Hiljaisuus pään sisälle

Osittain pidän tätä blogia sen takia, että pääsen purkamaan ajatuksiani paremmasta elämästä, paremmasta ihmisyydestä ja paremmasta maailmasta. Koitan parhaani mukaan luovia tässä elämässä niin, että kehittyisin koko ajan kohti noita päämääriä, kohti jotain parempaa ja jotain hienompaa, kohti hyvän ihmisen määritelmää. Joskus puran ajatuksiani, jotta voisin etsiä itse niistä ne virheet ja käännöskohdat, joissa minun olisi pitänyt toimia toisin, jotta olisin päässyt eteenpäin kompastumatta ongelmiin ja ihmissuhteiden kiemuroihin.

Osittain tämä valtava tarve päästä ihmisyydessäni eteenpäin juontuu siitä, että olen usein saanut kuulla muiden suusta, etten ole vielä elämässäni niin pitkällä, että voisin kutsua itseäni viisaaksi. Etten osaa vielä käyttäytyä niin kuin kuuluu. Etten kykene löytämään toimintamalleja, joiden avulla selviytyisin muiden ihmisten kanssa ilman ongelmia. Olen saanut kuulla olevani ihmisraakile, joka töpeksii vielä monta kertaa, ennen kuin oppii mitään.

Ehkä sen takia myös analysoin kaikenlaisia asioita mielessäni rasittavuuteen asti. Koitan aina oppia asioista, oppia virheistä ja jopa niistä pahimmista tilanteista, joissa kipu tuntuu rinnassa korventavana palana. Koitan olla altis havaitsemaan ympärilläni tapahtuvia asioita, jotta voisin toimia oikein, toimia paremmin.

Joskus sanojen kirjoittaminen, tämä jatkuva oppiminen ja tieto siitä, että en ole vielä lähelläkään määränpäätäni, on liian raskas prosessi. Joskus haluan nollata aivoni, laittaa napit korville, olla tavoittamattomissa muulta maailmalta ja vain kävellä ympäri kaupunkia, koittaen unohtaa jokaisen huolen ja murheen, joita pääni sisällä löytyy. Niin pitkään kuin muistan, olen purkanut tunteitani kirjoittaen, mutta onneksi olen löytänyt myös toisen tavan avata mieleni solmuja. Onneksi kotikaupunkini lenkkipolut ovat iltaisin tarpeeksi hiljaisia, jotta minäkin pääsen hiljentämään mielestäni kaikki ne äänet, jotka siellä normaalisti huutavat päällekkäin, kovaa ja korkealta.

Mainokset

Se oli vain painajainen

Heräsin tässä eräänä päivänä itkien. Niin kauan kuin muistan, sitä ei ole tapahtunut kuin kerran tai kaksi ennen tätä ja toinen niistäkin oli niin naurettavan typerän unen takia, että koko tarinasta on kehittynyt pelkkä vitsi.

Torstainen uneni ei ollut vitsi. En näe siinä yhtään koomista piirrettä, vaikka enää kyyneleet eivät valukaan pitkin poskiani. Olin nukahtanut aamulla toisen kerran ennen kellon soimista, ja sinä aikana ehdin nähdä maailmaani mullistavan unen, josta en meinannut toipua minuutissa tai kahdessa. Tuijotin herättyäni kattoa ja mietin asioita, elämää.

En muista tarkkaan uneni käänteitä tai miten niihin päädyttiin, mutta muistan hylkäyksen tunteen. Perheeni viimeisetkin osapuolet olivat kuin yhteistuumin päättäneet kääntää minulle selkänsä ja toivottivat minut niin sanotusti hornan tuuttiin. Minulle tehtiin selväksi, että olin perheen musta lammas, huono ihminen, jota ei haluttu edes tunnustaa kyseisen perheyhteisön jäseneksi. Muistan huutaneeni isälleni, ettei hän voi tehdä tätä minulle, ettei hän voi hylätä omaa tytärtään niin julmasti. Niin Niina jäi kuitenkin unholaan ja minut jätettiin elämään elämäni yksin, ilman tukea ja turvaa kotoa.

Minulle käy usein niin, että herätessäni jostain vahvan tunnetilan unesta, tuo tunne jatkuu läpi päivän. Toisinaan olen nähnyt unta, jossa olen tavannut jonkun ihanan ihmisen ja olen päätä pahkaa rakastunut. Herättyäni tuo tunne on joskus jatkunut läpi päivän, luoden koko vuorokauteen jotenkin vaaleanpunaisen hehkun, jonka keskellä hyppelehdin kuin ruusuilla tanssien, onnellisena ja vapaana murheista. Joskus taas erityisen masentavan unen jälkeen vähintään alkuosa päivästä on pelkkää harmautta ja synkkyyttä.

Niinpä tuona typeränä torstaina heräsin, nousin sängystä ja katselin ympärilleni. Masennus yritti hiipiä pääkopastani kohti sydäntäni ja musertaa muuten niin mukavan päivän. Olin yksin, asuntoni seinät tuntuivat oikein huutavan hylkäämistä, surua ja murhetta. Pikkuhiljaa unen maisemat alkoivat kuitenkin hälventyä. Muisto itkuisesta surustani alkoi vajota mielessäni kohti roskakoria, sillä enhän minä ollut yksin.

Vanhempani ovat onnekseni aina tukeneet minua, vaikka minä sitä joskus tyhmyyksissäni epäilenkin. Onneksi sekä unet että nuo epäilyksen hetket todellisuudessa hiipuvat ohitse nopeasti, jolloin on taas helpompi hengittää. Jos maailma heittelee, tiedän sentään yhden oven aina olevan auki minulle. Siinä on jotain turvallista, perikotaisen helpottavaa, että voin jatkaa matkaani hiukan vähemmillä huolilla.

Olen liian laiska etsiäkseni vastauksia

Olen ylpeä siitä, että mieleeni pulpahtaa edelleen tässä iässä typeriä kysymyksiä, joita haluaisin kysyä vanhemmilta ja viisaammilta niin kauan, että he raivostuisivat minuun ja käskisivät minun vain mennä leikkimään omiin oloihin ja olemaan hiljaa.

Eräs tällainen kysymys koskee liikennevaloja. Mitä jos ne ovat rikki ja sokea haluaisi ylittää tien? Miten se onnistuu? Silloinhan ei kuulu enää sitä piipitystä, josta tietää tien olevan turvallinen tai että sille ei juuri sillä hetkellä kannata astua. Jos on täysin sokea, niin opaskoirahan auttaa tilanteessa, mutta jos koirakin on oppinut kuuntelemaan liikennevalojen ääniä, niin mitä se tekee tilanteessa, jossa valot vilkuttavat vain keltaista?

Kiveen hakattuja mielipiteitä hiomaan

Olen melkoinen jääräpää, joten ei uskoisi, että minäkin joskus pysähdyn ajattelemaan omia mielipiteitäni. Joskus rankkasateessa, kun kannan kassillista tavaraa kädessäni ja toisessa pidän sateenvarjoa, optimoiden sen paikkaa ylläni niin, että mahapuolelle ripustamani reppu, joka on täynnä elektroniikkaa, pysyisi myös kuivana. Esimerkiksi tuollaisena hetkenä saatan hetkeksi jäädä pohtimaan omaa ajatusmaailmaani taksien käyttämisestä. Miksi silloin tällöin en voisi ottaa kyytiä vastaan ystävälliseltä ventovieraalta ja maksaa siitä jokusen euron rahaa. Eikö se olisi paljon mielekkäämpää kuin tarpoa litimärkänä monta kilometriä kesämyrkyssä, joka tuntuu kaatavan minut ojaan puhurillaan? Miksi minulla on niin jyrkkä vastustus työkseen autoa ajavia kohtaan, miksen voisi kerrankin irrottautua pihistä olemuksestani tehdäkseni elämästä helpompaa?

Käytännön asioissa omien mielipiteiden uudelleenjärjestely toimii tosin paljon helpommin kuin suurissa aatteellisissa pohdinnoissa, joissa punnitsen ihmissuhteita ja seurustelua. Konkreettisten asioiden plussat ja miinukset ovat helpommin nähtävissä, sillä ovathan ne, noh, konkreettisia. Myrskyilmalla taksin käyttämisestä on helpompi eritellä positiviisia puolia kuin esimerkiksi ajatustaistossa sinkkuuden ja seurustelun välillä.

Minulla on esimerkiksi ollut erinäisiä mielipiteitä siitä, kuinka nopeasti haluan edetä suhteessa. Miksi pitäisi muuttaa yhteen ensimmäisen puolen vuoden jälkeen, kun varsin hyvin tiedän olevani siinä vaiheessa vielä rakkaushuumassa, jossa en välttämättä näe toisen todellista luonnetta? Kun hormonit sitten lakkaavat jylläämästä pääkopassani, olisiko mukava herätä sängystä, jonka jaan kenties hiukan mielipuolisen äijänkorston kanssa, olisiko siinä vaiheessa miellyttävä tajuta asuvansa sellaisen kanssa saman katon alla?

Joskus kuitenkin koitan pysähtyä miettimään, mikä järki kaikissa mielipiteissäni on. Ne perustuvat välillä sellaisiin kokemuksiin ja tilanteisiin, joihin toivottavasti en enää koskaan joudu. Ne saattavat kummuta jostain negatiivisesta luonteenpiirteestä, kuten esimerkiki älyttömästä kyynisyydestä, joten miksi niitä mielipiteitä pitäisi vaalia ja pitää yllä? Eikö joskus olisi hyvä kalibroida itsensä uudelleen, jotta näkisi maailman ehkä hiukan uudella tavalla ja positiivisemmin? Miksen heittäytyisi seuraavaan suhteeseeni täysillä, pelkäämättä sitä erästä aamua, jona herään todellisuuteen? Sillä ehkä se herääminen ei olekaan paha asia, vaan ehkä jonain päivänä tajuan olevani maailman onnellisin ihminen, kun olen uskaltanut heittää kyynisyyteni romukoppaan.

Omat mielipiteet ja kaunat olisi hyvä ottaa tarkasteluun ja siivoukseen vuosittain. Aivan kuten häkkivaraston tyhjennys tai joulusiivous, miksei myös omaa ajatusmaailmaansa joskus puhdistaisi turhista roinista ja pölykerroksista? Ehkä elämä olisi helpompaa uusien ajatusten myötä, ehkä jotain hyvää pääsisi tapahtumaan, kun ei pidä kiinni menneisyydestä ja tyhmästä jääräpäisyydestä. Toisinaan on hyvä heittää vanhat ja turhat asiat pois elämästään, jotta siihen mahtuu jotain uutta ja hyvää.

Apua, äiti, saatan olla hirviö

Joskus kirjoitan samasta aiheesta toistuvasti tekstejä. Teen sitä sen takia, että pystyisin jotenkin lähestymään asioita edes joskus uudesta näkökulmasta. Tiedättehän, että omiin ongelmiin saattaa sotkeutua kuin lankavyyhtiin, eikä niistä pääse ilman ulkopuolista apua irti? Koitan kuitenkin itse tempoa itseni noista naruista pois astumalla hetkeksi mielessäni taaksepäin, jotta näen koko kuvan ja näen, missä on langan pää, josta voi kerää lähteä kokoamaan takaisin kasaan.

Eräs tällaine aihe on ollut se kriisi, jota olen käynyt monet vuodet läpi itseni kanssa. Joskus teininä kuvittelin maailman olevan mustavalkoinen ja tiesin tietäväni oikean ja väärän rajat tarkasti, ilman tulkinnan mahdollisuutta. Tiesin myös millainen olen ihmisenä, tiesin, etten voisi tehdä toisille väärää enkä ole itsekäs. Hyvän ihmisen hahmo oli piirtynyt mieleeni peilinkirkkaasti, eikä sitä voinut mikään sumentaa.

Toisin kuitenkin kävi. Mitä sitten tapahtui? Elämä. Erilaiset tilanteet, kasvukivut, aikuistumiseen johtava kuoppainen tie, muut ihmiset ja tunnetilojen vaihtelut syvästä masennuksesta hyperventilointia aiheuttavaan onneen. Itkuiset syksyn illat, toisten raastavat kommentit, omat typerät tekoni, omantunnon kolkutus pääkopassani ja minäkuvan hiljainen särkyminen.

Minut on elämässäni haukuttu todella pahasti parikin kertaa. Niin, että olen itse istunut vain hiljaa kyyneleet silmissäni kuunnellen julmia sanoja minusta itsestäni, teoistani ja sanoistani, käytöksestäni ja persoonani kulmakivistä. Näitä sanoja on ladottu eteen säälimättömästi, julmasti ja raa’asti, tarkoituksena kenties loukata ja satuttaa, pelottaa minut pois tai saada minut ymmärtämään, kuinka huono ihminen olen. Pahinta oli kai huomata, että sanoja oli mietitty kuukausia tai jopa vuosia, vaikka olin kuvitellut niiden syytteiden puhujan olevan minulle jotain aivan muuta kuin vihamies.

En tiedä kuinka vahva ihmisen pitäisi olla, että pystyisi kuulemaan toisen täysin vakavalla naamalla ja harkituilla sanoilla kertovan, että oletkin oikeasti täysin idiootti ja huono ihminen. Minussa ei ole ollut tuota vahvuutta ottaa sanoja vastaan ja viskata ne heti romukoppaan.

Kaikki nämä tapahtumat ovat aiheuttaneet minulle kriisin, jossa en enää tiennyt, kuka minä oikeastaan olen. Olin aina kuvitellut olevani melko mukava tyyppi, joka ei halua tahallaan satuttaa ketään tai aiheuttaa muille pahaa mieltä. Olen kovalla tahdolla pyrkinyt olemaan hyvä ystävä, luotettava kuuntelija ja uskollinen toveri jokaisessa tilanteessa. Toisten kyynelehtiessä vieressä olen koittanut haparoiden etsiä viisauksia ja positiivisia puolia pahimmistakin elämän syövereistä. Selän takana puhumisesta en koskaan ole pitänyt. Luottamuksen pettäminen on minulle suuri puukko selässä, enkä haluaisi koskaan itse olla tuo tikari kädessä kulkeva petturi.

Kuitenkin olen joskus lipsunut moraalisista linjauksistani. Joskus minulle on sanottu, että olen itseeni keskittyvä paskiainen, jota ei edes kiinnosta toisen kuulumiset kysymisen vertaa. Niinpä toisinaan peiliin katsoessani en näe siellä sitä ihmistä, jonka haluaisin. Sieltä tuijottaa joku kyyninen ja itsekäs ihmisen raato, joka koittaa etsiä sitä auringonvaloa risukasasta.

Mutta eihän kukaan halua itseään nähdä sellaisena, joten peilistä näkyvä kuva hämärtyy. Se ikään kuin huurustuu, jotta ei tarvitse nähdä karua totuutta aiheesta, joka tekee niin kipeää. Joskus on kuitenkin hyvä pyyhkäistä peili taas kirkkaaksi ja katsoa rohkeasti, kuka sieltä katsoo takaisin. Kun on tarpeeksi kauan pohtinut asioita ja tuijotellut syvälle omiin silmiin, voi taas ehkä huokaista helpotuksesta. Ehkä minäkuva ja oma persoona ovat sittenkin vähän parempia kuin mitä huonoimmat hetket elämässä ovat antaneet ymmärtää tai mitä ikävimmät ihmiset ovat sanoneet. Ehkä nämä kriisit ovat paikallaan tulevaisuutta varten, sillä jos joku vielä kolmannen kerran sanoo minulle, kuinka typerä ihminen olen, voin vastata siihen luottavaisesti tietäväni, että olen mukava ja välillä ihan viisaskin tyyppi. Ehkä voin myös vastata kuin pikkulapset toisilleen: ”Se on ite, joka toista haukkuu.”

Tieto lisäisi tuskaa, ehkä

Erästä ohjelmaa katsoessani tulin miettineeksi siinä esitettyä olettamusta, jonka mukaan universumeja on useita. Ne elävät ja jatkavat kulkuaan rinnakkain, miltei sisäkkäin, lähellä toisiaan. Jokainen uusi maailma on vain hiukan erilainen aiemmasta, sillä niihin vaikuttavat omat valintamme ja niiden seuraukset.

Ihmisten elämä olisi suurin piirtein samanlaista, mutta ei aivan. Riippuen jokaisen ihmisen omasta kyvystä tehdä valintoja ja millaisiin tienristeyksiin elämässään on ajautunut. Jonkun elämä saattaisi olla miltei samanlaista jokaisessa universumissa, mutta toisten kulku on voinut jatkua todella erilaisena, ellei tuo taival ole jopa katkennut.

Mitä jos yhtenä päivänä olisin itse unohtanut ottaa astmalääkkeeni mukaan ja saanut hajuvesikaupan ohi kulkiessani pahan kohtauksen? Olisin voinut olla kuollut jo monta vuotta. Toisaalta elämä olisi voinut kuljettaa minut myös moniin muihin eri päämääriin. Mitä jos olisin kerännyt rohkeuteni ja kauan sitten uskaltanut sanoa eräälle pojalle, että pidin hänestä erityisen paljon, että olisin ollut valmis hyppäämään hänen mukaansa hetkenä minä hyvänsä? Olisinko nyt jo naimisissa ja onnellisempi kuin koskaan? Voisin kai myös olla kotiväkivallan uhri ja erityisen onneton. Kuka sitä tietää.

Ehkä on parempi kuitenkin olla tietämättä. Mitä se tekisi omalle mielenterveydelle, jos pääsisi matkustamaan läpi eri universumien ja näkemään omien valintojensa vaikutukset lihassa ja veressä, silmiemme edessä? Joutuisimmeko katumuksen pyörteisiin, kun tajuaisimme väistämättä tehneemme jossain vaiheessa vääriä valintoja? Jokainen meistä keksii varmasti ainakin yhden päätöksen, jonka toisenlaisten seurausten johdosta saattaisi nyt olla onnellisempi. Miten voisi jatkaa omaa tuttua elämäänsä, kun olisi nähnyt, miten paljon paremminkin voisi asiat olla?

Toisaalta jos sattuisi kulkemaan sellaisen universumin poikki, jossa kaikki olisi mennyt niin sanottuna päin mäntyä, osaisiko omaa elämäänsä arvostaa sen jälkeen paljon enemmän? Huomaisi olevansa itse asiassa melko hyvä ihminen ja tehneensä myös sellaisia ratkaisuja, jotka ovat johtaneet johonkin parempaan mielentilaan ja toisin valittuaan olisi vain jatkanut riutumista masentuneessa mielentilassa.

Jos jokainen valintamme voisi johtaa eri tapahtumaketjuihin ja mahdollisesti erilaiseen elämään, on universumeja varmasti olemassa tuhansia jollei enemmänkin. Tuhansia ja taas tuhansia mahdollisia lopputuloksia ja mahdollisia polkuja, joita pitkin voi elämässään talsia. Ajatus on samalla kiehtova, mutta myös hyvin pelottava. Jos jossain toisessa ulottuvuudessa olisinkin paljon kauniimpi, parempi ja hauskempi, millaiseen itsetutkiskelukriisiin se minut johdattaisi? Pärjäämme elämässämme pitkälti sen voimin, että uskomme tehneemme oikeat ratkaisut ja toimineemme oikein tietyissä tilanteissa. Jos saisi todisteita siitä, että se ei välttämättä pidä paikkansa, voisimmeko elää syyllisyyden ja katumuksen kanssa?

Miehinen uho

Kerroin vähän aikaa sitten julkaisemassani kirjoituksessa, kuinka miehet ovat joskus meitä naisia paljon mukavampia tyyppejä.

Sitten on kuitenkin tilanteita, kun miehillä menee todellisuudentaju, keittää yli ja hermot menevät. Nämä tilanteet tulevat esiin usein silloin, kun nainen meinaa voittaa heidät jossakin lajissa.

Tämän takia pelasimme eräs ilta koripalloa vielä yhteen asti yöllä, kun olin voittanut pojat jokaisessa siihen mennessä järjestämässämme pienessä kisassa. Vasta kolmen pisteen heittoja viskottuamme keskellä yötä minä hävisin, jonka jälkeen miehet pystyivät rinta rottingilla palaamaan koteihinsa, tietäen voittaneensa minut edes kerran.

Miehet ovat minulle joskus vain yksi suuri mysteeri. Jos nyt vihjaisin, että ehkä annoin heidän voittaa viimeisen kisan vain siksi, että pääsisin jossain vaiheessa nukkumaan, puhelimeni alkaisi varmasti kohta pirisemään ja saisin haasteen uusintamatsiin. Sillä eihän naiselle voi hävitä.