Jos onnellinen vaan oisin

Joskus on vaikea elää elämäänsä, kun taakaksi on annettu kyky ajatella asioita. Taito miettiä jokaista asiaa jokaiselta kulmalta, miettiä miten tietyt asiat ovat yhteydessä toisiinsa ja kuinka pienelläkin teolla voi olla perhosvaikutus jopa vuosikausien päähän. Toisinaan myös kiitän itseäni tästä taidosta, jotta joskus pystyisin esimerkiksi korjaamaan tiettyjä umpisolmuja elämästäni, jotka johtavat minut erinäisiin tuhoisiin käytösmalleihin kerta toisensa jälkeen. Aina en kuitenkaan pidä ajattelemista hyvänä asiana. Etenkin siinä vaiheessa, kun olen ajautumassa jos-maailman vaarallisiin syvyyksiin.

Jossittelu on yksi tuhoisimmista asioista, joita ihminen voi itselleen tehdä. Jokaisella teolla ollessa vaikutuksensa, voimme jäädä pohtimaan kaikkia niitä vaihtoehtoisia maailmoja, joita saattaisimme tällä hetkellä elää, jos vain olisimme tehneet toisin. Jos olisimme olleet mukavampia ystävillemme, jos emme olisikaan opiskelleet korkeakoulussa, jos sittenkin olisimme vain ottaneet ja lähteneet ulkomaille, kun joskus siltä tuntui. Jos vain olisimme puhuneet jotain lisää tai sittenkin hiukan vähemmän, jos olisimme ryhtyneet ajatuksista sanoihin ja jos sanat olisivat muuttuneet teoiksi.

Viime kesänä minut ja eräs ystäväni jätettiin melko samaan aikaan. Pohtiessamme toisinaan syntyjä syviä, koetin pitää meitä pinnan yläpuolella positiivisilla käänteillä tapahtumista. Vaikka jätettynä oleminen ei aina ole kovin mukavaa puuhaa, niin ainakaan meidän ei tarvitsisi koskaan enää katsoa taaksemme. Jos joutuu hylätyksi, ei kannata enää haikailla takaisin sellaisen ihmisen kainaloon, joka saattaa hetkellä millä hyvänsä puukottaa uudelleen selkään. Ajatuksen voi hyvin kiteyttää englanninkieliseen sanontaan: fool me once, shame on you – fool me twice, shame on me. Jo kerran taivaanrantaan seilanneen laivan kyytiin takaisin hyppääminen on riskialtista, sillä et koskaan voi tietää heitetäänkö sinut kyydistä ja milloin sinut taas hylätään satamaan yksin kyhjöttämään. Satamassa jälleen laivan loittonevaa peräsintä vilkuillessa asian tilasta ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Siksi kerran matkoihinsa hävinnyt kulkue kannattaa unohtaa ja odottaa uutta laivuetta, sillä todennäköisesti sinyt hylännyt paatti oli jonkinlainen Titanic ja olisit vielä jossain vaiheessa kuitenkin kuollut sen kyydissä.

Jätetyn ja jättäjän ero onkin tuossa taaksepäin vilkuilussa. Jättäjä saattaa joutua katsomaan taaksepäin ja miettimään omia valintojaan. Oliko ratkaisu oikea? Jos sittenkin olisin tehnyt toisin, saattaisiko olla, että olisin nyt yksi maailman onnellisimmista ihmisistä? Jos olisin jaksanut hetken pidempään, olisinko nyt iloisempi, onnellisempi ja turvatummassa asemassa kuin yksin ollessani?

Jossittelun maailmassa saattaa hyvin herkästi unohtaa objektiivisuutensa. Siihen maailmaan saattaa hukkua niin täysin, että sielu kärvistyy ja alkaa epäilemään jokaista valintaansa. Vaikka jätetty ehkä tunteekin itsensä jollain tavalla hylätyksi, saa hän tilanteen kuitenkin jonkinlaiseen lopulliseen päätökseen. Hän tietää erään aikakaukden olevan loppu takuuvarmasti, ja tästä ajatuksesta saattaa saada enemmän lohtua kuin uskoisikaan. Kun hylkää ystävän, aviomiehen, ihastuksen, rakastetun tai perheensä, saattaa joskus huomata kysyvänsä itseltään: ”Teinkö sittenkin oikein? Entä jos…?”

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s