Oskari Villin inspiroimana

Oscar Wildeä vapaasti suomennettuna siteeratakseni, illuusio on nautinnoista ensimmäinen. Näin luin tässä eräs päivä ja totesin itselleni, että kai se jollain tavalla pitää paikkansa. Etenkin kun on tällainen haaveilija, joka jaksaa maalata taivaanrantaa mielensä mukaiseksi. Vaikka kaikki muut asiat elämässä menisivätkin päin mäntyä, kirjoitan välillä päiväkirjaan silti toiveikkaita sanoja ja pelokkaita unelmia tulevaisuudesta. Olen lopettanut monet blogiteksteistänikin toteamukseen huomisesta ja siitä, että ehkä se on jotain hienoa, uuden elämän alku ja mahtavan tien aloitus.

En varmasti ole ainut, joka joskus nukkumaan käydessään valvoo hetken omissa maailmoissaan. Silloin mieleni näyttämölle astelee Niina, joka saavuttaa elämässään kaiken haluamansa. Iltaisin ajatuksissani pyörii elokuva, jossa pienistä eleistä kehittyy suuri rakkaustarina, tai kenties junamatkalla löytämästäni lottokupongista saan jättipotin rahaa ja häivyn ulkomaiden lämpöisen auringon alle.

Illuusiot todellakin ovat nautintoa. Vaikka totuus niiden alla joskus olisikin karmeaa katsottavaa, voi harhakuvitelmien avulla masentavimmankin maanantain muuttaa elämänsä parhaaksi päiväksi. Täytyy vain pitää huoli siitä, ettei huku niiden maailmaan. Nautinnosta voi myös tulla hyvin nopeasti pakkomielle. Huume, josta ei pääse eroon vaikka haluaisikin. Jos onnensa löytää enää ainoastaan noista iltaisista mielikuvitushetkistä, on kadottanut suunnan elämässään.

Illuusiot voivat hämärtää todellisuuden myös päivällä. Etenkin ihmissuhteissa meillä on tapana luoda alkuhuuman innostamana toisesta mieliimme sellainen mielikuva, joka ei kuitenkaan tule toteutumaan. Kaikki toiveet ja alitajunnan himot kerääntyvät yhdeksi eläväksi ja todentuntuiseksi illuusioksi. Joskus saattaa käydä niin, että ihastumme tuohon illuusioon, emmekä ihmiseen itseensä. Sen tajuaminen liian myöhään on kivuliasta, sillä on vaikea uskotella itselleen, että tuo mielikuva ei pidäkään paikkansa. Toivekumppanimme on samaan aikaan sekä edessämme että olemattomissa, sillä hän ei ehkä olekaan mitään sellaista, mitä illuusio on saattanut meille vakuuttaa.

Illuusioita voi myös käyttää omaksi hyödykseen erilaisissa ihmissuhteissa. Mikä sen helpompaa kuin luoda itselleen jonkinlainen rooli, johon tietää toisen koukuttuvan. Omien etujen ajaminen noiden mielikuvien avulla on kuitenkin mielestäni vähintäänkin epäilyttävää ellei jopa tuomittavaa toimintaa.

Illuusioilla voi pettää itseään tai muita. Niihin voi takertua niin pahasti, ettei osaa päästää enää jossain vaiheessa irti. Jonain päivänä saattaa huomata, ettei enää osaa olla oma itsensä, vaan on jollain lailla muuttunut tuoksi illuusion luomaksi pintapuoliseksi ja tyhjäksi ihmisen kuoreksi. Tähänkin tilanteeseen käy siis sääntö kultaisesta keskitiestä. Illuusiot ovat nautintoa ja ne voivat tuoda lohtua elämään. Täytyy vain pitää huoli siitä, ettei päivien ilo tule ainoastaan asioista, jotka eivät koskaan oikeasti tapahdu – tai mistäs sitä tietää, ehkä sittenkin. Ehkä juuri huomenna…

Mainokset

En ole koskaan

Joskus hämmennän itseänikin omilla jutuillani. Toisinaan enemmän ja toisinaan vähän vahemmän, jolloin höpötyksistäni saattaa saada edes hiukan selkoa. Nyt kuitenkin selailin omia raapustuksiani, hahmotelmia tulevista blogiteksteistä. Törmäsin erääseen tekstiin, jonka avatessani ruudulla luki ainoastaan kolme sanaa: ”En ole koskaan.”

Minua harmittavat nämä satunnaiset aivoinfarktini, sillä en voi mitenkään muistaa mitä olen tarkoittanut kyseisillä sanoilla. En ole koskaan maistanut tupakkaa? En ole koskaan uskaltanut täysin heittäytyä ihmissuhteisiin ilman järkyttäviä pelkotiloja? En ole koskaan suostunut syömään maksalaatikkoa? En ole koskaan tuntenut sellaista kaipuuta, jota tällä hetkellä tunnen? En ole koskaan tahallaan koittanut pahoittaa kenenkään mieltä, vaan olen vahingossa lipsauttanut joskus asioita, joita kadun syvästi jälkeenpäin? En ole koskaan katsonut Kummelia?

On niin monia asioita, joita en ole vielä koskaan tätä ennen tuntenut, kokenut tai tehnyt, maistanut, haistanut tai uskaltanut, että nuo löytämäni kolme sanaa voivat tarkoittaa ihan mitä vain. Ne olisivat voineet olla suuren filosofisen kirjoituksen alku, ennen kuin puhelimeni on soinut ja olen unohtanut ajatukseni ennen sen kirjoittamista loppuun. Tai ehkä ne olisivat olleet vain tavallisen tylsän haihatelman alkusävelet, jotka olisivat lässähtäneet elämän tylsyydestä kertovaan mietelmään, joka ei olisi tarkoittanut yhtään mitään. Aivan kuin Aku Ankassa kerrottiin, elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.

Aikaa itselleni

Joskus teini-ikäisenä muistan ajatelleeni suurinpiirtein niin, että minä tiedän asioista aika paljon. Jos joku esitti minulle ongelman, pystyin mielestäni ratkomaan sen melko hyvin, ellen jopa täydellisyyttä hipoen. Joskus muistan miettineeni ihmisten yleisiä ongelmia ja hämmästelleeni, miten jotkut voivat esimerkiksi pettää tai jäävät pettäjän kanssa edelleen samaa raastavaa suhdetta jatkamaan. Pääpiirteissään elämä esittäytyi siis melko mustavalkoisena ja kaiken kaikkiaan ihan kelpo paikkana, jossa surua ja murhetta annetaan vain niin paljon kuin ihminen jaksaa kantaa ja karma rankaisee ikäviä ihmisiä.

Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin tämän hölynpölyksi. Tämä ei tapahtunut mitenkään äkkinäisen oivalluksen kautta, jossa päähäni yhtäkkiä pamahtaa järkäleen kokoinen omena. Tuollainen heurekanomainen hetki jäi uupumaan ja tilalle tuli vuosien saatossa ehkä jonkinlainen aikuistuminen. Pikku hiljaa aloin huomata asioista harmaan eri sävyjä.

Kenties se johtui kokemuksista ja empatiakyvyn kasvamisesta, sillä huomasin ymmärtäväni ikävimpienkin tekojen motiiveja. Ehkä sittenkään kaikki pahat teot eivät olleet niin tuomittavia kuin ennen luulin, sillä joskus ihmiset vain ovat hiukan hukassa elämässään, eivätkä todellakaan tarkoita asioita tehdessään välttämättä suoraan muille pahaa. Yritän edelleenkin ymmärtää jokaisen lähtökohdat tilanteisiin, enkä suoraan tuomita ketään idiotismista. Joskus elämä vain on niin vaikeaa, ettei siitä selviä haavoittumatta itse tai haavoittamatta muita.

Mitä enemmän katson ympärilleni ja alan oppia maailman menosta, sitä enemmän olen joutunut myös katsomaan itseeni. Mitä enemmän suuntaudun ulospäin, sitä enemmän joudun kääntymään toiseenkin suuntaan ja pohtimaan omia reaktioitani ja käyttäytymistä joissain tilanteissa.

Jos maailma ympärilläni on avautunut minulle hiljalleen kaikessa rumuudessa ja kauneudessaan, olen itseäni pohtiessa kokenut juuri sen omenan putoamisen ja äkillisen ymmärryksen tunteen. Eräs päivä vain sain päähäni ajatuksen siitä, että minähän olen oikeastaan vaikea ihminen. Kaikki elämänkokemukseni ja tapahtumat ovat muovanneet minusta niin monimutkaisesti kootun naisen, että säikähdin jo sitäkin, miten kukaan voisi koskaan ymmärtää minua. Vaikka olenkin vielä nuori, on minulle kehittynyt sellaisia tapoja, joita en itsekään aina ymmärrä. Joskus pohdin edellistä päivää hämmentyneenä ja pohdin reaktioitani joihinkin tapahtumiin joskus shokinomaisessa tilassa. Toisinaan kysyn itseltäni vain: ”Miksi, oi miksi?”

Toisaalta eikö meistä jokainen ole omalla tavallaan vaikea ihminen? Ehkä sen takia minäkin olen pohtinut muita ihmisiä ja heidän käytöstään niin pitkään, sillä jokainen meistä on täysin erilainen irrationaalisine päätöksineen ja käsittämättömine tekoineen. Olen koettanut hyvin pitkään ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta ehkä minun nyt pitäisi keskittyä ymmärtämään itseänikin. Ehkä kaikkea energiaani ei ole hyvä suunnata ulospäin, vaan joskus on ehkä sallittua olla myös itsekäs ja kääntyä itseensä.

Piru vie sinua, onni

Onnellisuus on jännä juttu. Se tuntuu tulevan ja menevän ihan oman tahtonsa mukaan, eikä siinä ole yleensä mitään järkeä, mistä se yhtäkkiä pulpahtaa ilmoille. Toisina aamuina saatan herätä täydellisen iloisena unestani, ja koko päivä tuntuu sujuvan kuin siivillä. Sitten taas toisina päivinä jo sängyssä silmät avatessaan tuntee alakulon kouraisevan rinnasta, ulkona on harmaan sateista ja kaverit ovat kaikki jossain tavoittamattomissa.

Vaikka teen samoja asioita joka päivä, niin silti toiset päivät ovat onnellisempia kuin toiset. Joskus yritän piristää itseäni kuuntelemalla lempibiisejäni, juomalla kahvia ja tanssimalla ympäri asuntoani, mutta silti mieli vaipuu matalalle. Seuraavana päivänä teen kaiken saman, jolloin jalka nousee polkkaan riemulla. Tuollaisina hetkinä olen maailman onnellisin ihminen, ihan yksin omassa asunnossani tanssien. Onni tulee omituisista asioista.

Sitten on sitä kummallista onnea, joka tulee toisista ihmisistä. Jälleen poikkeuksiakin löytyy, sillä toiset ihmiset taas tuntuvat joskus vain imevän kaiken energian ja jättävän tilalle negatiivisuutta ja synkkyyttä, mutta ehkä kirjoitan joskus toiste noista ihmisistä enemmän. Ystävät antavat paljon voimaa, heidän seurassaan tavallinenkin arkipäivä voi tuntua todella hienolta. Pelkkä kahvipöytäkeskustelu voi avartaa maailmaa niin, että onni pääsee sisään. Toisaalta siinäkään ei ole minkäänlaista johdonmukaisuutta, sillä seuraavalla viikolla kahvittelu saman tyypin kanssa voikin tuntua joutavanpäiväiseltä turhuudelta, jolloin haukotukset täytyy yrittää piilottaa lauseiden väliin hekotellessa.

Myös romantiikka voi tuoda ja viedä onnellisuuden. Olen ennenkin pohtinut, miten omituista onkaan, että onnellinen seurustelu voi yhden päivän aikana muuttua ahdistavaksi, jolloin onni täytyy taas löytää jostain aivan muualta. Aivan kuin auvoisuudella olisi ollut jonkinlainen kytkin, joka on jossain vaiheessa napsautettu pois päältä. Eräänä aamuna tuijottaa vierestä heräävän ihmisen kasvoja hämmentyneenä, taas alakulon polttaessa rintaa.

Voisiko se johtua nuoresta iästäni, että en ole vielä löytänyt sellaista onnellisuuden tunnetta, joka jatkuisi päivästä toiseen, vuodesta kolmanteen. Vai onko sellaista tasaista ja onnellista elämänlaatua olemassakaan? Onko ihmisen elämä sittenkin jatkuvaa vuoristorataa, jossa mennään sekä alaspäin hurjalla vauhdilla että hiljakseen hivutellen kohti korkeuksia? Miksi onnellisuus on kuin ilkikurinen kakara, joka tulkee ja menee ihan niinkuin sitä itseään huvittaa, eikä suostu tottelemaan ja jäämään taloksi pitkäksi aikaa? Joku saisi antaa sille selkäänsä, jotta se oppisi olemaan.

Olenkohan ymmärtänyt kaiken aivan väärin

Ihmisen elämä koostuu monista ihmissuhteista. Ensimmäinen niistä luodaan varmasti äitiin ja isään. Sen jälkeen tulevat siskot, veljet, kummit ja muu perhe sekä sukulaiset. Vuosi vuodelta tuttavia ja ystäviä kertyy enemmän ja enemmän, kunnes joskus aikuisena meillä on parisuhde, perhe, läheiset ystävät, koulukaverit ja kollegat.

Mutta ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Kaikki eri luokittelut ja erilaiset luonteet pitäisi osata ottaa joka päivä huomioon ja yrittää olla loukkaamatta ketään. Sillä toiset loukkaantuvat erilaisista asioista. Vitsi, jonka tarkoitti itse hauskaksi, voi toisesta tuntua kipeältä. Vitsi toisensa perään, niin toinen saattaa viikkojen saatossa murtua. Kaiken aikaa voi olla ettei itse ole tajunnut tekevänsä mitään väärin. Kuka tietää. Jokainen meistä on erilainen.

Kaikenlaiset kokemukset ja meille tärkeät suhteet ovat muovanneet omaa käyttäytymistämme toisten ihmisten kanssa. Joskus ujosta ihmisestä on voinut kasvaa itsevarma sosiaalinen perhonen. Joskus rata voi viedä toiseenkin suuntaan. Kuitenkin jokaisella meillä on ollut omat polkumme sosiaalisten kanssakäymisten lomitse ja olemme päätyneet nykyiseen pisteeseemme.

Toiset meistä osaavat hoitaa kaikki tilanteet kuin luonnostaan. Itse olen aina ihastellut ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan asiat suoraan loukkaamatta toisia. Sanoa asiat niin, ettei kellekään synny pahaa mieltä, mutta samalla asiat hoituvat järjestykseen. Olen myös ihaillut niitä, joilla on rohkeus pyrkiä koko ajan parempaan. He ovat niitä, jotka todella koko ajan yrittävät olla luotettavia, mukavia ja ystävällisiä ihmisiä, vaikka se ei aina tulisi luonnostaan.

On kuitenkin eräs asia, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Ihmissuhteissa toiset näyttävät käyttävän taktiikkaa, joka perustuu yhteen ajatuspylvääseen: jos ongelmaa ei tiedosta, eikä sille tee mitään, ongelma katoaa.

Lähinnä hämmästelen tätä ajatusta, sillä eihän se voi pitää paikkansa. Miten ongelma katoaa, jos sen olemassaoloa ei tunnusta? Mikä logiikka tässä oikein piilee? Kuulostaa lähinnä lobotomiapotilaan aivoitukselta. EIhän maailma voi pyöriä niin, että asioille mitään tekemättömyys olisi avain onnistumiseen?

Korjatkaa toki, jos olen väärässä. Olisihan se helpompaa, jos asioita ei tarvitsisi hoitaa kuntoon, ei tarvitsisi koskaan pyytää anteeksi mitään ja ihmissuhteet pyörisivät täydellisinä elämän alusta aivan loppuun asti. Jostain syystä kuitenkin epäilen tätä ajatusmallia.

Uskon vahvemmin siihen, että jokaista ihmissuhdetta tulee hoitaa ja vaalia. Jos aika ja energia ei riitä niiden hoitamiseen, kannattaa ehkä mieluummin luoda vähemmän tuttavia ja ystäviä, sillä puolivillaisesti hoidettu ystävyys on yhtä huono tai hyvä asia kuin yksinäisyys.

Iskuyritys hyvä kymmenen

Iskurepliikit on sellainen taitolaji, jossa onnistuminen on jokaisesta yksilöstä ja jokaisesta tilanteesta riippuvainen. Koskaan ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan, kun avaa suunsa ja päästää ilmoilleen jonkinlaisen kehun taikka vitsinomaisen lausahduksen. Repliikit voi ampua todella yli tai sitten ne voivat olla aivan tavallisia. Toisaalta erilaiset tavat toimivat eri ihmisille. Lisäksi naiset ja miehet luultavasti lämpenevät täysin erilaisille lauseille taikka ehdotuksille. Oma päämääräkin vaikuttanee tilanteeseen, sillä yhden illan tuttavuuksia haettaessa suora ja rehellinen pyyntö voi toimia, mutta jos hakee jotakin enemmän, voi sanojen asetteleminen olla vaikeampaa.

Toisaalta on myös niin ujoja ihmisiä, että tuollaiset suoraan sanotut aikomukset voivat olla liian pelottavia. Toiset piiloutuvatkin sitten kaikenlaisiin omituisiin kiemuroihin, joilla pienesti yritetään vihjailla jotain kiinnostuksen kaltaista olotilaa. Valitettavasti ihmiset eivät usein ole minkäänlaisia selvänäkijöitä tai filosofeja, jotka pystyisivät näkemään nämä hiukan peitellyt sanakiemurat niin, että niistä saisi niiden todellisen tarkoituksen selville. Vaikka itsekin arvostan rehellisyyttä, on silti yllättävän vaikeaa kysyä jotakuta esimerkiksi treffeille. On paljon helpompaa kysyä, lähtisikö toinen kanssani kahville tai haluaisiko tämä viettää kanssani aikaa. Ajan viettäminen ja kahvi tosin voivat jättää joskus todelliset aikeeni hämärän peittoon. Samalla kun minä ilahdun treffikutsun hyväksymisestä, saattaa toinen sittenkin vain ajatella saavansa kahvia ja pullaa eikä tajua juuri aloittaneensa tapailua.

Iskurepliikit ja treffikutsut ovat oma hämärä pelinsä, jossa jokaisella näyttää olevan omat sääntönsä. Mitä pidemmälle asiaa pohtii, sitä vaikeammalta kolmannen asteen yhtälöltä onnistuminen kyseisessä pelissä näyttää. Miten kukaan on koskaan onnistunut hurmaamaan kenetkään?

Tietysti asian tilaan vaikuttaa vielä sekin, kuinka humalassa heitot esitetään. Alkoholin vaikutuksen alaisena estot häviävät ja ehdotuksia saattaa sadella suoraankin. Itse olen astellut baarissa miehen luokse ja sanonut, että hän on niin komea jotta voisinpa haluta naimisiin hänen kanssaan. En voi tarpeeksi painottaa muille naisille, että tätä ei kannata kokeilla. Miehen ilme oli melko mielenkiintoinen kyseisen lipsautuksen jäljiltä.

Pahinta on kuitenkin ehkä valmiiksi opetellut lauseet, joita heitellään joka toiselle tytölle ja pojalle. Niissä ei ole mitään persoonallista, vaan ne tuntuvat aina yhtä tönköiltä ja kylmiltä letkautuksilta. Onko kukaan koskaan lämmennyt vastakkaisen sukupuolen edustajalle, joka on tullut kysymään, että uskotko ensirakkauteen, vai käveleekö hän vielä uudestaan ohi? Sattuiko taivaasta putoaminen? Olivatko vanhempasi simpukoita, koska sinä olet tuollainen helmi? Kerran eräs ystäväni vastasi miehelle takaisin, että tämän vanhemmat ainakin olivat simpukoita, koska pojasta oli tullut niin limainen.

Jokaisella on varmasti omat kauhukokemuksensa ja parhaat muistonsa näistä tilanteista, joko nihkeistä valmisrepliikeistä tai omalaatuisista tempauksista. Minua lähinnä pelotti mies, joka kertoi ensin tietävänsä missä minä olen töissä, minkä jälkeen hän myös osasi luetella minulle koulupaikkani. Tämän jälkeen jäin kauhulla odottamaan, tietääkö mies myös missä minä asun ja mitä minä tein viime kesänä.

Joskus hyvät ja huonot kokemukset voivat myös kietoutua samaan tarinaan. Minut on esimerkiksi kerran heitetty baarissa olkapäälle – kuin ennen vanhaan suuri jauhosäkki – ja kannettu yökerhosta suoraan parkkipaikalla olevaan valkoiseen pakettiautoon, jolla pääsimme sitten kaverini kanssa kotiin. Vaikka tilanne oli kuin suoraan amerikkalaisesta kauhuelokuvasta, jossa seuraavassa kohtauksessa meitä olisi jo paloiteltu moottorisahalla kahtia, oli se samalla niin hämmentävän yllättävä, että tuo loppuilta on painunut muistiini hauskana tarinana vielä myöhemmin kaupan pihalla tanssittuja valsseja myöten.

Eniten itse kuitenkin kaipaisin näitä ihmisten lähestymisyrityksiä myös arkipäiväisiin tilanteisiin. En tosin pakettiautoon kidnappaamista, mutta missä ovat ne elokuvamaiset kohtaukset oikeassa elämässä, kun kaupassa kaksi ihmistä koittaa samaan aikaan ottaa viimeistä tonnikalapurkkia, jolloin katseet kohtaavat ja sanaton hetki lumoaa molemmat? Tai jos ei halua lähteä lähimarkettiin tuijottamaan silmät pyöreänä jokaista ukkosta, joka koittaa saada ruokaa ostettua, niin miksei kaupassa komean miehen kävellessä vastaan voisi tokaista jotain herättääkseen tämän huomion? Olen joskus lukenut lehdestä, että nainen oli huutanut ohikävelleen miehen perään jotain mitä sylki suuhun toi, jolloin mies oli toden totta pysähtynyt ja jatkanut keskustelua. Kirjastossa kohdatessa tai kaupungissa kävellessä, miksei kukaan silloin uskalla sanoa toisille mitään? Onko meidän aina pakko olla viiden promillen humalassa, ennen kuin uskallamme esittää kiinnostuksen?

Muistan erään työpäivän jälkeisen illan, kun raahustin paikallisliikenteen bussin kyytiin. Moikkasin kuskia, laitoin musiikkisoittimen soimaan ja istuin yksin bussin takaosassa. Yhtäkkiä kuulin musiikin yli jotain puhetta, joten repäisin napit korvistani ja kuuntelin tarkemmin. Kuski kyseli illan kuulumisia, ja siinä rupattelimme hetken niin, että kuski istui omalla paikallaan ja minä huusin bussin peräosasta vastauksia. Kuski kysyi minua keskustelun päätteeksi myös treffeille, ennen kuin hänen piti lähteä ajamaan eteenpäin ja noukkimaan uusia matkustajia kyytiin. Vaikka en lämmennytkään kyseiselle keski-ikää hivottelevalle miehelle, arvostin suuresti tämän uskallusta. Vaatii rohkeutta kysyä jokapäiväisessä tilanteessa jotain, joka asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan. Toisaalta pahin mahdollinen tilanne voi olla vain toisen kieltäytyminen, mutta jokin siinä pelottaa ja tuo pelko kasvaa eksponentiaalisesti jos ihminen on selvinpäin. Ainakin minä toivon, että kyseinen kuski oli selvinpäin ja tämä arvostukseni ei kohdistu humalassa ajelevaan paikallisliikenteen työntekijään.

Humalassa tai ei, tavoitteena yhden illan juttu tai häät, mutta ehkä paras keino iskuyrityksissä on jättää yrittäminen vähemmälle. Ehkä aina ei tarvitse maailman hienointa iskurepliikkiä. Ehkä paras on vain olla oma itsensä ja osoittaa suoraan oma kiinnostuksensa toista kohtaan. Mitä sitä kiertelemään, jos oikeasti jotain haluaa saavuttaa? Ja miksi myöskään pitäisi peittää heti alkuun itsensä joihonkin omituisiin lausekäänteisiin ja muka-hauskoihin heittoihin, jos ne eivät ole yhtään oman persoonan mukaisia?

Ehkä joskus ei tarvitse edes sanoa mitään sen kummempaa, kunhan perään heittää hurmaavan hymyn. Minä olen tutustunut erääseen mieheen vain sen takia, että tämä hymyili koko illan ajan. Aina kun näin hänet, oli kasvoille levinnyt iloinen hymy.  Eräs tuttuni taas on päätynyt avioliittoon kysyttyään tulevalta vaimoltaan: ”Jos haluat, voisit antaa minulle puhelinnumerosi.” Ehkä siis joskus pelkkä yksinkertainen hymy tai puhelinnumeron pyytäminen voi toimia. Ehkä aina ei tarvitse kikka kolmosia ja temppukirjan ohjeita. Ehkä joskus keskustelun voi aloittaa vain sanomalla: ”Moi.”

Yksi suuri filosofinen ajatusketju

Joskus minusta tuntuu, että haluan elämässäni ihan vääriä asioita. Haluan väärään kouluun, haluan viettää aikani väärin tai haluan matkustella vääriin paikkoihin. Haluan myös usein ihan vääriä ihmisiä elämääni.

Haluan asioita niin paljon, että joskus menen sekaisin. En osaa enää ajatella suoraan, vaan mietteeni mutkistuvat sotkuisiksi lankakeriksi, joista en enää pääse pihalle.

Nämä tilanteet ajavat minut yleensä hölmöyksiin. Sitten myöhemmin ajattelen näitä hölmöjä sanojani ja tekojani, ohimenneitä tilaisuuksia, jolloin olisin voinut suudella komeaa miestä, ohimenneitä työtarjouksia, joista olisi voinut kehittyä jonkinlainen ura.

Hölmöydet ajavat minut surullisuuteen. Jossittelun maailmaan, jossa mietin, miksi en tehnyt jotain tai miksi sanoin jotain liikaa.

Tällaiseen oravanpyörään joutuminen ei ole ihmiselle hyväksi. Vaikka haluan asioita, näyttävät tilaisuudet lipuvan ohitseni kuin laivat. Ja sitten laivan matkustajat vielä kehtaavat vilkutella minulle pilkallisesti, kun minä seison rannalla, kykenemättä nousemaan tuohon yhä kauemmas lipuvaan kyytiin.

Haistakoot siis matkustajat homeen. Kuljenkin paljon mieluummin jalan pitkin rantahietikkoa.