Ahaa!

Joskus hämmästelen omien aivojeni toimintaa. Taustatiedoksi kerrottakoon, että olen aina ollut kiinnostunut matematiikasta ja joskus lenkeillä käydessäni saatoin pitää aivoni aktiivisena ainoastaan jakolaskuja pohtimalla. Kuinka paljon on kolme jaettuna kahdeksalla? Sen jälkeen koitin muistaa desimaaleja niin pitkälle kuin pystyin, samalla kehittäen tulosta mielessäni eteenpäin. Kotiin palatessani tarkistin laskimella, olinko osunut oikeaan.

Eräs päivä hölkätesäni kotikaupungin katuja eteenpäin mieleeni osui yksi menneisyyden pulma. Yhtäkkiä tajusin pohtivani ratkaisua ylioppilaskokeiden pitkän matematiikan kysymykseen, jota en silloin vuosia sitten itse testin aikana saanut ratkottua. Ongelma alkoi selkiytyä askel askeleelta, ja lopuksi olin melko tyytyväinen siihen ratkaisumalliin, jonka sain kehiteltyä tihkusateessa kastuessani.

En aina ymmärrä mistä nämä mielijohteet tulevat ja miksi äkkiä tuntuu tärkeältä löytää oikea vastaus sellaiseen asiaan, jota ei ole miettinyt vuosikausiin sen suuremmin. Silti välillä noista aivonystyröiden hieromisista saa muovattua kunnollisia ahaa-elämyksiä. Lisäksi saahan siitä revittyä huumoria, sillä kuka oikeasti jaksaa miettiä ylioppilaskokeita kertaakaan sen jälkeen kun paperinsa on palauttanut?

Kuitenkin suurin oivallukseni tässäkin asiassa taisi olla se, että elämäni on ilmeisesti pohjimmiltaan melko huoletonta, kun löydän aikaa moisella asialla pääni vaivaamiselle.

Iloa elämään

Olen ennenkin kertonut siitä, kuinka ilahdun elämässä pienistäkin asioista. Viime aikoina tuollainen asia on ollut jokasyksyiset muuttolinnut, ja kuinka ne ovat liihotelleet matkaansa monesti ihan ikkunani ohi.

Pohdimme ystäväni kanssa niiden kulkua, ja kuinka ne muodostavat auran ja ärsyttääkö ensimmäistä lintua tehdä kaikki työ. Kun aurasta sitten tippuu muutama lintu jälkeen, jaksavatko ne spurtata vielä toiset kiinni jossain vaiheessa? Tajuavatko matkakumppanit, että kaikki eivät olekaan enää auran hännillä tallella, vaan ovat jääneet jonnekin kaukaisuuteen? Tai entä sitten joukon johtaja, saako hän kunnioitusta muilta tehdessään suurimman työn? Tai jos lentää kolmantena aurassa, tajuaako lintu, että kohta on hänen vuoronsa vetää kaikkia? Ärsyttääkö sitä jo valmiiksi? ”Oh man!”

Hiukan lapsellinen ajattelumalli tuo paljon hupia tylsiin hetkiin arjessa. Sitä kautta myös minä varmasti tuon hupia monelle muulle ihmiselle. Eräs päivä sitten istuin samoissa lintu-aatoksissani bussissa, seurasin katseellani yhtä auruetta, joka pyrki kovalla tahdolla eteenpäin ja hykertelin itsekseni toverini kanssa käytyjä ajatuksia. Havahduin todellisuuteen vasta sitten, kun kolautin otsani bussin ikkunaan ja tajusin hihitelleeni ääneen.

Onnekseni vain yksi poika tuijotti minua kysyvästi, ja hänkin vain hymyili minulle samalla kääntäen katseensa pois. Hupinsa kullakin.

Miljoonien vuosien päässä tuikkiva tuherrus

Syysiltoina taivaalla tuntuu näkyvän miljoonia tähtiä. Kirkkaalla ilmalla voi nähdä suuren näköisiä valopilkkuja ja himmeämpiä, pieniä pisteitä taivaat täynnä. Teini-ikäisenä saatoin viettää pitkiäkin aikoja istuen parvekkeella, tuijottaen kohti taivasta. Älkää kysykö miksi, ehkä murrosikäisen haikean masentunut mieleni kaipasi jotain, joka pistäisi omat ajatukseni oikeaan mittakaavaan. Valtava universumi, vain pieni ja pikkuruinen Niina.

Kuitenkin muistelisin, että pikkusiskoni sai jossain vaiheessa lahjaksi jonkinlaisen kirjan tähdistä. Voi myös olla, että hän lainasi sellaisen kirjastosta, mutta joku kirja on pinttynyt mieleeni. Siellä oli erilaisia faktatietoja ja näkemyksiä avaruudesta, ja koska aihe on mikä on, niin tietenkin kirjasta löytyi myös tähtikartat ja tähtikuviot. Olen miettinyt niitä pidemmän aikaa, enkä vieläkään oikein käsitä, kuka ne on keksinyt. Ehkä minä luin oikean vastauksen silloin joskus, mutta nyt olen taas unohtanut sen.

Tällä hetkellä tähtikuviot, pienet karhut ja isommat sellaiset, näyttävätä paperille piirrettynä siltä, että niiden tekijä on kolmevuotias, hiukan vammautunut lapsi. Minusta niissä ei ole mitään järkeä. Olen jopa itse nähnyt taivaalla paljon selkeämpiä merkkejä, yksi suosikeistani on muun muassa ostoskärrit. Ne viilettävät aina jossain taivaanrannassa, mutta tunnistan tämän oman kuvioni aina ilman minkäänlaisia ongelmia.

Toiset tähtikuviot yhdistelevät himmeitä ja kirkkaita tähtiä. Miksi? Vai ovatko ne himmentyneet vuosisatojen varrella, oliko niissä selkeämpi linja joskus kolmesataa vuotta sitten? Mutta eikö muutama sata vuotta sinne tai tänne ole tähtien iässä vain pieni heitto? Oliko kuvion kehittelijällä vain niin valtavan tylsää, että yritti väkipakolla keksiä jotain, himmeitä tähtiä tai ei? En ymmärrä.

Olen pahoillani, iso karhu, but you look like shit.

Empii ja lempii

Katsoin erästä ohjelmaa televisiosta, täysin aivottomana muumiona, kuten meidän kansalaisten on tarkoitettukin. Minut kuitenkin herätti  aivottomuudesta eräs repliikki, jonka jälkeen jäin taas kerran miettimään maailman mielettömyyttä. ”Joskus toisten on sanottava ääneen jotain, jonka jälkeen vasta toinenkin uskaltaa puhua tunteistaan.”

Ihmiset salaavat asioita monistakin syistä, välillä täysin typerienkin asioiden takia. Kuvitellaan koko maailman sortuvan, jos kertoo jotain sellaista, mitä ei ole ennen koskaan uskaltanut sanoa ääneen. Toisaalta kyllähän se maailma voikin sortua omalla tavallaan, sillä tällaisissa tunnemaailman asioissa on aina kaksi mahdollisuutta, mihin keskustelut voivat päätyä.

1. Menestys
Kerrot tunteistasi ja puhut toisen aivan pyörryksiin omilla sanoillasi, ja toinen onkin samaa mieltä. Maailma muuttuu saman tien ruusunpunaiseksi onnen valtakunnaksi, ja elät elämäsi onnellisena loppuun asti.

2. Tuho
Kerrot tunteistasi ja puhut toisen aivan pyörryksiin omilla sanoillasi, ja toinen nauraakin sinulle päin naamaa ja lähtee koko tilanteesta pois. Maailma muuttuu saman tien mustaksi manalaksi, masennut ja tunnet itsesi nollaksi, idiootiksi ja täydelliseksi ääliöksi, tunteiden narriksi.

Täytyisi olla suunnattoman rohkea, mutta mistä ihminen sen rohkeuden muka löytää vaikeissa tilanteissa? On niin paljon helpompi vain elää elämäänsä leppoisasti, pitäen turhat mölyt mahassaan, aiheuttamatta liikaa häslinkiä ympärilleen.

Toisaalta mitä olisivat myöskään Romeo ja Julia olleet, jos kumpikaan ei olisi tuonut julki intohimoaan toista kohtaan. Kirja olisi ollut perin lyhyt, kun Romeo olisi kohdannut naisensa ja julistanut ainoastaan: ”Oi Julia, oi Julia. Tunnen sydämessäin paloa, tai sellaista pientä kytemistä ainakin. Toisaalta on myös mahdollista, että tuli on sammunut ja pelkästään höyryävät jäännökset ovat jäljellä, joten voi olla tai voi olla olematta, että minkäänlaista paloa ei ole alun perin ollutkaan. Mitäs sanot?”

Sen oikean vaikea valinta

Palatakseni jälleen aiheista parhaaseen, eli rakkauteen, lähdin eräs ilta pohtimaan kuinka monia vääriä valintoja ihminen voi tehdä. Mistä muustakaan aiheesta olisi tehty miljoonia kappaleita, joissa lauletaan loukkaantuneina ja haavoittuneina pahasta maailmasta?

Kuitenkaan itse rakkaus ei ole vihollisemme, vaan me itse. Meillä on vapaus valita monen hyvän joukosta, mutta miksi se on olevinaan niin vaikeaa? Tunnumme valitsevan sellaisia reittejä, joista näkisi jo sokeakin etukäteen ja pitkälle, ettei sitä polkua kannata lähteä tallaamaan yhtään pidemmälle. Silti me haluamme uskoa tuohon mahtavaan voimaan, ja otamme ensiaskeleet haparoiden. Rakkaus ohjaa meitä, hoemme itsellemme ja astumme surmanloukkuun pää pystyssä.

Rakkaudessa voi hairahtua niin monille sivupoluille, että siitä riittää kirjoitettavaa vielä moniksi kerroiksi. Tällä kertaa lähdin kuitenkin pohtimaan niitä ilmeisimpiä virheitä, joita olen ehkä itsekin kokenut jossain vaiheessa elämääni, mutta joista olisi pitänyt heti nähdä tuhon koittavan. Mutta minkä sitä ihminen sydämellensä voi, niinkö? Vaikka järki huutaa hoosiannaa ja yrittää pidätellä, menin sitten ja…

Rakastuin mä luuseriin. Näin aloittaakseni tällä legendaarisella lausahduksella eräästä suomalaisesta biisistä. Tietysti naisilla on jonkinlainen hoivaamisvaisto jo syntyessään, mutta onko meidän pakko hairahtaa siihen resupekkaan, jonka kuvittelemme sitten luotsaavamme rakkauden voimalla kohti parempaa huomista? Saako tämä resupekka meiltä naisilta siis jollain tavalla säälistä? Viime aikoina olen tullut vahvasti siihen lopputulokseen, että suhteessa täytyy olla kaksi itsenäistä yksilöä, jotka haluavat elää yhdessä. Ei niin, että toinen tukeutuu toiseen kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen, sillä siinä tilanteessa molemmat kadottavat itsensä pinnan alle. Annetaan luusereiden koota elämänsä omillaan, ennen kuin menemme sekaantumaan häneen.

Rakastuin mä pettäjään. Tämä on klassikko! Luulen aika monen kohdanneen tämän puolison, joka viilettää omia teitään – vähän liiankin pitkälle. Suhteen pitäisi perustua molemminpuoleiseen luottamukseen, mutta jos toinen rikkoo sen, onko siitä paluuta? Ja onko koko suhde alusta lähtienkään ollut toiselle minkään arvoinen, jos hän päättää lähteä huitelemaan muille maille?

Rakastuin mä kaveriin. Jälleen yksi huono vaihtoehto, jota en voi suositella kenellekään. Suhteet tulevat ja menevät, mutta kavereiden ja ystävien pitäisi pysyä sellaisenaan, luoden kestävän tukiverkon. Sitäpaitsi jos oikea parisuhde päättyy, menettää elämästään tärkeän ihmisen, mutta tässä tilanteessa saattaa käydä niin, että mitään parisuhdettakaan ei edes vielä saavuteta, kun jo menettää sen tärkeän ihmisen kertomalla tälle omat hupsut tuntemuksensa. Onko olemassa sellaisia ihmisiä, jotka ovat olleet vuosikausia kavereita, minkä jälkeen sitten tajusivat sen toisen olevan se oikea? Voiko sellainen toimia, vai onko koko ajatuskin jo niin vaikea, että pelkkä miettimisen asteella toimiminen polttelee sormia?

Rakastuin mä peluriin. Mikä sen mukavampaa kuin huomata toisen tunteiden olleen vain pientä näytelmää, samalla kun on itse hukuttautunut rakkauden pimeisiin syövereihin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Mikä sen mukavampaa kuin tajuta liian myöhään, että ei ollutkaan se yksi ja ainoa, vaan lähinnä se yksi haahkaparven joukossa.

Rakastuin mä ulkomaalaiseen / Rakastuin mä tyyppiin, joka otti ja muutti pois. Itse henkilökohtaisesti en pidä kaukosuhteista. En tiedä olenko liian laiska, sillä niiden eteen täytyy tehdä töitä niska limassa. Jossain vaiheessa kuitenkin käy niin, että molemmat ovat odottaneet tapaamista niin hartaasti ja innolla, että jo pienikin vastoinkäyminen pilaa tunnelman, ja koko yhdessäoloaika menee riidellessä. Lisäksi itse pidän niin suuresti parisuhteen yhteisen arjen vietosta, että minua raastaa ajatus vain kerran kuussa vietetystä laatuajasta, jolloin pitää tehdä ja nähdä ja suorittaa niin maan pirusti. Minä olen onnellinen, kun saan tehdä toisen kanssa ruokaa, käpertyä rakkaani viereen nukkumaan joka ilta, kun saan herätä toisen vierestä ja kun saan keittää hänelle aamukahvit. Tämä on tietenkin varmasti myös persoonakysymys, mutta itselleni tilanne on sietämätön.

Rakastuin mä väkivaltaiseen äijään. Miksi kukaan haluaa antaa anteeksi iskut kerta toisensa jälkeen? Miksi kukaan antaa alistaa itsensä arvottomammaksi kuin maan matonen?

Rakastuin mä uudelleen entiseeni. Jos on kerran heittäytynyt suhteeseen täysillä, antanut kaikkensa ja polttanut näppinsä kivuliaasti, miksi pitäisi koittaa samaa kaavaa uudelleen? Voiko kahden ihmisen tarina uudelleen kokeiltuna muuttua täysin erilaiseksi, siksi satumaiseksi onneksi, josta kirjoitetaan vuosisatoja ihailtuja tarinoita?

Rakastuin mä sukulaiseen. Ei. Ei sentään, anteeksi huono vitsini.

Kaikkien näiden sivupolkujen jälkeen olen jopa pohtinut, mitä pahaa järjestetyissä avioliitoissa on? Jos valinnanvapaudella satutamme itseämme kerta toisensa jälkeen, niin minkä takia ei antaisi jonkun ulkopuolisen valita meille objektiivisesti parhaalta vaikuttavaa puolisoa? Rakastamaan voi myös oppia, joten ehkä olisikin parempi olla luottamatta itseensä, sillä se ei selkeästi johda kovin usein hyviin lopputuloksiin.

Mysteeri-ihmiset

Kun nyt olen päässyt mysteerien makuun, niin jatketaan samalla linjalla. Olen puhunut salaperäisistä viesteistä kappaleissa, joita kuuntelen, salaisista sanomista kirjoituksissani eri ihmisille tai sukulaisista, joista en oikeastaan tiedä mitään, ja jotka ovat vain kiehtovia mielikuvia, joita kehitän pääni sisällä.

Kenties juuri ajatteluni on johtanut minut siihen pisteeseen, että pidän itseäni yleensä melko hyvänä ihmistuntijana. Osaan poimia ihmisisistä sellaisia merkkejä, joita he eivät olisi ehkä halunneet näyttääkään. Joskus muistan sanan tai kaksi jostain keskustelusta, ja myöhemmin yhdistän ne ihmisen tekoihin käsittäen ehkä joitain pintaa syvemmältä kumpuavia sanomia.

Minulle on joskus säikähtäneenä huomautettu, että kuinka oikein arvasin jonkin asian toisesta ihmisestä. Mietin asioita liikaakin, joten ehkä olen herkistynyt ymmärtämään ihmisiä jotenkin paremmin kuin normaalisti. Ymmärrän myös asioista monia eri puolia, joten osaan esittää erilaisia näkökantoja ihmisten tekoihin. Pahemmaltakin näyttävässä toiminnassa voi olla motiivina jokin ihan muu kuin pahan suden yritys puhkua possujen heinätalo nurin. Kaikilla asioilla on toinenkin puolensa.

Joskus elämään kuitenkin astelee ihmisiä, jotka ovat kuin tyhjä paperi minulle. Yritän keskustella heidän kanssaan ja poimin huomaamattani merkkejä tietyistä käytösmalleista. Seuraavan kerran saman ihmisen kanssa keskustellessa kaikki nuo alitajuiset merkit ovat ristiriidassa edellisten kanssa, jolloin osa minusta menee lukkoon. Jos ulkoinen, fyysinen minäni ilmaisisi tuota hämmennystä, joka minussa silloin syntyy, seisoisin suu auki ja silmät selällään tuijottaen tuota toista henkilöä. Kuinka he tekevät sen? Toisena päivänä saattaa näyttää siltä, että edessäni seisoo elämän murjoma repaleinen sielu, ja toisena päivänä edessäni paistattelee menestystarinasta toiseen asteleva vitsiniekka.

Kun ihmislukutaitoni pettää, olen hukassa. Jostain syystä nojaudun liikaakin niihin mielikuviin ja johtopäätöksiin, joita ihmisistä olen pystynyt vetämään, ja osaan niiden turvin paljon paremmin tulla toimeen toisten kanssa. Jos nuo johtopäätökset osoittautuvat harhakuviksi, en tiedä miten päin olla.

Osaksi ihmistuntemukseni perustuu myös siihen, että luon jatkuvasti kuvaa toisesta henkilöstä mielessäni. Saatan provosoiden tökkiä toista keskustelussa haluamaani suuntaan, jotta näkisin, pitävätkö kuvitelmani paikkansa. Toisinaan ihmiset heittävät nämä kommenttini suoralta kädeltä roskiin, jolloin tiedän vaihtaa suuntaa analyysini kanssa.

Kuitenkin täytyy myöntää, että eräät mielenkiintoisimmista ihmisistä elämässäni ovat niitä, joista en osaa aina sanoa, mitä he ajattelevat. Nämä ihmiset pääsevät yllättämään minut kerta toisensa jälkeen, ja vaikka joskus jäänkin hämmästyneenä miettimään asioita jälkikäteen, yleensä olen ilahtunut. Ehkä liika ihmistuntemus tekee toisista läpinäkyviä minulle, ja ehkä se vie eräänlaisen hohdon noista ihmisistä. Missä on jännitys ja yllätykset, jos osaa lukea toista kuin avointa kirjaa? Eikö elämässä pidä säilyttää jonkinlainen mielenkiinto yllä, jotta ei kyllästy?

Viimein pohtiessani tätä asiaa vielä pidemmälle aloin miettiä, pitäisikö minusta tulla psykologi. Löytyykö vapaaehtoisia kokeiluluontoiseen luonneanalyysiin?

Huomisen mukanaan tuoma jännitys

Selaillessa sairaslomallani Internetin ihmeellistä maailmaa, satuin kiinnittämään huomiota eräällä sivustolla naisen päällä olleen t-paidan tekstiin:

Who am I tomorrow?

Mielestäni kysymys on samalla aikaa sekä hiukan pelottava ajatus, että tietyllä tapaa mahan pohjasta kutkuttava jännittävä mahdollisuuksien maailma. Olen ennenkin pohtinut sitä, ettei ihminen voi tietää mitään tulevaisuudestaan, koska elämä ei vain aina mene kuten suunnittelee. Tältä pohjalta mietittynä huominen on täysi mysteeri. Voimme kuvitella olevamme töissä tai viettämässä vapaapäivää kaupungilla kavereiden kanssa, mutta todellisuudessa emme voi sanoa siitä mitään.

Voimme siis olla huomenna ihan kuka vain. Ihan kuka vain haluamme olla, tai sitten saatamme olla joku sellainen, jolla ei ollut vaihtoehtoa tuohon minäänsä päätyessään. Meille voi sattua tänään iltana vaikka mitä, kaukainen ystävämme saattaa soittaa ja kysyä yösijaa, saatamme saada lentokoneen niskaamme illalla kioskille kävellessämme tai sitten saatamme rakastua yökerhon pimeissä nurkissa pyörivään rokkariin. Mitä tahansa voi tapahtua ja se voi muokata meistä ihan mitä tahansa.

Pohjimmiltaan kysymystä ajatellessa tullaankin ehkä omaan ajattelutapaan. ”Kuka olen huomenna” tarjoaa monia jännittäviä ajatuksia, jos asioita osaa katsoa positiivisesti. Saatan olla huomenna paljon onnellisempi ja tasapainoisempi ihminen, tai saatan huomenna olla jo lottomiljonääri, jos olen oikein asiani pelannut. Toisaalta negatiivisen ihmisen silmin tulevaisuudessa näkyy pelkästään mörköjä ja erilaisia kuoppia, joihin ihminen voi kaatua – sekä henkisesti että ihan konkreettisesti.

Minä koitan olla positiivinen ihminen. Siksi yritän miettiä huomista minääni lievä hymynkare kasvoillani. Huomenna voi tapahtua mitä vain. Huomenna voin olla kuka vain minä päätän olla.