Sisko, elämäni parantaja

Minä ja siskoni olemme lähentyneet viimeisen vuoden aikana paljon. Tulemme nykyään paljon paremmin juttuun kuin ennen, emmekä enää yritä repiä hiuksia toistemme päästä irti kilpaa. Nykyään kerron hänelle paljon enemmän asioita ja vaikka toisinaan minusta tuntuu siltä, että hän ei pidä jokaisesta kuulemastaan tarinasta, tai oikeastaan haluaisi kuulla niitä ylipäätään, niin hän on hiljaa ja imee jokaisen tiedon murusenkin sisäänsä. Vaikka hän ei osaakaan aina sanoa suuria viisauden sanoja, minua helpottaa tietää, että hän on kuunnellut typerät purkaukseni miehistä, elämästä ja koulusta.

Meitä yhdistää myös hiukan omalaatuinen synkkä huumorintaju. Jos heitän ystävilleni jotain depressiivisen juonen sävyttämiä vitsejä, he eivät aina välttämättä ymmärrä. Siskoni kuitenkin nauraa kanssani elämän kieroudelle aina yhtä makeasti. Olemme sopineet soittelevamme seuraavaksi vasta kun kummallakin menee elämässä hyvin. Hetken pohdittuamme tulimme siihen lopputulokseen, että se todennäköisesti tapahtuu vasta seuraavassa elämässä, joten heitimme puhelun päätteeksi vitsinomaisesti hyvästit.

Olen raivonnut nyrkkejä puiden elämän mahdottomuutta ja ilkikurisuutta, mutta siskoni saa käännettyä kaiken synkeänmustaksi pilaksi, jolloin melodramaattinen esitykseni kääntyy vitsiksi ja pystymme nauramaan ongelmat pois.

Tämän viikon kuluessa olen joutunut jos jonkinmoisiin tilanteisiin, joista en ole suuresti nauttinut. Olen myös joutunut ravaamaan lääkärin vastaanotolla, heittäytynyt surkeaan synkkyyteen ihmissuhteiden takia ja lyönyt varpaani kipeästi ovenkarmiin. Kaiken tämän jälkeen sanoin tuohtuneena sisarelleni, että tämä viikko on jostain sieltä ja syvältä. Hän vastasi minulle: ”Älä hätäile, se ehtii tästä muuttua vielä kauheammaksi.”

Mietin asiaa hetken, jonka jälkeen aloin hihittää, koska niinhän se menee. Ei pidä hätäillä, sillä ainahan kaikki voi vielä muuttua huonommaksi, joten antaa asioiden olla. Yhtäkkiä viikko tuntui paljon paremmalta, eikä minua harmittanut enää juuri ollenkaan.

Mainokset

Henkinen pommi

Mikään ei ole sen mukavampi tunne kuin maton lähteminen jalkojen alta. Ihan yhtäkkiä, niin ettet ole tajunnut varoa asiaa yhtään aiemmin vaan tajuat kaiken vasta kun olet jo kaatumassa kohti maata ja kolauttamassa pääsi kipeästi lattiaan.

Tämä voi käydä tilanteessa kuin tilanteessa ja monen asian kanssa. Joko saa tietää jotain epämieluisaa, joko työpaikallasi joku osoittautuu puukkoja heitteleväksi veitsimieheksi, joko ystäväpiirissäsi joku sanoo jotain odottamatonta, joka koskettaa myös sinun elämääsi tai ehkä saat puhelun vanhalta tutulta ja sinulle kerrotaan jotakin ihmeellistä.

Aina sen ei tarvitse olla edes millään tavalla iso tai epämiellyttävä asia. Joskus saatat elää onnellisena omaa sinkkuelämääsi, mutta kun kuulet parhaan ystäväsi menevän naimisiin, voi se herättää jonkin sisälläsi piilleen yksinäisyyden henkiin. Vaikka iloitset toisen puolesta, joudut silti samaan aikaan hämmästelemään omia tuntemuksiasi ja mistä ne yhtäkkiä ilmestyivät. Kun opettaja sanoo ulkona olevan upea sää ja tokaisevan kevään olevan jo korvilla, ehkä tajuat opiskeluaikasi kuluvan hälyttävää tahtia loppuun, etkä ole saanut vielä aikaiseksi niin paljon kuin halusit. Joskus ystäväsi saattaa tuoda sinulle yllättäen donitsin, jonka syötyäsi tajuat äkkiä lihoneesi viimeisen kolmen kuukauden aikana liikaa.

Mitä pienimmät asiat saavat juuri oikeassa kohdassa iskettyä ihmisen tuntemaan itsensä eksyneeksi ja alakuloiseksi. Pienet teot ja sanat tai jopa omat ajatukset silloin, kun niitä vähiten odottaa, saattavat saada iloisen kepeän päivän hataran tasapainon keikahtamaan ympäri.

Olisi paljon helpompaa, jos osaisi varautua kaikkeen elämässä, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista. Mikään ei kuitenkaan ole niin epämiellyttävää kuin kesken rauhaisan arkipäivän ja leppoisten ajatusten joutua yllätetyksi. Tilannetta kuvaa mielestäni hyvin sellainen hupaisa karjaisu, jossa on kuitenkin pieni negatiivinen sävy, sellainen lause, jota ystäväni kanssa hoimme joskus aikoja sitten liikaakin. Elämä pääsee joskus täräyttämään märällä nahkarukkasella päin näköä, joten eihän siihen voi sanoa muuta kuin: ”Yllätys saatana!”

Etsintäkuulutus

Olen jo monta vuotta yrittänyt opetella erästä sääntöä, joka pätee Internetin suuressa maailmassa. Täällä mikään ei jää salaisuudeksi, vaan minun on oletettava, että jokainen asia päätyy jokaisen tietoon. Kaikki tietävät kaiken.

Joskus tämä ohjenuora kätösissäni on vaikea lähteä kirjoittamaan blogitekstiä. Pidän kirjoittamisesta, ja toisinaan sanat soljuvat kuin itsestään ruudulle, kun näpyttelen kirjaimia toisensa perään. Pidän siitä sujuvasta virrasta, jonka pystyn joskus saavuttamaan, kun asiat vain ilmestyvät kirkkaina ja selkeinä sanoina eteeni ilman liikaa ajatustyöskentelyä.

Viime päivinä olen kuitenkin jäänyt tuijottamaan hälyttävän usein tyhjää sivua edessäni, enkä oikein keksi mitä pitäisi tehdä. Jokainen lause, jonka olen saanut revittyä itsestäni irti, on jotain todella henkilökohtaista ja niin paljasta, että katuisin heti seuraavana päivänä, jos olisin juttuni julkaissut.

Mihin katosi sanojen soliseva puro? Se mystinen hämärä kaapu, johon pystyin asiani pukemaan niin, että kaikki eivät heti tajunneet elämäni pienimpiäkin vireitä? Miksi tilalle on tullut raatorehellisiä lauseita, joissa paistaa jokainen tunnetila liian selvästi läpi, oli se sitten onnellisuutta, iloa, katkeruutta tai kaipauksen kyyneliä? Mihin sisäinen kirjailijani on karannut, se kirjailija, jolla oli sisimmässään loppumaton höttöisten lauserakenteiden ja hölynpölyn rikas kaivo?

Minä kaipaan häntä takaisin, sillä haluan taas puhua siitä, kuinka yrityksen strategia on kuin valkoinen ratsu, jolla voidaan ratsastaa kilpailukentillä voitokkaasti auringon nousuun. Haluan kertoa teille siitä, miten sininen taivas saa minut tuntemaan oloni vapaaksi kuin taivaan lintu, jolloin voin tehdä mitä ikinä tahdon ja lentää minne ikinä mielin. Minä kaipaan hömppäkirjailijaa sisälläni.

Uskon itseeni, vain ja ainoastaan itseeni

Kotikaupungissa vieraillessani tekemistä ei ole muille jakaa. Siksi istun välillä sohvalla tuijottaen mitä typerimpiä ohjelmia. Tässä eräs päivä katsoin, kuinka tohtori Phil letkautteli viisauksiaan joillekin vähä-älyisille kotirouville, jotka olivat tarrautuneet jo melkein toisiaan kurkuista kiinni. Kaiken käsittämättömän hutun seasta nappasin erään lauseen muistiini:

”Ennen kuin tunnet itsesi, olet haavoittuvainen kaikelle, mitä toiset sinusta sanovat.”

Tämän havaitsin hyvin muotoilluksi lauseeksi, jonka olen myös itse syystä tai toisesta joutunut toteamaan oikeaksi. Olen usein ihmetellyt, mikä tai kuka antaa toisille ihmisille oikeuden sanoa kanssaeläjilleen näistä raakoja tai töykeitä mielipiteitä totuuksina. Esimerkiksi minua on sanottu pompottelevaksi ja itsekkääksi selän takana puhujaksi, toisista piittaamatta käyttäytyväksi lapselliseksi ja huonoksi ihmiseksi, joka ei koskaan auta ketään. Olen joutunut elämässäni tilanteisiin, joissa puhelimen toisessa päässä minun kerrotaan olevan ikävä tyyppi, tai olen istunut kuunnellen tukka putkella huutoa, jota sävyttää mitä mielenkiintoisimmat näkemykset  minun huonoudestani.

Olen ottanut nämä sanat raskaasti ja olen hiljaa mielessäni syyttänyt näitä puhujia tietämättömyydestä ja julmuudesta. Olen miettinyt lenkeillä ollessani pääni puhki, miten kukaan voi olla niin ilkeä kanssaleäjälleen. Joskus synkkinä hetkinä olen pohtinut ihmisyyden perimmäisiä olemuksia, kun kerran näyttäisi siltä, että elämämme tämän maan päällä tarkoittaa vain muiden lyttäämistä omien tarkoitusperien edestä ja niiden jouduttamiseksi. Onko meidät luotu tänne olemaan ilkeitä ja itsekkäitä?

Ehkä minun pitäisi kuitenkin katsoa asiaa toisella tavalla. Ehkä minun pitäisi tutustua itseeni tarkemmin, tuntea itseni perin pohjin ja kehittää itsetuntoani täydellisyyden rajamaille. Näin ollen, jos joku sanoo minua idiootiksi, voisin sanoa hänelle: ”En itse asiassa ole.” Minä tetäisin itse, mitä olen, enkä ottaisi toisten mielipiteitä kuuleviin korviini. Sillä mielipiteitähän ne ovat. Ei kukaan voi tuntea minua niin hyvin, kuin minä itse tunnen itseni. Nyt minun täytyy enää sisäistää tämä ajatus, ennen kuin joku ehtii vielä kerran sanomaan minusta jotain, joka minun pitäisi sisimmässäni tietää vääräksi.

Vain pieni ajatus

Laulussa esitettiin minulle kysymys, että kuinka pitkälle vihainen sydän voi mennä.

Empiiristen tutkimusteni perusteella aika pitkälle. Jos sellainen negatiivinen tunne kuin viha ajautuu sydämeen, se voi kyteä siellä pitkään. Katkeroittaa sen lihaksen, joka pumppaa verta ympäriinsä.

Onneksi vihaisen sydämen saa myös pysäytettyä. Ja onneksi jopa kappaleita kuunnellessa syntyvien filosofisten ajatusten virran saa pysäytettyä. Molemmat tapahtuvat kovalla tahdonvoimalla ja ajan antaessa virrata eteenpäin, virrata niin kauan, että se rauhoittaa.

Suu tukkoon

Minulla on huono tapa avata suuni silloinkin, kun minulla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Siis todellakin, ei yhtään mitään sanottavaa. En voi painottaa tarpeeksi näitä kaikkia sanoja tuossa lauseessa, joten ehkä kerron asiasta hiukan enemmän, vaikka ei minulla tästäkään asiasta varmasti loppupeleissä ole teille tarjota minkäänlaista maailmaa mullistavaa filosofiaa. Kirjoitanpa nyt kuitenkin.

Eilen lähtiessämme sulkapalloa pelaamasta kavereideni kanssa, autossa oli ensin hiljaista. Sitten avasin suuni ja rupesin matkimaan autoa ja sen moottorin ääntä. Hetken matkaa ajettuamme mietin ääneen säätilaa ja liikennevaloja, kuinka ne on punaisia, keltaisia ja vihreitä. Tein ilmiselviä havaintoja ulkomaailmasta vain sen takia, että saisin avattua suuni ja ilmoille leijuisi jonkinlaista puheen sorinaa.

Onneksi tätä tapahtuu hyvin usein vain kavereideni seurassa, sillä he osaavat jo suhtautua tähän mielenvikaisuuteeni. Eilenkin autossa toverini tokaisi moottoriääniäni kuunneltuaan sarkastisesti: ”Ole hyvä ja jatka tuota koko matkamme ajan.” Vieraammassa porukassa osaan sentään olla jonkin aikaa hiljaa.

Joskus ihailen niitä ihmisiä, jotka istuvat tarkkaavaisen näköisenä keskustelussa ja kuuntelevat toisten argumentit hiljaisuudessa, todella imien kaiken sisäänsä, mitä kuulevat. He eivät ole ensimmäisenä huutamassa omia mielipiteitään julki, vaan katsovat keskustelun kulkua rauhallisesti ja odottavat ehkä omaa vuoroaan. Kun he sitten sanovat jotain, he todella sanovat jotain – eivät vain avaa suutaan päästäkseen vain kuulemaan oman äänensä. He antavat itsestään niin paljon viisaamman vaikutelman, vaikka eivät ehkä loistakaan mielessämme kaikista sosiaalisimpana ihmisenä, jonka voimme kuvitella. Silti näiden ihmisten kanssa käydyt keskustelut antavat yleensä aina jotakin ajateltavaa, eivätkä ole pelkkää suun soittamista.

Joskus toivon, että minä voisin olla enemmän tuon kaltainen ihminen. Joskus minusta tuntuu, että nuo toiset ihmiset puhuvat vähän, mutta sanovat paljon, kun taas minä puhun paljon, mutta sanon vähän.

Toki minunkin kanssani ajautuu useinkin syvällisiin keskusteluihin elämästä, sen kurjuudesta tai mahtavuudesta, ihmisistä ja näiden välisistä kiemuroista. Olen aina jotenkin analyyttinen ja tarkkailen ympäristöäni, vedän johtopäätöksiä ja pohdin asioita, joten on mahdollista, että myös minä saatan kertoa jotain viisasta. Kuitenkin silloin tällöin itsekin havahdun siihen, kuinka paljon puhun. Jos oppisi puhumaan vähemmän, niin ehkä myös kuulisin enemmän, sillä kuka jaksaa huutaa omia haavoittuvia ajatuksiaan esille, jos minä pärisyttelen auton kyydissä kuin pieni lapsi?

Unimaisemat

Näen paljon unia ja muistan ne vielä myöhemminkin, kun olen herännyt. Joskus ihmettelen omituisia tapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat putkahtaneet vuosien jälkeen tervehtimään minua alitajunnassani.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin pohtia näitä paikkoja, joissa seikkailen kaikki yöni. Tajusin olevani aina jonkinlaisessa mäkisessä maastossa, jonka lähellä on metsä ja paljon pieniä sivukujia. Metsän jälkeen taivallettuani unissani oli järvi, joskus tosin meri, mutta puiden jälkeen näin aina siintävän veden. Tuo mäkinen maasto on monissa seikkailuissa pelastanut minut varmalta kuolemalta tai nuolten haavoittamiselta, sillä olen pystynyt luisumaan sitä pitkin turvaan jonnekin kloonattujen talojen meren sekaan.

Hyvin usein vaellan suuressa rakennuksessa, jossa on kuin salakäytävää toisensa perään. Pääset rakennuksen toisesta päästä viittä eri reittiä toiselle puolelle, joskus maan alla kulkevissa tunneleissa, joskus rappusia toisiin kerroksiin kapuamalla. On pyöröportaikkoa, parvea suuren salin yli, on pimeässä kellarissa häämöttäviä huoneita.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen tajusin, että nämä maisemat ovat lapsuudestani tuttuja. Kaikki unieni miljööt sijoittuvat jonnekin vanhan kotikaupunkini kulmille, jossa olen viettänyt monet hyvät ja huonot vuodet taivaltaen aina samoja katuja, aina kohti samaa koulua. Ala-asteeni kummittelee minulle edelleen pimeinä luokkahuoneina ja kellarikäytävinä. Näinpä kerran unen siitäkin, että minun oli korkeakoulun lopettaakseni palattava vielä kerran kuudennelle luokalle peruskouluun, jotta saisin lisäpisteitä tutkintotodistukseeni. Se oli painajainen.

Pääsenkö koskaan elämässäni todella eteenpäin? Miksi alitajuntani viipyilee kotikaupunini hiljaisilla kaduilla ja kotitaloni tuntumissa? Enkö olekaan vielä aikuistunut, jos hiivin kaikki yöni takaisin lapsuudenkotiini? Pääsenkö koskaan vaeltamasta koulun tyhjiä käytäviä, pääsenkö todella ikinä pakoon minua jahtaavia monstereita, jos käyn seikkailuni aina samalla mäellä, kotikaupunkini ja kotini tutulla ja turvallisella maaperällä? Vai haenko sieltä öisin voimaa, jotta jaksan taas seuraavan päivän näillä vielä hiukan tuntemattomilla teillä, joilla nykyään kuljen?