Se oli vain painajainen

Heräsin tässä eräänä päivänä itkien. Niin kauan kuin muistan, sitä ei ole tapahtunut kuin kerran tai kaksi ennen tätä ja toinen niistäkin oli niin naurettavan typerän unen takia, että koko tarinasta on kehittynyt pelkkä vitsi.

Torstainen uneni ei ollut vitsi. En näe siinä yhtään koomista piirrettä, vaikka enää kyyneleet eivät valukaan pitkin poskiani. Olin nukahtanut aamulla toisen kerran ennen kellon soimista, ja sinä aikana ehdin nähdä maailmaani mullistavan unen, josta en meinannut toipua minuutissa tai kahdessa. Tuijotin herättyäni kattoa ja mietin asioita, elämää.

En muista tarkkaan uneni käänteitä tai miten niihin päädyttiin, mutta muistan hylkäyksen tunteen. Perheeni viimeisetkin osapuolet olivat kuin yhteistuumin päättäneet kääntää minulle selkänsä ja toivottivat minut niin sanotusti hornan tuuttiin. Minulle tehtiin selväksi, että olin perheen musta lammas, huono ihminen, jota ei haluttu edes tunnustaa kyseisen perheyhteisön jäseneksi. Muistan huutaneeni isälleni, ettei hän voi tehdä tätä minulle, ettei hän voi hylätä omaa tytärtään niin julmasti. Niin Niina jäi kuitenkin unholaan ja minut jätettiin elämään elämäni yksin, ilman tukea ja turvaa kotoa.

Minulle käy usein niin, että herätessäni jostain vahvan tunnetilan unesta, tuo tunne jatkuu läpi päivän. Toisinaan olen nähnyt unta, jossa olen tavannut jonkun ihanan ihmisen ja olen päätä pahkaa rakastunut. Herättyäni tuo tunne on joskus jatkunut läpi päivän, luoden koko vuorokauteen jotenkin vaaleanpunaisen hehkun, jonka keskellä hyppelehdin kuin ruusuilla tanssien, onnellisena ja vapaana murheista. Joskus taas erityisen masentavan unen jälkeen vähintään alkuosa päivästä on pelkkää harmautta ja synkkyyttä.

Niinpä tuona typeränä torstaina heräsin, nousin sängystä ja katselin ympärilleni. Masennus yritti hiipiä pääkopastani kohti sydäntäni ja musertaa muuten niin mukavan päivän. Olin yksin, asuntoni seinät tuntuivat oikein huutavan hylkäämistä, surua ja murhetta. Pikkuhiljaa unen maisemat alkoivat kuitenkin hälventyä. Muisto itkuisesta surustani alkoi vajota mielessäni kohti roskakoria, sillä enhän minä ollut yksin.

Vanhempani ovat onnekseni aina tukeneet minua, vaikka minä sitä joskus tyhmyyksissäni epäilenkin. Onneksi sekä unet että nuo epäilyksen hetket todellisuudessa hiipuvat ohitse nopeasti, jolloin on taas helpompi hengittää. Jos maailma heittelee, tiedän sentään yhden oven aina olevan auki minulle. Siinä on jotain turvallista, perikotaisen helpottavaa, että voin jatkaa matkaani hiukan vähemmillä huolilla.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s