Tulevaisuuden muuttuva maailma

Uskon jollain tasolla kohtaloon. Uskon, että meidän on tarkoitus löytää joku ja että meidän on tarkoitus päätyä viettämään jotain tietynlaista elämää. Matkustelija antaa sielunsa vaeltaa, kun taas rauhaa rakastava asettuu aloilleen ja nauttii yksinkertaisesta elostaan.

Ainakin minä haluan uskoa niin. Samalla kuitenkin uskon siihen, että jokainen tekomme vaikuttaa meihin ja tulevaisuuteemme. Jokainen päivä muokkaa meitä ja elomme tietä jollain tavalla, toiset päivät vähemmän kuin toiset, mutta jokaisella valinnallamme on kertautuvia vaikutuksia, jotka saattavat paljastua vasta vuosien päästä.

Tulevaisuutemme on alati muuttuva maailma, joka muotoutuu erilaisista mahdollisuuksista ja mukautuu jokaisen tekomme seurauksiin ja vaikutuksiin. Näen tulevaisuuden kuin suurena möykkynä, joka on alati liikkeessä, alati muuttuva tunteiden, tekojen, ihmisten ja sattumusten summa. Jos katsoisin tänään tulevaisuuteeni, saattaa siellä näkyä jotain, joka häviää sieltä jo huomenna, kun teen jotain toisin kuin nyt olen suunnitellut. Huomenna tulevaisuuteni on muotoutunut uudelleen, ylihuomenna se ei ole enää mitään sinne päinkään, mitä tänään siellä näkisin.

Sen takia mielestäni olisikin vaarallista, jos meillä olisi mahdollisuus nähdä tulevaisuuteen. Jos meidän olisikin ollut tarkoitus päätyä jonkin tietyn ihmisen kanssa elämään onnellisena päivien loppuun asti, toteutuisiko se sittenkään, jos näkisimme sen ennalta? Saattaisimme lopettaa yrittämisen, ajatella, että tulevaisuus tulee kuitenkin luoksemme, teemme me mitä vain. Todellisuudessa tuon tiedon saaminen saattaisi muuttaa käytöstämme jotenkin, saattaisimme jättää kerran menemättä yökerhoon, saattaisimme ohittaa jonkun toisen ihanan ihmisen, jonka olisi sitten tarkoitus johdattaa meidät sen oikean luokse mutkien kautta.

Elämä ei ole koskaan mikään suora ja tasainen tie, mutta liian informaation saaminen tulevista tapahtumista saattaisi saada meidät uskomaan niin. Kuitenkin samaan aikaan tulevaisuutemme muuttuisi jatkuvalla liikkeellä tässä suuressa aika-avaruusulottuvuudessa, johon olemme syntyneet.

Nämä kaksi uskomusta ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Voisi jopa sanoa, että olen jonkinlaisessa uskonkriisissä aina kun mietin tätä aihetta. Vaikka osittain haluan uskoa kohtaloon, haluan myös uskoa siihen, että meillä on mahdollisuus vaikuttaa elämäämme. Olisi liian surullista tietää, että olisi itse kuin junan raiteilla matkalla kohti synkkää ja yksinäistä vanhuutta, joten haluan uskoa siihen, että pystyn omalla käytökselläni estämään synkän tulevaisuuteni. Toisaalta olisi kuitenkin lohduttavaa tietää, että vaikka elämä kolhisi miten, olisi jokin tietty onnellinen loppu myös minun tarinani päätöksessä.

Mutta silti, eikö Tuhkimonkin tarina olisi muuttunut tyystin, jos hän ei olisikaan pudottanut kenkäänsä rappusille? Vaikka valmiiksi punottu kohtalo on kaunis ajatus, ehkä omien tekojemme ja valintojemme lisäksi myös sattumukset muokkaavat tarinaamme joka päivä. Oma onnelliseen loppuuni johtava sattumusten sarja on saattanut alkaa jo vuosia sitten ja olen koko ajan matkalla juuri sinne minne pitääkin, kunhan vain en tiedä sitä etukäteen.

Polkuni vei minut eri päämäärään

Joskus pienenä minä ajattelin kaikenlaista elämästä. Tuli haaveiltua ehkä enemmän kuin olisi ollut tarpeenkaan, sillä minä olen aina ollut sellainen taivaanrannan maalari ja pohdiskelija, joka käy kaikki elämänsä osiot pienessä päässään tarkasti läpi. Koluan jokaisesta ajatuksesta kaiken irti, aivan kuin koira puruluustaan. Jäystän samoja juttuja niin kauan, että kyllästyn niihin itsekin, jolloin voin siirtyä seuraavaan mielenkiintoiseen pohdintaan.

Olen myös ennen puhunut siitä, kuinka todellisuus ja mielikuvat eivät juuri koskaan vastaa toisiaan. Niinpä kun minä ajattelin nuorempana elämääni, olin aivan varma että…

15-vuotiaana ajattelin, että olen varmasti todella suosittu ja mukava ihminen, soitan jotain hienoa soitinta ja olen siinä vielä erityisen taitava. Haaveilin myös useasti siitä, kuinka hurmaisin meidän luokallamme olevat pojat esittämällä kärrinpyöriä, voltteja ja sattumanvaraisia ja uskomattomia temppuja ja taidonnäytteitä. Olin melko varma, että näiden asioiden esittäminen saisi pojat ymmärtämään, kuinka hieno tyyppi oikeasti olen. Tätä myöten olin varma myös siitä, että koko peruskoulun ajan ihastukseni kohteena ollut poika huomaisi olemassaoloni.

15-vuotiaana todellisuudessa minä istuskelin usein yksin kotona odottamassa, koska ystäväni olivat sanoneet soittavansa minulle keksittyään jotain tekemistä, ja että minut sitten kutsuttaisiin mukaan. Joskus lähettelin itselleni tekstiviestejä tai soitin kotipuhelimella kännykkääni vain tarkistaakseni, toimiiko puhelimeni ollenkaan. Yhdissä kotibileissä kaikki toverini olivat todella humalassa ja yksi poika sammui minun syliini. Hän otti hyvän asennon, käytti minua tyynynään ja sammui siihen paikkaan. Silloin päätin, että minun on ehkä aika ottaa hatkat. En käynyt samanlaisissa kotibileissä pariin vuoteen uudestaan, joko sen takia ettei minua kutsuttu tai ettei minua oikeastaan edes huvittanut.

18-vuotiaana ajattelin olevani erittäin onnellinen. Kuvittelin, että elämä on mahtavaa, minulla on paljon ystäviä, minulla on oma kullannuppu ja muutenkin kaikki olisi loistavasti. Etenkin koulun oletin menevän kuin vettä vain eteenpäin, ylioppilaskirjoituksista vetäisisin itselleni seitsemän ällää, jonka jälkeen hakisin yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa.

18-vuotissyntymäpäiväni koittaessa olin töissä museo-oppaana autioituneessa paikassa, jossa vierailijoita kävi parhaimmillaan neljä viikon kuuden aukiolopäivän aikana. Syntymäpäiväni taisi olla yksi niistä päivistä, jolloin kirjoitin kalenteriin työvuoroni lopussa pyöreän nollan tilastoinniksi asiakkaista. Muistan kuinka avasin pienen eväsrasiani ja katsoin kahta mokkapalaa ja pullaa, jotka olin päivän kunniaksi ottanut mukaani. Toivotin hiljaa itselleni ääneen hyvää syntymäpäivää ja mutustelin makeita leivoksia yksin kolkossa rakennuksessa. Päivä oli hyvin tavallinen ja harmaa, eikä mitään erikoista tapahtunut vastoin kaikkia mielikuviani.

Muutoin sinä vuonna sain paljon uusia ystäviä, mikä oli hyvinkin epätavallista ja mukavaa. Lukio loppui ja minä hain opiskelemaan matematiikkaa. Muistan kutsun pääsykokeisiin tippuneen postilaatikkoomme eräs päivä. Muistan kuinka järkytyin siitä. Minulla ei ollut jäljellä enää minkäänlaista motivaatiota opiskeluun lukion jäljiltä, joten päätin jättää pyrkimättä hakemiini paikkoihin. En ole aivan varma oliko se sama vuosi, kun olin vain käyvinäni pääsykokeissa ja näin huijasin perhettäni. Kun postilaatikosta jälleen kolahti kirje koulusta ja siinä kerrottiin etten päässyt opiskelemaan (yllättävää), harmittelin asiaa kovaan ääneen äidilleni. En tiedä vieläkään menikö esitykseni läpi. Näiden mutkien kautta jäin työskentelemään kotipaikkakunnalleni tyytyväisenä vähäisen stressin sävyttämään elämääni, jota sulostutti myös ihka ensimmäinen, ihan ikioma ja ihana poikaystävä.

Parikymppisenä olin ajatellut jatkavani niitä yliopisto-opintojani, jotka olin aloittanut. Mietin mielessäni kunniakasta taivalta menestyksestä toiseen. Itse asiassa menestyisin niin paljon, että kaikelta menestymiseltäni ei muuta elämääni mahtuisikaan. Paitsi menestyksekäs parisuhde.

Oikeasti parikymppisenä jatkoin töiden tekemistä tyytyväisenä. Minulla oli mukavat työkaverit ja ilmapiiri työpaikallani oli miellyttävä. Vaikka sairastelin melko usein ja työterveyshoitajat alkoivat epäillä työhalukkuuttani, vastasin heille aina vilpittömästi nauttivani töistä. Nautin leppoisasta elämästäni.

Jossain vaiheessa kuitenkin päätin ottaa jalat alleni, sillä minulla ei ollut vielä minkäänlaista koulutusta ja jos olisin jäänyt silloin työttömäksi, olisin ollut niin sanotusti pissi sukassa, sillä rahaa en olisi saanut mistään. Niinpä päätin lähteä kouluun viereiseen kaupunkiin. Vaikka silloinen parisuhde ei edennyt suunnitelmieni mukaan ja muutto viereiselle paikkakunnalle ja uusiin ihmisiin tutustuminen ahdisti, jotenkin asiat lutviutuivat. Huomasin, että hieno elämä on hienoa. Olin murehtinut elämässäni tapahtuvia muutoksia niin paljon, että kouluun astellessani päätin sen loppuvan. Päätin, että nyt minä olen minä, typerän hullunkurinen minä, ja jos joku ei pidä minusta, voin vaikka erakoitua yksinäisyyteen kolmeksi vuodeksi ja sitten taas lähteä opiskelemaan muualle. Yllätyksekseni sain heti loistavia ystäviä elämääni, olin sosiaalinen ja iloisempi kuin aikoihin. Vaikka elämäni on ollut melkoista vuoristorataa koulun alkamisen jälkeen, vaikka olen ollut onnellisempi kuin koskaan ja murheellisempi kuin koskaan, on keskiarvo silti edelleen loistavan puolella. Suurin syy tähän ovat olleet ihanat ystävät elämässäni.

26-vuotiaana äitini sai minut. Olin ajatellut pienenä, että elämäni olisi jotakuinkin samanlaista kuin vanhemmillani. Tasaisen varmaa perhe-elämää, onnellista ja auvoista arkea.

Kun nyt lähestyn tuota ikää, en ole lähelläkään sitä elämää, jota nuorempana kuvittelin tässä vaiheessa eläväni. Nyt lopettelen koulu-uraani tältä erää, olen aivan liian kiireinen, verkostoidun, juhlin ja suunnittelen seuraavan kesän olevan elämäni paras.

Liialla elämänsä suunnittelulla ei luo muuta kuin turhaa stressiä siitä, millaista elon pitäisi olla. Tuollaiset itsensä luomat harhakuvitelmat voivat joskus ahdistaa, joten niistä on hyvä päästä eroon. Mitä siitä, jos minä en ole matematiikan professori? Mitä siitä, että en olekaan enää yhdessä ensimmäisen poikaystäväni kanssa tai mitä siitä, etten olekaan tällä hetkellä naimisissa, raskaana ja omakotitalossa elävä kotiäiti? Tämä on minun elämäni, jota elän parhaimmalla mahdollisella tavalla. Jos en aina ole siinä ihan onnistunut, niin ainakin pyrin pelaamaan omat korttini oikein. Muutama käsi on mennyt harakoille, mutta kaiken peliin laittamalla voin saavuttaa vielä ihan mitä tahansa – saatan voittaa kaiken ja vielä enemmänkin.

Tahtotila

Minulla oli elämässäni vaihe, jolloin halusin kaiken. Halusin olla paras kaikessa, halusin olla hauskin hassuttelija porukassa, halusin olla kaunein ja halusin olla menestyvä. Halusin paljon asioita. Toiset niistä olivat kiellettyjä hedelmiä, kun taas toiset ehkä olivatkin tavoittelemisen arvoisia. Minun oli pakko lähteä jokaiseen hullutteluun ja tempaukseen mukaan, joista sitten kerroin seuraavalla viikolla koulussa naureskellen. Tahdoin sinkkuelämän villit illat ja samalla seurustelusuhteen tasaisen varmuuden, tahdoin rakastaa jokaista täysillä, välittämättä seurauksista. Minulla oli elämässäni vaihe, jolloin en ehkä sittenkään tiennyt yhtään mitä haluan.

Nyt kun olen löytänyt kaikenlaisten kokemusten jälkeen varmuuden siitä, mitä elämääni haluan sisällyttää, olenkin yhtäkkiä täysin neuvoton. Kun tietää tarkkaan mitä haluaa, rajaa samalla paljon sisältöä pois. Sadasta mahdollisuudesta yhtäkkiä toteuttamiskelpoisia onkin enää murto-osa, eikä jokaista polkua tarvitsekaan enää lähteä kulkemaan. Nyt kun tiedän mitä tahdon, on edessäni vain yksi suuri tie, mutta minä epäröin lähteä matkaan.

Palovamma

Olen aina ihmetellyt, minkä takia jokainen asia pitää oppia kantapään kautta. Miksi jokainen virhe on ensin itse tehtävä tyhmyyksissään ja kärsittävä siitä seuraukset? Jokaisen on ensin itse talvella laitettava kielensä metalliseen mattotelineeseen kiinni, jotta huomaa ettei sitä kannata tehdä. Vaikka äiti varoitti minua monta kertaa tekemästä tätä temppua, eräs iltapäivä roikuin kuitenkin mattotelineessä avuttomana ja surkeana, kieli kipeänä.

Olen kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että elämässäni on paljon viisaita ihmisiä. Minulla on ihania ystäviä, joilla on elämänkokemusta toisilla liikaakin kaikenlaisista pahoistakin asioista, minulla on neuvojaan auliisti jakavat vanhemmat, joiden vinkeistä olisi monesti kannattanut ottaa se kuuluisa vaari. Mutta ei, minun on tehtävä kaikki itse. Ystäväni sanoi minulle muutama viikko sitten eräästä asiasta, etten saisi tehdä niin, sillä hän on itse niin tehnyt eikä siitä seurannut mitään hyvää. Silti minun oli pakko mennä ja tehdä aivan kuten minä halusin ja kas, siitä ei seurannut mitään hyvää.

Miksi oi miksi olen näin jääräpäisen typerä? Enkö voisi kerrankin kuunnella ihmisiä ympärilläni, jotta voisin välttyä tekemästä jäätäviä virheitä elämässäni? Enkö voisi edes kerran kokeilla miltä tuntuu, kun ei tarvitse olla jälkiviisas, vaan voisin miettiä tehneeni kerrankin asiat oikein ja oikeaan aikaan?

Sama pätee kyllä moniin muihinkin. Koitin auttaa erästä ystävääni hänen ongelmissaan, sillä itse olin paininut täysin vastaavassa tilanteessa joskus aikoja sitten. Vaikka kuinka koitin takoa hänelle järkeä päähän tilanteessa, jossa hän oli itse täysin hukassa, niin silti ystäväni vakuutti pystyvänsä hoitamaan asian niin kuin oli tähänkin asti tehnyt. Ja jälleen voin kertoa, että eihän siitä mitään hyvää seurannut.

Voisi kuvitella, että evoluutio olisi kaikkien näiden elettyjen vuosituhansien jälkeen opettanut meitä oppimaan toisten virheistä, mutta silti tilanne näyttää katastrofaaliselta. Jokainen ihminen tekee elämässään omat virheensä, samat virheet, joita isämme ja äitimme ovat tehneet jo nuoruudessaan. Voisi kuvitella, että ihmiset viisastuvat vuosi vuodelta ja jokainen sukupolvi olisi hiukan toistaan älykkäämpi, mutta ei. Ainakin itse tunnen kyseisessä asiassa olevani täydellinen paukapää, kuin kehittymätön apina, joka vieläkin kirputtaa lajitoveriaan tajuamatta elämän mahdollisuuksista mitään. Koitan kuitenkin olla positiivinen ja odotan sitä päivää, kun ymmärrän kuunnella muiden vinkkejä. Ehkä minun ei enää joskus tarvitse itse pakonomaisesti koskettaa kuumaa hellan levyä, jos minua siitä varoitetaan etukäteen. Tästä järjettömyydestäni ei seuraa kuin palanut käsi, palanut mieli, palanut sydän.

Hannu Hanhi, det är jag idag

Toisina päivinä makaa sohvalla ja on täysin kykenemätön vastaamaan päivän haasteisiin. Tiedättekö niitä päiviä? Sellaisia, joina haluaa vain maata sängyssä ja tuijottaa kattoa ajattelematta juuri mitään sen kummempaa, antaa vain ajatusten pyöriä ympyrää kaikenlaisissa typerissä aiheissa, kuten siinä kuinka kuuma kärpäsillä mahtaakaan olla, kun ne elävät kahden ikkunalasini välissä.

Toisina päivinä taas tuntuu saavuttavan kaiken mitä halusikin tehdä ja vielä enemmänkin. Kuten tänään, päivä oli erittäin onnistunut, enkä voi kuin hymyillä illan viimeisiä hetkiä hereillä ollessani. Kävimme ystävieni kanssa lounaalla, kirjoitin kouluprojektiani valtavalla vauhdilla eteenpäin, en ollut täysin surkea Trivial Pursuitissa, pyöräilin kymmeniä kilometrejä, uskalsin maistaa ruoalla jälleen uusia makuelämyksiä ja kaiken lisäksi pelasin sulkapallossa paremmin kuin uskalsin toivoakaan.

Tänään olen menestyjä ja tänään olen mestari kaikessa mihin pyrin. Mieleni ei tee edes nukkumaan, sillä onnistumisten putki saattaa katketa nukahtaessani. Vai olisiko kuitenkin niin, että näen juuri tänä yönä niin loistavia unia, että päiväni alkaa huomenna vieläkin paremmin… Lähden kokeilemaan onneani ja sehän ei tänään voi minua pettää. Kauniita unia, hyvät ystävät ja kylänmiehet!

Elämää, ei sen enempää

Joskus kiroilen elämäni mutkia ja vuoristorataa. Olen tunnettu täydellisellä itseluottamuksella julistetuista totuuksista, joita sitten julistan esimerkiksi siitä, kuinka paljon olen saanut kokea viimeisten vuosien aikana ja miten elämä ei ollutkaan tasaista pulkkamäkeä hautaan.

Mutta mitä siitä? Tänään istuessani kahvikuppi kädessäni ja kuunnellessani hyvää musiikkia minä aloin miettimään, että ihan totta, mitä siitä? Enpähän ole yksi niistä ihmisistä, jotka joutuvat myöhemmin katsomaan taakseen ja miettimään, tuliko sitä nuorena elettyä tarpeeksi. Minulla riittää jo tässä vaiheessa monen monta hauskaa tarinaa ja kertomusta, joille aina silloin tällöin hekottelemme ystävieni kanssa, kun intoudun niitä juttuja kertomaan. Erään ystäväni kanssa mietimme ulkomaanmatkaamme, jolloin kaksi sinkkunaista oli lähtenyt maailmalle ilmeisesti Pokemon-kouluttajien ohjaamin neuvoin: ”Gotta catch ’em all!” Kun vain mietinkin ystävieni kanssa tehtyjä reissuja, baari-illan jälkeen pizzeriassa huudettuja julistuksia tai ihmissuhdekoukeroita, joihin itseni ajan, en voi kuin nauraa.

Niinpä tässä kahvikuppi vieressäni nauran itselleni. Hymyilen, koska olen tavannut niin monia hienoja tyyppejä, joutunut jätetyksi, petetyksi ja jättäjäksi, olen seilannut siellä täällä ja lähtenyt juoksemaan baarista saksalaisen, tuntemattoman miehen perään aikomuksenani ilmeisesti aloittaa vuosisadan rakkaustarina, olen lähtenyt juhannuspäivän aamuna vaeltamaan tuntemattomalla paikkakunnalla melkein kymmentä kilometriä jalkapatikassa, jotta pääsisin autokyydilleni.

Joskus olen ollut katkera pariskunnille, jotka ovat tavanneet toisensa todella nuorina ja sen jälkeen eläneet loppuelämänsä rakastuneina toisiinsa. Joskus toivoin itselleni vastaavanlaista tasaisen onnellista elämää, mutta ehkä minunkaan taipaleeni ei ole ollut kummoisempi. Ainakin saan tästä revittyä sellaista huumoria, joka saa ystäväni ja joskus jopa minut yksinään omalla asunnollani nauramaan ääneen. Jos tosielämän Bridget Jonesia etsittäisiin, voisin ilmottautua hakijajoukkoon. Olen oman elämäni sankari, oman elämäni Bridget Jones, joka joutuu yllättäviin ja noloihin tilanteisiin etsiessään elämänsä miestä. Oi voi, mihin tässä vielä päädytäänkään…

Endorfiinejä, kiitos

Toisina päivinä peilistä katsoo vastaan joku norsun sukuelimen näköinen mörkö. Hiukset harottavat joka suuntaan tai sitten ne laskeutuvat liimamaisen viehkeästi pitkin poskia, kuin niitä ei olisi laitettu puolen tunnin väkertämisen jälkeen ollenkaan. Silmät näyttävät väsyneiltä ja itkeneiltä, vaikka takana on kymmenen tunnin rentouttavat yöunet. Vaatevalinnat alkavat epäilyttää heti, kun on päässyt ulko-ovesta kadulle, ja jokaista rihman kiertämää on nyittävä joko ylös, alas tai sivulle tai kaikkia samaan aikaan kaikkiin suuntiin.

Toiset päivät ovat luotuja kiukutteluun. Silloin jo pelkkä ruokalan jonossa seisominen ärsyttää ja ystäville tulee huudettua mulkvistia ilman sen suurempaa syytä. Ihmist ympärillä näyttävät tyhmiltä, kuulostavat idiooteilta ja kaikki ilmoille lennähtävät jutut ottavat aivokoppaan uskomattomalla voimalla. ”Nuppi tutisee”, saattaisi isäni todeta tuollaisena päivänä.

Silloin ei ole mitään muuta tehtävissä kuin laittaa lenkkivaatteet päälle, tunkea kuulokkeet korviin, ottaa töppöset ja tumput hyllyiltä ja polkaista itsensä ulos. Hölkätessä sateessa eteenpäin ei ehdi enää miettiä turhia, vaan omien jalkojen kipuilut ja hikipisarat selässä saavat kaiken huomion.

Lenkin jälkeen elämä hymyilee jälleen. Sen jälkeen voi käydä nukkumaan onnellisena, ilman suuria murheita. Sen jälkeen voi toivoa, että seuraava aamu on jälleen normaali.