, voi pelastaa päiväni. Olen tästä ominaisuudesta kiitollinen.

Niitä asioita, joita ei pitäisi ajatella

Kotini lähellä olevan lentokentän luona on kyltti, jossa kysytään: ”Tiedätkö jo missä olet tunnin kuluttua?”

Koska tuo kyltti on yleisen lenkkipolun vieressä, luulen monen puuskuttaneen sen ohi ajatellen, että tunnin kuluttua on kotona, suihkusta juuri tulleena, virkistäytyneenä ja täynnä hyvää oloa. Minäkin pyöräilin siitä eräs ilta ohi ja katsahdin kysymystä. Totesin itselleni, että olen jo kohta kotona kirjoittamassa blogia, kuuntelemassa musiikkia tai ehkä juttelemassa puhelimessa kaverin kanssa.

Sitten jostain saapui taas kaiken kyseenalaistava ajatus: ”Mitä jos…”

Mitä jos ajankin pyöräni kanssa auton alle, ja olen tunnin kuluttua sairaalassa teho-osastolla? Mitä jos puhelimeni soi ja minulle kerrotaan äitini kuolleen, jolloin tunnin päästä olenkin itkemässä perheeni kanssa julmaa menetystä? Mitä jos tapahtuu jotain, ja tunnin päästä olen ihan jossain muualla kuin omassa pienessä, turvallisessa kodissani?

Kun pyöräilin sitten ehjänä kerrostalomme pihaan ja lopulta lukitsin asuntoni oven takanani, voin kertoa olleeni siitä erittäin onnellinen. Sillä vaikka mitä kuvittelee itsekseen, niin ei tässä maailmassa kukaan koskaan tiedä varmuudella mitään, ei edes sitä, missä on kymmenien minuttien kuluttua.

Kurja matka suuruuteen

Viime aikoina olen saanut kuulla kritiikkiä siitä, että kirjoitan liian höttöisistä aiheista. Toisaalta olen saanut tuota kritiikkiä jopa sellaisista teksteistä, joita kirjoitin lapsena, mutta en oikeastaan tiedä miten maailmaamullistavia mietteitä minulla olisi pitänyt olla 11-vuotiaana.

Kuitenkin lisää näkökantoja saadakseni minun on ilmeisesti tehtävä jotain radikaalia. Siksi pohdiskelin hetken erilaisia tapoja saada uudenlaisia lähestymistapoja elämän erilaisiin aiheisiin.

o Ajattelin muuttaa Afrikkaan. Siellä kärsin nälänhätää, laihdun viisikymmentä kiloa ja sitten kuolen nälkään. Tämän jälkeen toivon syntyväni uudelleen kirjailijan lahjan siunauksen saaneena, jotta voisin pohtia entisen elämäni kokemusten pohjalta maailman hätää ja kurjuutta.

o Voisin myös haalia itselleni muutamat taudit lisää. Tällä hetkellä kärsin vain parempien ihmisten ongelmista, kuten muutamista allergioista, astmasta ja alaselän temppuilusta, joten ajattelin sen tekevän vain hyvää, jos voisin kärsiä suurta tuskaa ja kuoleman läheisyyttä. Niinpä listasin saavutettavien tautien listalle ensimmäiseksi syövän, etenkin leukemian ja aivokasvaimen, jonka jälkeen voisi olla vielä tilaa pikkuiselle keuhkokuumeelle ja malarialle. Listan jatkoksi lisään tietysti HI-viruksen, jota en sitten hoida millään lääkityksellä. Kaikken näiden sairauksien runtelemana voin viimeisinä elinvuosinani kirjoittaa varmasti erityisen syvää analyysiä elämän tarjoamista vuoristoradan hetkistä – yhtenä päivänä olet huipulla, ja toisena hetkenä ajomatka on jo päättymässä.

o Katsantokantaa elämään voisi lähteä tietysti hakemaan myös huumeista. Kaikkia kovia aineita vain suoraan suoneen, niin johan alkavat aivot tuottaa ties minkälaista aineistoa. Kun sitten olen käynyt vieroituksessa, sairaalassa muutaman kerran heräämässä jälleen henkiin, vankilassa ja erilaisissa hoidoissa, taistelen tieni kuiville. Jos ei huumeaikojen teksteistäni saa mitään selvää, niin kaikesta siitä selvinneenä voin kirjoittaa hiukan selkeämpää aineistoa elämän kurjuudesta ja hurjuudesta.

o Ismo Alangon sanoin, taas kohtuuttomasti täytyy pian rakastuu. Mikään ei tietenkään ole raastavampaa kuin kituva, pettymystentäyteinen rakkaus. Kyllä siitä riittää kerrottavaa, sydän verellä vuodatettuja kyyneliä sanojen muodossa. Varmasti pelkästään niihin sanoihin päin pikainen vilkaisu saa ihmiset ahdistumaan elämän toivottomuudesta; koska usko, toivo ja rakkaus on petturuutta, sillä uskoa ei ole, toivoa ei annettu ja rakkautta ei tule koskaan olemaankaan.

o Tämä valitsemani reitti parempaan tekstinkirjoittamiseen on kuitenkin niin raskas, että taidan masentua. Masentuneiden ihmisten tekstiä verrataan varmasti helpommin paremmaksi, sillä se vilisee erilaisia kuvauksia elämästä synkkänä ja karuna paikkana, jossa pienellä ihmisellä ei ole tilaa olla. Joten katsokaa pöydällänne olevaa kynttilää, sillä minun elämänhaluni tulee olemaan kuin se – sammunut.

Kaikilla keinoilla suuruuteen, sanoi Einstein ja ryhtyi vasenkätiseksi. Siispä minä aloitan matkani kohti parempia pohdintoja, parempia tekstejä ja kohti parempaa kirjallista elämää.

Luonnevikainen sukupuoli

Olen pitkän aikaa ollut sitä mieltä, että jos edustaisin toista sukupuolta, minusta tulisi loistava pelimies. Naiset ovat joskus niin typerän helppoja, että olen itsekin miettinyt, miten me lankeamme yhä uudelleen ja uudelleen samoihin ansalankoihin. Olen joutunut joskus aikoinaan pelimiehen satimeen ja uskokaa minua kun sanon, että siihen joutuminen ei vaatinut suuria kikkoja, eikä se vienut kauaa aikaa.

Eräs päivä mietin, mistä tämä helppous johtuu. Miksi miehet eivät ole samanlaisia tolloja, jotka haksahtaisivat selkeästi viallisten naisten matkaan, yksi toisensa perään? Mikä miehiä ja naisia erottaa suhteissa niin, että naiset ovat valmiita hyppäämään mihin tahansa junan kyytiin? Itsekin näin jo kilometrien päähän silloin vuosia takaperin, että poika, johon ihastuin, ei ollut mikään herrasmies. Naisia tuli ja meni, ja jutuissa niitä tuntui riittävän joka sormelle. Mietin silloin, ja mietin nyt, miksi olin niin hölmö.

Sitten eräänä hetkenä tajusin yhden erottavan piirteen. Jutellessani ystäväni kanssa minulle selveni naisten jonkinlainen halu olla pelastaja. Heti alkuun epätoivoisessakin suhteessa naiset haluavat uskoa siihen, että juuri hän on se, joka saa miehen kääntymään parempaan päin, tekemään elämäntapamuutoksen, lopettavan juomisen ja löytävän Jeesuksen. Vaikka mies olisi pettänyt jokaista edellistä seurustelukumppaniaan, nainen lähtee peliin mukaan uskoen, että pystyy muuttamaan miehen.

Mikä siinä onkin, miksi naiset haluavat aina muuttaa miehen? Miksi emme vain voisi löytää jotakuta sellaista, joka kelpaa meille, ja joille me kelpaamme, juuri sellaisina kuin olemme? Miksi täytyisi lähteä hulluun muuttumisleikkiin, jonka jälkeen mies tai ehkä kumpikaan ei ole enää mitään itsensä kaltaista?

Tässä asiassa pidän miehiä paljon järkevimpinä. Jos miehet kohtaavat pelinaisen ja näkevät naisen todellisen luonteen, eivät he kuvittele mitään liikoja. He lähtevät ehkä tämän mukaan, mutta vain hetkeksi, eivätkä anna tunteilleen liikaa valtaa. He ymmärtävät leikin säännöt, eivätkä kuvittele voivansa kääntää naisen ihmisenä täysin toiseen suuntaan.

Me naiset ilmeisesti haluamme niin paljon olla jotenkin erikoisia, erilaisia, kaikkivoipaisempia kuin kukaan muu, että lähdemme mitä kamalimpien renttujen mukaan silkasta toivosta. Ehkä kaikki kääntyy hyväksi. Ehkä en joudu pettymään. Ehkä minä voin auttaa miestä löytämään oikean sitoutumisen onnen. Niin, ja kaiken tämän jälkeen lähdemme Elviksen kanssa lentäviä lehmiä katsomaan.