Elävä todiste

Ilmeisesti viime ajat ovat olleet vanhojen kuvien aikoja, sillä nyt äitini oli löytänyt kuvan hänestä ja isästäni. Erittäin vanhan kuvan. Sellaisen, jossa he ovat nuoria ja nauravaisia hupsuja, juuri rakastuneita ja tulevaisuus vasta edessä. Kuvassa näkyy iloisuus, onni, rakkaus ja läheisyys. Tuosta kuvasta kehkeytyi heti minun suosikkini, ja olenkin tuijottanut sitä pitkät tovit sen ensimmäisen kerran nähtyäni.

Vanhempani ovat olleet minulle aina jonkinlaisia idoleita rakkauselämässä. Heissä näen niin paljon hienoja asioita, joita itse haluan myös omaan elämääni, että ellen olisi noiden kahden tytär, saattaisin joskus olla jopa hiukan kateellinen. He ovat asettaneet minulle mielestäni onnellisen, tavoittelemisen arvoisen ja silti realistisen parisuhdemielikuvan.

Toisaalta kuva saa minut myös haikeaksi, sillä olin joskus vielä niin viaton, että kuvittelin kaiken olevan helposti saavutettavissa. Olin aina toivonut elämäni olevan jollain tasolla samanlaista vanhempieni kanssa, että yhtäkkiä vain löytäisin jostain kadulta kävellessä oman mieheni, jonka kanssa viettäisin onnellisena koko loppuelämäni. Odotin ja uskoin loppuelämäni alkavan ihan minä hetkenä hyvänsä. Tähän mennessä olen kuitenkin tajunnut, ettei se alakaan sormia napsauttamalla jonkun kanssa, vaan kaiken eteen pitää tehdä niska limassa töitä.

Silti toivo elää, toivo paremmasta huomisesta ja kaiken kestävästä rakkaudesta, ja elävä todiste siitä on perheeni – nuo kaksi rakastunutta hölmöä vanhassa valokuvassa.

Mainokset

Mysteerimies

On omituinen tunne katsoa jotakin valokuvaa, jossa seisoo viisi miestä, ja tietää yhden rennosti lapiota olallaan pitelevän miehen olevan sukulainen. Sillä siinä onkin melko pitkälti kaikki se, mitä tuosta miehestä tiedän.

Olen joskus saanut isotädiltäni lahjaksi vanhan kahvimyllyn. Se oli isoisoisäni Viipurista tuoma lahja muulle perheelle, vaikka lahja ei ollutkaan ehkä juuri sellainen, kuin kotipuolessa oli toivottu. Miehen lähtiessä matkaan, perhe jäi odottamaan paluulahjaksi jotakin syötävää, ehkä leipää ja hiukan viljaa, mutta tuliaisena saapuikin kahvimylly. Aina ei voi voittaa, mutta nyt tuo kahvimylly on minun, ja joskus jään keittiössä istuessani tuijottamaan sitä mietteliäänä.

Kesällä isäni sai isoisästään kaksi valokuvaa, jotka valottivat tuon miehen olemusta edes hiukan enemmän. Toisessa kuvassa hän seisoo portailla yrmeän näköisten miesten keskellä. Hän oli ehdottomasti kaverusjoukon komein, seisoen toinen käsi taskussa, tuijottaen kameraa kuin paraskin Clint Eastwood. Toisessa kuvassa hän hymyilee kahden muun miehen kanssa, gangsterihattu hiukan kenollaan päässä, kaikilla kolmella pyörät vierellään.

Tuo komean, hiukan jopa rentun näköisen miehen suonissa virtasi sama veri, josta nyt osa virtaa minussa. Osittain olemme samaa lihaa ja luuta, minulla on hänen geenejään, ja jos tuijottaisin kuvia tarpeeksi kauan, ehkä näkisin siinä jotain samaa kuin omassa peilikuvassani. Mutta siinä kaikki, minulla on kaksi valokuvaa ja yksi kahvimylly kertomassa kokonaisen ihmiselämän kokoinen tarina.

Kuka hän oli? Millainen mies hän oli? Oliko hän kulmakunnan komein kolli, jolle naiset tapasivat hymyillä ohi kävellessään? Vai oliko hän hiljainen jurottaja, joka toi perheelle leivän kotiin, mutta ei puhua pukahtanut matkoistaan tai työpäivästään juuri mitään? Oliko hän sodassa sankari, vai heittäytyikö hän ojaan piiloon, kun pommikoneen hurina alkoi kuulua taivaanrannasta? Rakastiko hän perhettään? Vitsailiko hän koskaan?

Haluaisin kuvitella hänen olleen hyvä mies, mutta myös jollain tavalla hunsvotti. Sellainen keikari, josta voisi tehdä elokuvan, mutta joka kuitenkin elokuvan lopussa paljastuisi hyväksi tyypiksi, jolla ei ole koskaan ollut mitään pahaa sanottavaa kenestäkään.

Kun tuijotan noita valokuvia tuosta mysteerisestä sukulaisestani, haluaisin enemmän kuin koskaan omistaa aikakoneen. Samalla tajuan myös sen, kuinka vähän sitä tietääkään omasta suvustaan – niistä ihmisistä, joita ei ole koskaan nähnyt tai niistä, joita ei enää kovin hyvin muista.  Lopulta kaikki nämä kysymykset johtavat jopa jonkinlaiseen kriisiin oman itseni kanssa. Jos en tiedä ketä tai millaisia sukulaiseni ovat olleet, miten he ovat elämänsä eläneet tai millainen elämä heillä ylipäätään on ollut, voinko kunnolla edes ymmärtää itseänikään? Jos en tiedä missä ovat juureni, tiedänkö sitten edes sitä, kuka minä oikeasti olen?

Ei pidä olla liian jyrkkä

Olen jälkiviisas ihminen. Joskus jopa siinä määrin, että se musertaa minut henkisesti. Ajattelen asioita paljon ja yritän miettiä asioiden perimmäisiä syitä ja seurauksia, jotta voisin oppia virheistäni ja elämästäni ja jotta voisin muuttua paremmaksi, viisaammaksi ihmiseksi.

Toisinaan löydän menneisyydestä sellaisia asioita, joista näen näin myöhemmin suoraan, että olen ollut rehellisesti sanottuna jopa julma läheisiäni kohtaan. Nuo oivallukset satuttavat minua. Tuollaisissa asioissa toivon, etten olisi jälkiviisas, vaan osaisin nähdä asiat objektiivisemmin juuri sinä hetkenä, kun ne elän, jotta voisin välttyä tekemästä mitään tyhmää alun perinkään.

Mutta siinä tapauksessa minun pitäisi kai olla jo jonkinlainen jumalankaltainen olento ja minähän olen vain yksinkertainen ihminen. Ehkä jälkiviisauden ohella minun tulisi opetella antamaan anteeksi itselleni.

Kuin superälykäs dinosaurus?

Ystäväni ovat joutuneet kärsimään, tai vaihtoehtoisesti ovat päässeet nauttimaan, eräästä kyseenalaisesta ominaisuudestani. Pohdin paljon asioita ja pohdinnoille ei ole ainakaan vielä tähän mennessä näkynyt loppua. Tämä on yksi syy siihen, miksi kirjoitan myös blogia. Päässäni pyörii niin paljon asioita, ettei normaalille käytökselle ja arjen suorittamiselle jäisi sijaa, jollen tasaisin väliajoin purkaisi aivoituksiani kirjoitukseksi.

Olen joskus kesken automatkan koulusta kotiin huikannut ystävälleni, että onkohan elämällä tarkoitusta ollenkaan. Tai olisiko sittenkin parempi elää elämäänsä hedonistina, siinäpä vasta mielenkiintoinen, vaihtoehtoinen elämäntapa.

Siksi olen saanut lempinimen, jota en lähde kiistämään.

Filosiraptor kuittaa tältä erää.

Julma totuus

Tämän pienen ajatuksen olen kaivanut Internetin syövereistä omistettuna nyt niille tyypeille, joiden mielestä blogini on joskus synkkäsävytteinen ja masentunut:

According to astronomy, when you wish upon a star you’re actually a few million years late. That star is dead. Just like your dreams.

Rima taivaassa

Vaikka kauneuden sanotaan kumpuavan ihmisen sisältä, ei haittaisi vaikka hän olisi erittäin komea. Mieluiten tummemmat hiukset kuin aivan albiinot, pitkät käyvät myös, mutta ehkä lyhyemmät olisi sittenkin parempi vaihtoehto. Siniset silmät ovat jotenkin jännittävällä tavalla kiehtovia, mutta ruskeisiin silmiin voisi tuijottaa ikuisuuden, uppoutua jonnekin syvälle sielun syövereihin. Toisaalta silmien tulisi myös olla kasvojen kiintopiste, ja sellaiset vielä, joihin huomio kiinnittyy. Ei pidä myöskään unohtaa hymyä, sillä jos hänellä on suloinen hymy, mikään ei voi voittaa sitä näkyä. Oikeassa tilanteessa heitetty hymy vetää jalat alta. Lisäksi hänellä olisi hyvä huumorintaju, hän ymmärtäisi nauraa minun vitseilleni ja myös hän saisi minut nauramaan. Siinä missä keveille asioille voisi nauraa hänen kanssaan, niin tietysti hänen tulee myös osata puhua syvällisistä aiheista, jotta voisimme kietoutua pimeinä syysiltoina vilttiin ja puhua aamunkoittoon asti. Hänen tulee olla kiehtova, eikä kaikkia kortteja saa latoa heti pöytään ja paljastaa kaikkia salaisuuksia. Lisäksi hänen äitinsä voisi olla menehtynyt, sillä – myöntäkää pois vain – eihän anopeista ole juuri koskaan mitään positiivisia tarinoita kuultu, eikä tulla kuulemaankaan. Muut sukulaiset olisivat mukavia ja leppoisia, he ottaisivat minut avosylin vastaan ja rakastaisivat minua kuin yhtä omistaan. Raha ei myöskään ole pahitteeksi, joten hänellä olisi varmasti pankkitilillä sievoinen summa pätäkkää, eikä hän säästele sitä minun kohdallani. Herrasmies tarjoaisi ravintolaillallisen ja romanttisen matkan Pariisiin, jossa ihastelisimme rakkauden kaupungin menoa käsi kädessä, symbioosissa ja täydellisen maailman pyöriessä vain meidän ympärillämme. Ai niin, ja seksi hänen kanssaan olisi tietysti maailmaa mullistavaa.

Luulenpa ettei kovin moni varmasti edes jaksanut lukea tuota ensimmäistä kappaletta loppuun. Mikä surullisinta, olisin voinut jatkaa sitä vaikka kuinka pitkälle vielä, mutta säästin meidän kaikkien mielenterveyttä lopettamalla lyhyeen.

Naisilla on aivan käsittämätön tarve luoda odotuksia ja ehtoja tuleville kumppaneilleen. Tiedän tapauksia, joissa ihminen on viettänyt mieluummin vuosikymmeniä yksin, kuin ottanut omakseen mukavan ja komean miehen, jolla oli vääränvärinen paita. Siis oikeasti, kuka muka haluaisi deittailla miestä, jolla on kirkkaanpunainen paita päällänsä? Eihän me missään joulunäytelmässä eletä, eihän? Listamme on niin pitkä, että kuka tahansa sitä meiltä kysyykin, voimme luetella helposti vähintään viisi ehtoa tuosta noin vain, vaikka meidät herätettäisiin keskellä yötä syvästä unesta. Unesta, jossa vielä luultavasti olemme haaveilleet siitä täydellisestä miehestä.

Mutta missä se täydellinen mies on? Mistä sellaisia löytää? Täytyykö meidän ottaa elokuvamaiset efektit käyttöön ja kulkea minihameessa koulun käytävillä pudottelemassa kirjoja ympäriinsä, jotta edes yksi mies tulisi auttamaan meitä? Hän nostaisi kirjamme meille takaisin käteen ja siitä alkaa vuosisadan rakkaustarina. Vai pitäisikö meidän mennä koputtelemaan jokaisen kerrostalon ovea tutkimuskaavakkeet kädessämme, valmiina kysymään sata tiukkaa kysymystä, joilla kartoittaisimme miehen potentiaalin täydellisyyteen? Yksikin väärä vastaus ja voimme siirtyä seuraavalle ovelle.

Eräs mies dumpattiin muuten sen takia, että hänellä oli vinot hampaat. Sillä kuka nyt haluaisi kävellä julkisilla paikoilla käsi kädessä lihaksikkaan ja komean miehen kanssa, jonka hampaat osoittavat minne sattuu, eivätkä ole kauniissa rivistössä puhtaisen valkoisina?

En tiedä haluaisinko syyttää tästä mielettömyydestä Disneyn prinsessasatuja, joissa prinssit ratsastavat valkoisilla ratsuilla pelastamaan meitä pulasta; vai kenties Julia Robertsin tähdittämää Pretty Woman -elokuvaa, jossa katutyttö tapaa yllättäen täydellisen miehen, jolla on rahaa niin paljon, että hän voisi sytyttää seteleistä savukkeen. Syytöslistalle voisi myös nostaa Sinkkuelämää-sarjan, jossa hyväntahtoista ja komeaa Aidania petetään, noh, ei juuri minkään syyn takia.

Voisiko joku tulla rikkomaan tämän naisten itselleen luoman kuplan? Voisiko joku viimein herättää meidät tästä unesta ja satumaailmasta, jossa kuvittelemme asuvamme ja elävämme? Jos jäämme odottamaan koko pitkän vaatimuslistan täyttävää miestä, istumme kotona yksin vielä seitsemänkymppisenä erakkona, jolla ei ole koskaan ollut aviomiestä saati lapsia. Jos vain avaisimme silmämme, näkisimme että ympärillämme on monia erittäin mukavia miehiä, jotka ovat lähellä täydellisyyttä omalla tavallaan. Emme me naiset tarvitse Prinssi Uljasta, vaan Arjen Sankarin, joka suostuu vaihtamaan vaippoja, kun meitä kiukuttaa; tai hakemaan meille jäätelöä kaupasta, kun olemme musertuneet työstressin alla.

Toisaalta on kovin vaikeaa ottaa kasvoiltaan ne täydellisyyskiikarit alas, mutta onhan se jossain vaiheessa itselleen myönnettävä, että jotkin asiat voi jättää omaan arvoonsa. Kaikesta ei tarvitse tehdä deal breakeria, arvon leidit, ja jopa kirkkaanpunaisen paidan alta voisi löytyä jotakin erittäin hyvää, ellei jopa lähelle täydellistä.