Eksyksissä

En tiedä mitään lohduttomampaa tunnetta kuin kävellä juna-asemalta kohti kotia, joka ei sellaiselta sillä hetkellä tunnu. Taskukokoisen soittimen sekoituksella olevasta musiikkikirjastosta valikoituu tilanteeseen sopivasti surkean kauniit sävelet, kun raahaan matkalaukkua perässäni, pala kurkussa takellellen. Siinä hetkessä on jotain niin raastavaa ja jotain sellaista raatorealismin ja kauhean maailman tuntua, ettei elämänsa alkutaipaletta kulkeva kulkuri pysty sitä käsittelemään.

Kun kodin seinät kylmenevät, kun ilmapiiri omassa sydämessä on ontto ja kolkko ja ihmiset ympärillä vieraan oloisia, tulee itkun pidättelemisestä äkkiä maailman vaikein tehtävä. Joskus turvapaikkanani pitämät käytävät ja sohvan nurkka tuntuvatkin äkkiä vankityrmältä, ahdistavalta pakkohoitolaitokselta, jossa ei tee mieli viettää hetkeäkään liian kauan.

En tiedä mitään omituisempaa tunnetta, kuin saapua kotiin, kun sydän ja mieli huutavat karkuun pääsyä. Joskus asiat muuttuvat äkkiä, eikä aina kaikkea voi ymmärtää, mihin elämä meitä kuljettaa. Joskus se vie meitä pimeisiin paikkoihin, joista meidän on jotenkin taas löydettävä tiemme takaisin oikealle polulle. Joskus tuo pimeä paikka voi olla jopa oma koti. Silloin polun löytäminen voi olla vaikeampaa kuin koskaan aiemmin.

Mainokset

Päiväkirja

Koirakamu, päivä 2

Minut on hyljätty. Muistan kuin eilisen, kuinka emäntäni toi minut tänne pieneen ja saastaiseen koppiin, jossa on aivan liian monta ihmistä elämässä samassa paikassa, samaan aikaan. Toisaalta, se kyllä olikin eilinen. Ei kuitenkaan takerruta pikkuseikkoihin.

Uudet hoitajani ovat typeriä. He puhuvat jotain omituista kieltä, josta en ymmärrä mitään. Minulle on aina puhuttu vietnamia, mitä tämä omituinen ISTU, TÄNNE, TUONNE, OTA, TULE -huutaminen oikein tarkoittaa? En ymmärrä mitään. Katselen kauhuissani ympärilleni ja koitan viestittää hoitajille, että he ovat idiootteja. Viesti ei tunnu menevän perille, ymmärrettävästi.

Heräsin aamulla. Koska en ole nähnyt emäntääni eilisen jälkeen, nämä uudet ihmiset varmasti pitävät häntä jossain vankina. Hoitajani on vienyt minua ainoastaan takaoven kautta lenkille, joten olen päätellyt emäntäni olevan teljettynä jossain etuoven läheisyydessä. Ulos lähdettäessä koitan ovelasti osoittaa hoitajalleni, että haluan etuovesta ulos, jotta voisin tutkia teoriaani tarkemmin.

Vaatimuksiini ei ollut suostuttu iltapäivään mennessä, joten päätin karata hoitajani mennessä ulos. Harmikseni huomasin etuoven ja vankityrmäni välissä olevan vielä välioven, joka oli suljettu. En siis päässyt edelleenkään varmuuteen emäntäni olinpaikasta, lisäksi hoitajani mutisi minulle myrtyneen näköisenä. En välittänyt asiasta, vaan käänsin hoitajalle selkäni.

Olen koittanut osoittaa mieltäni, jotta ihmiset huomaisivat minun tyytymättömyyteni asioiden nykyiseen tilaan. Katselen surkeasti ympärilleni ja pidän häntääni maassa. Käytökselläni ei ole toivottuja vaikutuksia. Koitin myös pysytellä juomalakossa, mutta en ottanut strategiassani huomioon tämänpäiväistä hellettä. Muutaman tunnin juomalakon jälkeen olin nääntynyt, ja minun oli myönnyttävä hörppimään hoitajan nenäni edessä heiluttelemasta vesikiposta muutama pisara.

Hoitaja poistui päivällä hetkeksi kauppaan ja minä käytin tilanteen hyödykseni. Kostin hoitajalle kaiken hänen tuottamansa murheen ja masennuksen ja pyörin hänen tyynynsä päällä sohvalla, vaikka en saisi edes mennä sohvalle. Hahhah! Mitäs siihen sanoo! Lisäksi hyppäsin korkealla tuolilla olevien hoitajan vaatteiden päälle, hajottaen koko pakan ympäriinsä. Siinä vähän yllätystä, kunhan palaa kotiin.

Vuh vuh, kettu kuittaa.

Lisähuomioita: Vaatepinon päälle hypätessä en ollut ottanut huomioon omaa kokoani, joten putosin sieltä kukkaruukun ja lampun päälle, jotka kaatuivat sikin sokin oman nukkumapaikkani päälle. Hups. Seuraavaksi täytyy derivoida hyppäysrata tarkemmin.

Tulevan puuman enneuni

Juhannuksena pitäisi kuulemma tehdä taikoja. Niin ainakin joku on minulle joskus väittänyt. Toisaalta vaikka olen tiennyt tämän monia vuosia, ei mikään näistä humputuksista ole koskaan oikein tuntunut omalta. Olen toki joskus pienempänä tyttönä kerännyt kukkia ja koittanut nähdä unia tulevasta aviomiehestäni (taisin itse asiassa silloin uneksia vain ylä-asteen pitkähiuksisesta opettajastamme, mutta luulenpa, ettei tämä taika tule koskaan toteutumaan). Lisäksi kokeilin tuijotella kaivoon, mutta ei siellä näkynyt muuta kuin oma kuvajainen, joka typerästi yritti mulkoilla jotain muuta, hämmentävää ja unenomaista

Niinpä olen luovuttanut jo aikoja sitten. Ei tulevasta miehestä näe mitään enneunia. Ei häntä näy kaivon pohjalla, ellei sitten halua mennä naimisiin hukkuneen ruumiin kanssa. Tuo mies tulee vastaan varmasti aivan jossain muualla, kuin juhannusyön valoisina tunteina.

Lisäksi moni muu vanhan kansan sanonta on täyttä humpuukia. En ymmärrä, mikä pakonomainen tarve näitä sanahelinöitä on ollut keksiä. Ovatko ne toiveikkaille sieluille tarkoitettuja lohdutuksia? Epätoivoisille etsijöille tarkoitettuja ennustuksia?

Tänä helluntaina hylkäsin kunnottoman heilani ja päätin, että ei minulla oikeastaan ollutkaan heilaa koko päivänä, joten sanonnan mukaan minulla piti juhannuksena olla jono odottamassa jossakin. Juhannuksen saapuessa katselin ympärilleni odottaen. Ehkä oveni takana on kymmenen miestä pyytämässä kättäni? Ehkä ruokakaupasta palatessani näen miesjoukon odottamassa juuri minua? Juhannus kului leppoisasti, mutta ainut miespuolinen henkilö, joka seurallaan minua viihdytti tuona yönä, oli Helsingissä asuva 10-vuotias Niko, jonka vanhemmat olivat lukinneet kodin ulkopuolelle.

Oli siinäkin sitä jonoa ja ennustusta kerrakseen. Tai jos huomaatte minun kahdeksan vuoden päästä seurustelevan helsinkiläisen Nikon kanssa, voitte tulla lyömään minua ja palauttamaan minut maan tasalle.

Missä vika

Jokainen varmasti tietää sen tunteen, kun pääkopassa kaihertaa omituinen ajatus unohtamisesta. Esimerkiksi toiselle puolelle Suomea kyläilemään lähtiessä yhtäkkiä ulko-ovella tulee tunne siitä, että jotain tärkeää on jäämässä matkasta. Ärsyttävintä asiassa on se, että tunnetta ei saa karistetuksi yleensä pois. Vaikka kuinka raapisi päätään ja muistelisi kaiken oleellisen olevan mukana, silti omituinen olo jää painamaan mieltä.

On myös niitä arkisia tilanteita, kun kaupungilla kulkiessa tekee mieli äkisti pysähtyä ja alkaa pohtimaan jotain, joka on saattanut unohtua. Pitikö minun tehdä jotain? Pitikö minun käydä jossain? Pitikö minun hoitaa jokin tärkeä asia kuntoon jossain virastossa? Oliko äitini syntymäpäivä tänään?

Minulla on ollut viimeaikoina yllättävän usein tuo tunne siitä, että jokin ei ole kohdallaan ja jotakin puuttuu tai on jäänyt tekemättä. Pitkällä aikavälillä tästä olosta kärsiessä alkaa oma todellisuudentaju hämärtyä ja yhtäkkiä alkaa epäilemään jokaista päivää, jokaista tekoa ja aikomusta, josko se olisi viimein se jokin unohtunut asia, joka poistaisi ärsyttävän kutinan muistilokerosta.

Vaikka tämä pahankurinen ajatus on vaivannut minua jo viikkoja, en ole saanut karistettua sitä pois. Mitä olen voinut unohtaa? Mitä minulta jäi tekemättä? Vai onko tämä vain yleismaailmallista turhautumista omaan elämään, joka kertoo minulle, että nyt olisi tehtävä jotain? Ehkä tämä tunne poistuisi, jos nyt muuttaisin ulkomaille, aloittaisin uuden elämän, uuden työn ja hankkisin uudet ystävät. Tämä ratkaisumalli vain tuntuu jotenkin liian radikaalilta.

Ehkä minuun on vain iskenyt dementia ja vainoharhaisuus.

600. kirjoitus

Tämä on blogini kuudessadas viritelmä, joten halusin tietynlaisen juhlan kunniaksi tehdä siitä merkityksellisen ja erityisen tarkan analyysin elämästä, ihmissuhteista ja itsestäni kirjoittajana. Nyt kävi kuitenkin niin, että sanat juuttuivat kurkkuuni ja edessäni pauhasi synkkä tyhjyys, jota myös englannin kielessä kirjoittajan tukkeeksi sanotaan.

Joten nyt ei ole tarjolla muuta kuin merkitys, merkitys, merkitys ja analysointi, analysointi, analysointi.

Olen este

Törmäsin laulun sanoissa sellaiseen kohtaan, jossa kysyttiin englanniksi sitä, kuinka monta kertaa oikein aiot elää uudelleen samat kokemasi kauheudet ennen kuin suostut päästämään niistä irti. Tämä kohta pysäytti minut, sillä olen ennenkin pohtinut monesti sitä, kuinka helppo ihmisen on vain jäädä uhrin rooliin. Siinä roolissa saa manata maailman epäoikeudenmukaisuutta ja sitä, kuinka mikään ei koskaan mene niinkuin todella pitäisi ja kuinka ei itse saa elämässä mitään niin hyvää kuin ansaitsisi.

Ehkä tuon ansaitsemisen tiellä on kuitenkin vain yksi este ja se on ihminen itse. Ehkä tietynlaisen elämän kannalta luovuttamisen sijaan kannattaisi ponnistaa pois lannistuneen roolista. Vaatii paljon rohkeutta ja voimaa nousta kokemustensa yläpuolelle, ottaa niistä opiksi ja jatkaa matkaa. Jotkut sanovat, että matkaa pitäisi jatkaa niin kuin pahoja asioita ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta siihen minä en usko. Vaikka viisaampaa on astella eteenpäin, kannattaa menneisyytensä jollain tavalla kuitenkin muistaa, ettei toista samoja virheitä yhä uudelleen.

Itse olen juuttunut kysymykseen siitä, mistä rohkeuden sitten oikein löytää. Mistä löytää kyvyn nousta jälleen seisomaan kymmenennen tai sadannen kerran jälkeen maasta tietäen, että kenties joku tulee ja lyö sinut jälleen maahan. Mistä löytyy rohkeus kohdata maailma taas, sillä tietää jossain vaiheessa karman, jumalan tai elämän lyövän lyötyä?

Yksi asia on kuitenkin varma – ei saa jäädä tuleen makaamaan. On noustava ylös ja lähdettävä liikkeelle. Sillä kuinka monta kertaa minäkin aion kirota menneisyyttä, ennen kuin olen valmis ottamaan uuden, paremman tulevaisuuden vastaan? Minä olen ja elän nyt ja tässä, en menneisyyteni varjoissa. Tästä matka on enää eteenpäin, mutta ennen kuin olen siirtänyt itse itseni omalta tieltäni pois, en voi jatkaa kulkua askeleenkaan vertaa.

Minua on huijattu

Olen nähnyt, että kaikki ihmiset eivät ole hyviä. Olen kokenut asioita, joiden jälkeen olen joutunut päättelemään, että toiset eivät välitä mitään siitä, satuttavatko he muita. Minä tiedän, että toiset ovat itsekkäitä ja ajavat vain omaa etuaan.

Siksi minua hämmentää, kuinka minä olen vieläkin niin viaton. Olen välillä sillä tavalla niin sinisilmäinen, että olen valmis uskomaan aivan kaiken, mitä minulle sanotaan. Joskus sanomattomatkin asiat ovat minusta täysin tosia ja uskon yhtäkkiä asioita, jotka kuitenkin alitajuisesti tiedän huijaukseksi.

En sitten tiedä onko vika minussa, sillä ehkä muiden kauniit lupaukset ja sanat ovat puoliksi omaa itsepetosta. Vaikka olen toisinaan aikamoinen kyynikko ja realisti, silti minua vedetään höplästä tuon tuostakin. Milloin minä oikein opin?

Toisaalta maailma olisi ehkä liian kylmä ja karu paikka, jos lakkaisin uskomasta onnellisiin loppuihin.