Matkaa ei mitata kilometreissä

Pari viime vuotta ovat olleet minulle kuin jostain kauhuelokuvasta. Vaikka onnellisiakin hetkiä on ollut vaikka muille jakaa, niitä on sävyttänyt milloin mikäkin kipu ja vaiva, niin henkinen kuin fyysinenkin. Selkäni on pamahtanut kappaleiksi, olen piilotellut asunnollani monta päivää mustan silmän kanssa, olen ollut rakastanut, jätetty, ihastunut, jätetty ja rakastunut.

Olen kaivannut hetken sellaista leppoisaa ajomatkaa tasaisella tiellä, kun aurinko paistaa ja linnut laulavat. Sellaista, jolloin saisi vain katsella ohi vilistäviä puita kaikessa hiljaisuudessa, pienen onnen tunteen lämmittäessä rintaa. Saisi olla levollinen, rauhallinen, onnellinen. Tämän haaveen tilalle sain kuitenkin sellaisen vuoristoradan, jossa vuoroin olin elämäni onnellisin ja vuoroin elämäni pahimmassa mutakuopassa, josta en tuntunut löytävän ylöspääsyä. Nyt kun kyyti kohoaa taas kohti onnellisempia aikoja, yritän nauttia tästä hetkestä, ottaa siitä kaiken irti.

Ehkä elämä olisi liian tylsää sellaisena tasaisena matkana alkupisteestä päätökseensä. Joskus olen miettinyt, mikä on maailman pisin matka. Nyt kun alan hengittää taas rauhallisesti, pääsin jonkinlaiseen ratkaisuun ajatuksissani. Maailman pisin matka on ollut nämä pari viime vuotta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s