Hyvä musiikki parempi mieli

Ystäväni ehdotti minulle kerran pohdinnan aiheeksi sellaista väittämää, että onnellisuuden avain piilee arjen sietokyvyssä. Sinänsä ajatus on mielestäni totuuden lähteellä, tai ellei aivan siellä, niin ainakin sen liepeillä. Monen meidän elämämme on kuitenkin suurimmaksi osaksi vain tavallisen tylsää arkea, vaikka muuta yritämme uskotella muille ja itsellemme. Lähdemme aamulla kouluun tai töihin, palaamme sieltä iltapäivän kääntyessä iltaa kohti ja jatkamme matkaa ruokakaupan kautta kotiin. Teemme syötävää, katsomme televisiota ja käymme ehkä lenkillä ja ystäviä tervehtimässä.

Tätä jatkuu tänään, huomenna ja ylihuomenna. Sama meno jatkuu ensi viikolla ja ensi kuussa. Toisilla onnekkailla on olemassa joulu- ja talvilomat, mutta jotkut joutuvat odottamaan ehkä jopa ensi kesään asti sitä kaunista päivää, kun voi vaihtaa arjesta vapaalle ja tehdä ihan mitä huvittaa ja oikeasti nauttia elosta.

Tällaisen surullisen näkymän maalattuani näkee varmasti moni ajattelumallissamme jotain väärää. Moni meistä nimittäin koko ajan arjen keskellä odottaa jotain tulevaa tapahtumaa tai kaukana häämöttävää vapaata. Maanantaina odotamme perjantaita, töistä pääsyä. Viikolla odotamme ensi kuun palkallista arkipyhävapaata. Ensi kuussa alamme odottaa kesää ja helteitä. Jos koko ajan siirrämme katseemme tulevaisuuteen, muistammeko menneestä viikosta tai kuusta yhtään mitään taaksepäin vilkaistessa? Moni joutuu varmasti miettimään, mitä teki eilen – tylsänä ja turhanpäiväisenä keskiviikkona.

Jos odotamme tulevaa joka päivä, onko elämämme laatu parasta mahdollista? Onko laatu edes hyvää tai kohtalaista? Jotta voisi todella olla onnellinen, niin eikö pitäisi nauttia jokaisesta päivästä aivan yhtä paljon?

Hyvä on, arki on joskus todellakin harmaata ja masentavaa, ei siitä mihinkään pääse. On mukavaa odottaa tässä vaiheessa vuotta joulun saapumista, sillä se tuo pari lisävapaata ja aikaa rentoutua perheen parissa. Kuitenkin arkea täytyy sietää vielä monta viikkoa, ennen kuin tuo pyhä saapuu. Ollakseen onnellinen elämässään pitäisi osata nauttia myös tästä päivästä.

Olen ennenkin puhunut pienistä iloista, ja mielestäni ne auttavat meitä olemaan onnellisia myös laajemmalla tasolla. Jos jokaisesta päivästä löytää jonkin onnen aiheen, ei vaivu niin helposti alakulon syövereihin. Ehkä arkeakin oppii sietämään paremmin löytämällä jokaisesta päivästä jotain hyvää.

Minä olen viime päivinä arjesta huolimatta ollut myös onnellinen, eivätkä aiheet ole olleet juuri mitään sen suurempaa. Olen verkostoitunut, saanut huvittavan puhelun vanhalta tutulta, tilannut itselleni kauniin juhlamekon sovitettavaksi, löytänyt joululahjoja ja jutellut ystäväni kanssa elämän ongelmista yli tunnin verran puhelimessa. Onnen tunteen nostatti jopa niinkin pieni asia, kun kuuntelin uudelleen erästä itselleni uutta biisiä, jonka löysin eilen sattumalta. Lisäksi yllättävät ihmiset ovat aloittaneet kanssani keskustelun kesken omissa oloissa viettämäni illan. Kaikki tämä on piristänyt minua, vaikka samalla pyörin flunssan kourissa.

Vaikka olisi yksinäisyyteen totutteleva nuori aikuinen, vaikka olisi perheellinen stressaantunut äiti, vaikka olisi lopppukokeisiin lukeva ahdistunut lukiolainen tai työtaakan alle murskautuva keski-ikäinen, kaikesta voi selvitä löytämällä onnen juuri siitä elämäntilanteesta, jossa on. Löytämällä ilon arkisista asioista, ja oppimalla sietämään myös tylsää torstaista, jolloin missään ei tapahdu mitään.

Jos onneen on olemassa portaat, sen ensimmäiset askeleet koostuvat varmasti pienistä asioista ja nauttimalla myös niistä mitäänsanomattomista päivistä, jolloin työpäivän jälkeen palaa pimeään kotiin ja hukuttautuu sohvalle viltin alle juomaan kuumaa teetä. Jokainen hetki on onnellisuuden arvoinen.

Kuinka kehtaat

Jos joku sanoisi minulle, että olen hälle rusina pullassa, loukkaantuisin.

Vihaan rusinoita pullissa. Vihaan rusinoita maksalaatikossa. Vihaan rusinoita simassa. Rusinat kuuluvat yksin omaan rasiaansa,  josta niitä voi halutessaan ottaa, ei ikäviksi yllätyksiksi muuten makoisaan pullapitkoon.

Karu totuus

En aina kuule mitä ihmiset minulle sanovat, sillä joskus minun on vaikea saada selkoa ihmisten erilaisista puhetyyleistä ja omintakeisesta mongerruksesta. En sano, että syy olisi näissä ihmisissä, vaan ennemminkin minussa. Ehkä en keskity tarpeeksi tai sitten minulle pitäisi artikuloida selkeämmin, että viestit menisivät täydellisesti perille asti.

Olen kehittänyt näihin tilanteisiin melko huonon tavan. Etenkin töissä jos en kuule mitä joku minulle heittää ohimennen, minä vain nyökyttelen ja hymyilen hyväksyvästi. Samantapaista taktiikkaa käytän myös toisessa yleisessä tilanteessa. Joskus asiakkaat nimittäin kertovat niin typeriä vitsejä, että en yksinkertaisesti näe niissä mitään hauskaa. Silti minusta on kohteliasta nauraa, joten minähän nauran.

Kerran eräs mies kertoi jälleen jonkin todella hienon vitsin, ja minä katsoin häntä ja naurahdin iloisesti tälle jutulle. Harmikseni olen melko rehellinen ihminen, joten kun mies kysyi minulta tämän jälkeen, että ymmärsinkö jutun juonen, olin hetken hiljaa ja sanoin sitten: ”Enpä oikeastaan.”

Seitsemän oikein

Onko muiden elämässä sellaisia ihmisiä, joiden kanssa jostain syystä vain kemiat kohtaavat jollain uskomattomalla tasolla? Heidän kanssaan ei välttämättä näe kovin useasti, eikä vietä aikaa kovin pitkiä aikoja, vaan heidät kohtaa silloin tällöin sattumalta jossain. Mutta kun heidät kohtaa, hymy syttyy saman tien kasvoille ja päivä tuntuu saavan uuden käänteen täydellisen parempaan suuntaan.

Näiden ihmisten kanssa on mielenkiintoista viettää aikaa, sillä koskaan ei tiedä mihin polku vie sillä kertaa. Joskus saattaa päätyä keskustelemaan toisen sielunelämästä ja heidän tarinoitaan kuuntelee avoimen kiinnostuneena. Joskus heidän kanssaan joutuu omituisiin tilanteisiin, joita voi hymyssä suin muistella pitkienkin aikojen kuluttua. Nämä ihmiset seikkailevat omilla teillään, mutta jostain syystä he pysyttelevät mielessä, eivätkä he koskaan täysin unohdu.

On varmasti jollain tasolla oikeasti totta, että kaikkien kanssa ei voi tulla toimeen, vaikka yrittäisi. Samalla tavoin on mielestäni olemassa ihmisiä, joiden kanssa ei voi olla tulematta toimeen, sillä jollain tasolla heidän kanssaan luonteet sopivat yhteen ja kliseisesti sanottuna heidän kanssaan klikkaa.

Merkillinen voima tuo ihmisten välinen kemia. Jos tietäisi saavansa pitää nämä ihmiset elämässään koko loppuelämänsä, tuntisi varmasti jollain tavalla voittaneensa ja voisi riemuita kuin lottovoittaja. Mutta ehkä se onkin eräs viehätys näissä mystisissä ihmisissä, että sitä ei koskaan tiedä, milloin tiet heidän kanssaan tulevat risteyskohtaan, josta molemmat jatkavat omiin suuntiinsa. Niinpä heidän seurastaan tulisi nauttia täysin rinnoin niin kauan kuin se on mahdollista.

Hyvän mielen uni

Joskus näen mielenkiintoisia unia, joista löydän itselleni paljon pieniä, merkityksellisiä seikkoja. Joskus niistä löytyy myös uutta toivoa ja uskoa tai ehkä jopa innoitus uuteen harrastukseen. Viime yönä näin taas yhden näistä positiivisista ja elämänuskoa valavista unista.

Meillä oli jonkinlaiset sukujuhlat, joissa olin luvannut esitellä uusia kitaransoittotaitojani. Harmikseni en osannut soittaa kuin yhden biisin täydellisesti, joten olin sopinut siskoni kanssa soittavani sitä pienin variaatioin vähän niinkuin taustamusiikiksi juhlissa. Istuin keittiössä kitara kädessäni, lauloin hiljaa itsekseni jotain Bruce Springsteenin tai George Thorogoodin tyylistä biisiä. Isäni käväisi keittiössä, mutta näytti sitten pettyneeltä: ”Tämän olen jo kuullut tänään.”

Olin hetken hiljaa ja aloin rämpyttämään kitaralla jotain perussointuja. Tiedättehän sellaisia, joita soitetaan leirinuotion ääressä, kun ei oikeastaan kauhean hyvin osata soittaa, mutta se kuulostaa tilanteessa aina maagiselta. Olin itsekin äimistynyt, miten hyvältä se itse asiassa juuri siinä ja sillä hetkellä kuulosti, minun soittoni. Muistan katsahtaneeni isääni, joka oli tullut takaisin kuuntelemaan ja näytti valtavan ylpeältä seisoessaan siinä hymy huulillaan, nojaten rennosti seinään.

Sanat tulivat suoraan sydämestäni, lauloin niitä helposti eteenpäin, kuin jonkinlaista keksittyä tarinaa. ”I want to be happy again, I try to be happy agaii-iii-iiii-iin.” Venytin viimeistä vokaalia kertosäkeen edetessä ja ulisin täynnä intoa.

Juhlien jälkeen lähdin lenkille. Juoksin jyrkkää mäkeä ylös, ja sekin tuntui helpolta. Aivan kuin kaikki sinä päivänä onnistuisi täydellisesti, hypähtelin juurien ja monttujen yli kepeästi kuin vuorikauris. Etenin mäen laelle, jossa lenkkipolku saapui sillalle, jonka alla oli vilkas autotie. Sillalla minua odotti joku. Olin iloinen nähdessäni hänet seisomassa siinä, auringon laskiessa värjäten taivaan kauniin punaiseksi. Päätimme lähteä yhdessä pois – ja se tuntui jotenkin hyvältä ja paljon suuremmalta päätökseltä kuin pelkästään poistua kyseiseltä sillalta eteenpäin. Jatkoimme matkaa yhdessä.

Herätyskello soi.

Kirjoitin unen ylös itselleni, jotta muistaisin sen jättämän onnistumisen tunteen ja hyvän olon myöhemminkin. Nyt uskon sen olleen enneuni, elämässäni alkavat selkeästi puhaltaa uudet tuulet. Uudet, onnelliset ja onnistumisen siivittämät tuulet. Minä uskon siihen.

Äidin paikka on siellä, missä äiti haluaa olla

Viime aikoina on käyty kovaa keskustelua siitä, missä äidin kuuluisi olla lastensa syntymän jälkeen. Heti alkuun täytyy sanoa, että kirjoitan tätä vain omien mielipiteideni pohjalta, eikä minulla varmasti ole kaikki faktat asian tiimoilta tiedossa. En ole myöskään vielä itse äiti, ainoastaan joskus toivottavasti tuleva sellainen.

Olen aina ihaillut Suomen järjestelmää, jossa äidit saavat valita, haluavatko he olla äitiysloman jälkeen lastensa kanssa kotona vai haluavatko he palata työelämään. Toisissa maissa tätä oikeutta ei ole ja rahojen ollessa tiukilla, ei vanhemmilla yksinkertaisesti ole varaa viettää aikaa lastensa kanssa. Minusta jokaisella on hyvä saada valita, miten viettää aikansa lapsen ollessa pieni. Lapsen synnyttyä kuluu vain tietty määrä vuosia, ennen kuin tämä pärjää jo suurinpiirtein omillaan, eikä tälle tarvitse järjestää erillistä hoitopaikkaa. Lapset ovat lapsia vain pienen osan elämästä, joten mikä sen hienompaa kuin viettää tuo pieni ohimenevä hetki näiden seurassa. Toiset äidit haluavat nähdä, miten lapsi kehittyy joka päivä, kasvaa hiukan isommaksi ja monisanaisemmaksi viikko viikolta. Jos äiti haluaa viettää aikaa lapsensa kanssa, kuka on herra Katainen ottamaan sen oikeuden tältä pois?

Tietysti yhteiskunta tarvitsee rahaa ja kolme vuotta hoitovapaalla oleva nainen kustantaa toisille veronmaksajille joitakin euroja. Onko kukaan kuitenkaan miettinyt, paljonko veroeuroja saamme työssäkäyvältä äidiltä ja paljon tällöin valtion tarjoama päivähoitopaikka kustantaa? Jos lapsi täytyy viedä hoitoon kaksikymmentä kertaa kuukaudessa, se saattaa hyvinkin maksaa tuhat euroa valtiolle. Kun taas otetaan huomioon Suomen veroprosentit, äidin tulisi tienata melkoinen summa rahaa, ennen kuin verot kattaisivat päivähoitopaikan kustannukset. Onko halvempaa tarjota kaikille lapsille hoitopaikka vai maksaa joillekin äideille hoitovapaan ajalta tukea?

En ole myöskään koskaan ymmärtänyt, mistä nämä kulujen leikkaamiskohteet keksitään? Suoritetaanko eduskunnassa kahvitauolla vuoden virallinen arvonta, jossa paperilapuille kirjoitetaan erilaisten tukien nimiä ja sitten nuo laput sekoitetaan hatussa. Onnetar Katainen riipaisee sitten yhden lappusen hatusta ja lähtee julistamaan kansalle, että tällä kertaa äideiltä otetaan rahat pois. Jos valtion kassa hupenee liian nopeasti, mikseivät herra ja rouva edustajat ota järkeä käteensä ja lähde katkomaan kulueriä turhimmista päistä pois? Miksi puheeksi pitää aina ensimmäisenä ottaa opiskelijat, eläkeläiset tai äidit? Etenkin viimeisimmän ryhmän saamat tuet ovat kansalle rakkaita ja niiden lopettamisuhkailu saa oikeasti ihmiset raivoihinsa.

Jättäkää äidit rauhaan ja alkakaa tihrustaa turhien tukien ja avustusten listaa, josta voisi varmasti jotain jättää pois. Noin esimerkkinä haluaisin kysyä, miksi olen kuullut tutultani olevan kannattavaa jättäytyä työstä kokonaan pois Kelan rahoille? Onko todella järkevää kannustaa jättäytymään täysin työelämän ulkopuolelle, koska silloin saa enemmän euroja taskuun? Kyseinen tuttavani oli saanut vuokratyöfirman kautta silloin tällöin töitä, mutta koska siitä saatava korvaus oli pienempi kuin kokonaan työttömän, päätti hän irtisanoutua firman listoilta ja heittäytyä vapaa-aikaa viettämään. Kerran hän jopa asteli työpaikalleni kertomaan lähtevänsä matkalle, koska työttömänä hänellä on varaa siihen. Jostain syystä tämä kuulostaa minusta väärältä. Soviteltu päiväraha on tietysti joissain tilanteissa hieno juttu, mutta jos se kannustaa mieluummin olemaan kokonaan työttömänä kuin edes yrittämään jotain, en tiedä palveleeko se tarkoitustaan.

On myös paljon puhuttu maahanmuuttajien saamista tuista ja rahoista. Toiset heistä asuvat vastaanottokeskuksissa, saavat ruoat ja lämpimän asuinpaikan. Sitten heille jää ilmeisesti vielä rahaa kaikenlaiseen muuhun mukavaan ja kivaan, sillä omallakin kotipaikkakunnallani bussilastillisia maahanmuuttajia ajettiin marketin pihaan tuhlaamaan hiukan euroja. En sano, että heiltä pitäisi kaikki rahat viedä pois, mutta ehkä heillä voisi olla hiukan vähemmän shoppailurahaa.

Tai miltä kuulostaa täysin kouluttautumaton pienen lapsen äiti, jolle yhteiskunta maksaa koko vuokran ja vesimaksun ja antaa vielä käteen 600-800 euroa kuukaudessa? Nyt puhutaan siis sellaisesta ihmisestä, joka ei ole käynyt minkäänlaista ammatillista tutkintoa loppuun ja on täräyttänyt ilmoille pienen lapsen. Häntä ei ahdistella hakemaan itselleen ammattinimikettä tai hakemaan töitä, vaan hänelle maksetaan kaikki tarvitsemansa suoraan tuosta noin vain.

Tässä välissä haluaisin sanoa, että ilmeisesti minä olen tehnyt väärän valinnan lähtiessäni opiskelemaan. Saan hiukan alle viisisataa euroa käteen kuukaudessa, ja sillä pitäisi maksaa vähän yli neljänsadan euron vuokra ja vielä elättää itseni. Ilmeisesti minun olisi kannattanut jättää koulut taakseni lukion jälkeen ja tehdä yksi lapsi.

Palatakseni aiheeseen, miksi äitien kotona olemista ei voitaisi tukea? Yhteiskunta tuntuu muutenkin tukevan perheellisiä ihmisiä. Meillä on monia menneiltä ajoilta jääneitä sääntöjä, jotka selvästi viestittävät meille perheen tärkeyttä. Yksinhuoltajat joutuvat maksamaan lasten tarhamaksuja paljon enemmän kuin jos asuisi lapsen toisen vanhemman kanssa yhdessä ja eläisi ydinperheenä. Lisäksi yksinäisiltä ihmisiltä viedään suuret määrät verorahoja, vaikka he olisivat ottaneet asuntolainaa. Kahden ihmisen ottama laina taas pienentää veroprosentteja huimasti, joten tämäkin näyttäisi viittaavan siihen, että ihmisten kannattaisi pariutua ja elää parisuhteessa ja ostaa kahdestaan oma pikku asunto tai talo.

Jos haluamme kaikilla keinoilla viestittää sitä, että perhe on tärkeä, niin miksi lähtisimme ottamaan tuet kotona lapsiaan kasvattavilta äideiltä pois? Keksin paljon suurempiakin ongelmakohtia yhteiskunnassamme kuin ne naiset, jotka haluavat olla mukana lastensa elämässä. On totta, että tämä työelämästä pois jättäytyminen pienentää naisten saamia palkkoja ja eläkkeitä, mutta eikö se ole jokaisen naisen oma valinta? Eikö se ole se hieno oikeus ja etuus, että yksilö saa itse valita, mihin haluaa elämässään panostaa? Jokainen nainen saa mielestäni jatkossakin valita, haluaako käydä perhe-elämän ohessa töissä hankkimassa tilille lisää euroja, vai kärsiikö tulojen menetyksestä ja saa tilalle ehkä jotain kauniimpaa – ikuisesti säilyvät muistot oman lapsen ensimmäisistä elinvuosista.

Silmät kiinni ja antaa mennä

Iltaisin palatessani kotiin asuntoni on pilkkopimeä. Usein sillä hetkellä, kun koitan tavoitella valokatkaisijaa, laittaa avaimia naulaan ja sulkea oven samaan aikaan, kompuroin eteeni. Joka kerta, vaikka luulisi minun tuntevan oman eteiseni jokaisen nurkan jo tässä vaiheessa. Olen huomannut asiaa auttavan, jos suljen silmäni. Silloin kaikki käy kuin leikiten, tavarat löytävät paikkansa ja kun vihdoin tavoitan katkaisijan ja valot rävähtävät päälle, voin avata silmäni.

Aivan kuin silmäni sulkemalla aivoni tajuaisivat, että näköaistiin ei todellakaan ole luottaminen sillä hetkellä. Näin kaikki muut lihasmuistin osat ja tuntoaisti terävöityvät ja asiat on helpompi suorittaa pimeässä, turhaan asiaa enemmän miettimättä.

Kun tänään palasin lenkiltäni ja toistin taas tämän hupsun rutiinini, pohdin, voisiko tämän taktiikan tuoda muuallekin kuin pimeään eteiseen. Onko elämässäkin sellaisia tilanteita, joissa olisi vain hyvä sulkea silmänsä ja luottaa vaistonvaraisiin reaktioihinsa? Sellaisia tilanteita, joissa olisi helpompi toimia oikealla tavalla, jos sulkisi esimerkiksi liian ajattelun pois päältä ja antaisi vain mennä sinne minne virta vie? Jos lakkaan yrittämästä, päädynkö automaattisesti oikealle reitille, oikeaan paikkaan oikeana aikana? Olisiko joskus hyvä sulkea aivonsa ja antaa sydämen johdattaa?