Aikaa itselleni

Joskus teini-ikäisenä muistan ajatelleeni suurinpiirtein niin, että minä tiedän asioista aika paljon. Jos joku esitti minulle ongelman, pystyin mielestäni ratkomaan sen melko hyvin, ellen jopa täydellisyyttä hipoen. Joskus muistan miettineeni ihmisten yleisiä ongelmia ja hämmästelleeni, miten jotkut voivat esimerkiksi pettää tai jäävät pettäjän kanssa edelleen samaa raastavaa suhdetta jatkamaan. Pääpiirteissään elämä esittäytyi siis melko mustavalkoisena ja kaiken kaikkiaan ihan kelpo paikkana, jossa surua ja murhetta annetaan vain niin paljon kuin ihminen jaksaa kantaa ja karma rankaisee ikäviä ihmisiä.

Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin tämän hölynpölyksi. Tämä ei tapahtunut mitenkään äkkinäisen oivalluksen kautta, jossa päähäni yhtäkkiä pamahtaa järkäleen kokoinen omena. Tuollainen heurekanomainen hetki jäi uupumaan ja tilalle tuli vuosien saatossa ehkä jonkinlainen aikuistuminen. Pikku hiljaa aloin huomata asioista harmaan eri sävyjä.

Kenties se johtui kokemuksista ja empatiakyvyn kasvamisesta, sillä huomasin ymmärtäväni ikävimpienkin tekojen motiiveja. Ehkä sittenkään kaikki pahat teot eivät olleet niin tuomittavia kuin ennen luulin, sillä joskus ihmiset vain ovat hiukan hukassa elämässään, eivätkä todellakaan tarkoita asioita tehdessään välttämättä suoraan muille pahaa. Yritän edelleenkin ymmärtää jokaisen lähtökohdat tilanteisiin, enkä suoraan tuomita ketään idiotismista. Joskus elämä vain on niin vaikeaa, ettei siitä selviä haavoittumatta itse tai haavoittamatta muita.

Mitä enemmän katson ympärilleni ja alan oppia maailman menosta, sitä enemmän olen joutunut myös katsomaan itseeni. Mitä enemmän suuntaudun ulospäin, sitä enemmän joudun kääntymään toiseenkin suuntaan ja pohtimaan omia reaktioitani ja käyttäytymistä joissain tilanteissa.

Jos maailma ympärilläni on avautunut minulle hiljalleen kaikessa rumuudessa ja kauneudessaan, olen itseäni pohtiessa kokenut juuri sen omenan putoamisen ja äkillisen ymmärryksen tunteen. Eräs päivä vain sain päähäni ajatuksen siitä, että minähän olen oikeastaan vaikea ihminen. Kaikki elämänkokemukseni ja tapahtumat ovat muovanneet minusta niin monimutkaisesti kootun naisen, että säikähdin jo sitäkin, miten kukaan voisi koskaan ymmärtää minua. Vaikka olenkin vielä nuori, on minulle kehittynyt sellaisia tapoja, joita en itsekään aina ymmärrä. Joskus pohdin edellistä päivää hämmentyneenä ja pohdin reaktioitani joihinkin tapahtumiin joskus shokinomaisessa tilassa. Toisinaan kysyn itseltäni vain: ”Miksi, oi miksi?”

Toisaalta eikö meistä jokainen ole omalla tavallaan vaikea ihminen? Ehkä sen takia minäkin olen pohtinut muita ihmisiä ja heidän käytöstään niin pitkään, sillä jokainen meistä on täysin erilainen irrationaalisine päätöksineen ja käsittämättömine tekoineen. Olen koettanut hyvin pitkään ymmärtää maailmaa ympärilläni, mutta ehkä minun nyt pitäisi keskittyä ymmärtämään itseänikin. Ehkä kaikkea energiaani ei ole hyvä suunnata ulospäin, vaan joskus on ehkä sallittua olla myös itsekäs ja kääntyä itseensä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s