Voi minua tyhmyriä

Olen perehtynyt elämäni aikana moniin filosofisiin kiemuroihin ja paatoksellisiin ajatuksiin. Olen koettanut monet polut ja reitit, mutta yhteen olen aina luottanut – nimittäin viisauden mahtavimpaan muotoon. Se on hienovarainen ja vaikea laji, mutta tarkasti käytettynä oivallinen elämänkumppani. Kukapa ei haluaisi olla jälkiviisas?

Ei sittenkään, eihän se niin ole. Jälkiviisaus on yksi rasittavimmista piirteistä ihmisessä ja valitettavasti minä olen tuon lahjan saanut yksilö. Olin itse asiassa varmaan ensimmäisenä joukossa, kun sitä jaettiin. Mietin asioita joskus liikaakin niin, että kun pitäisi niiden eteen jotain tehdä, sivuutan mahdollisuuteni. Kun viimein olen hionut ja pähkäillyt syviä aatoksia tarpeeksi, huomaan tilanteen olevan ohi ja kaiken olevan mennyttä. Toisaalta joskus taas sanon tai teen asioita, joissa olisin sittenkin voinut miettiä hiukan pidempään. Missä on se kuuluisa keskitie, joka on ilmeisesti kullalla päällystetty?

Sen takia eräs päivä näissä itseinhon ja jälkiviisauden aatoksissa rämpiessäni päätin listata muutamat asiat ylös.

– Olisi pitänyt lähteä moikkaamaan ystävääni Taiwaniin, vaikka pelkäänkin yksin matkustamista enemmän kuin on inhimillisesti mahdollista.
– Olisi pitänyt olla parempi ihminen jo edellisten suhteideni aikana.
– Olisi pitänyt jo lukiossa ottaa itseäni niskasta kiinni ja suunnitella tulevaisuuttani.

Synkeistä elämänpäätöksistä ja suurista kysymyksistä keveämpiin aiheisiin siirtyäkseni, saanko vain sanoa, että
– Olisi pitänyt pelata kesällä enemmän rantalentopalloa.
– Olisi pitänyt käydä kesämökillä helteiden aikaan.
– Ei olisi pitänyt hankkia flunssaa valmistujaisjuhliini nukkumalla ikkunat auki ja ilman sukkia, olisihan minun pitänyt tietää paremmin.

Koska olen myös ihmissuhteiden rautainen ammattilainen, tuli mieleeni, että
– Olisi pitänyt pussata yhtä poikaa Ilosaarirockissa. Mahdollisimman monta kertaa.
– Olisi ehkä pitänyt pyytää erästä mukavan oloista poikaa kanssani kahville eräänä iltana.
– Olisi pitänyt olla rohkea ja tunnustaa ihastukseni eräälle pojalle ennen kuin oli liian myöhäistä.

Hömpötyksistä sen verran, että
– Ei olisi pitänyt ottaa kuutta salmaria viimeeksi baarissa.
– Olisi pitänyt olla hiljaa sukujuhlilla, eikä möläyttää ilmoille, että mummo aina hössöttää. Mummon lempeä katse muuttui sen jälkeen hiukan vähemmän lempeäksi.
– Olisi pitänyt muistaa, että jätin pyörän ennen erästä reissua rautatieasemalle, eikä saada sydänkohtausta seuraavalla viikolla pyöräkuurissa, kun olin jo varma jonkun naapurin mummon varastaneen rähjäisen rakkineeni.

Sen pituinen se, rakkaat lukijat. Toivottavasti opitte tästä varoittavasta esimerkistä, että joskus elämässä on parasta vain toimia tai olla toimimatta, mikä milloinkin tilanteen vaatiessa on tarpeen. Selkeää, vai mitä?

Hyvät, pahat ja komeat

Olemme kaverin kanssa viime aikoina pohtineet paljon miessukupuolta ja sitä, minkälaisia y-kromosomin omistavia yksilöitä maa päällään tänä päivänä kantaa. Koska kaverini sattuu olemaan mies ja vieläpä jääräpäinen sellainen, olemme ajautuneet pitkiin kiistelyihin siitä, ovatko miehet nykyään idiootteja vai ovatko naiset idiootteja, kun ihastuvat idiootteihin miehiin ja näin houkuttelevat loputkin fiksut yksilöt idiotismin äärelle. Porukassa keskustellessamme olemme ajautuneet mitä villeimpiin spekulaatioihin, joista erään esittelen teillekin. Kaavioihin idea lähti lempisarjastani How I Met Your Motherista, kun eräs roolihahmo käytti samantyyppistä asteikkoa naisista. Niinpä eräänä iltana lenkillä minä päätin kehittää yhtä yleistävän ja kenties jonkun mielestä jopa loukkaavan kaavan miehille.

En ole varmasti ainut, joka on huomannut hyvännäköisten ihmisten olevan usein myös jollain tavalla tökeröitä. Kun baarissa yrittää mennä juttelemaan oikein komealle miehelle, saattaa tämä tuijottaa sinua vain hiljaa ja nyrpeästi niin kauan, ennen kuin päädyt perääntymään hiljaa takaisin sinne pimeään nurkkaan, josta tulitkin. Uskokaa vain, myös minä olen kokenut tuon hiljaisen ja tuomitsevan tuijotuksen, joka tuntuu kysyvän, että ai, puhuksä mulle vai?

Todella komeat miehet (ja varmasti tämä pätee myös erityisen kauniisiin naisiin) saavat osakseen toiselta sukupuolelta niin paljon huomiota, että he ovat osittain jo kyllästyneet siihen. He eivät jaksa enää ystävällisesti jutella ja tarjota drinkkejä, vaan he tiedostavat oman ulkonäkönsä ja tietävät voivansa käyttäytyä jollain tavalla sikamaisesti. Jos ruma mies tulisi sanomaan, että lähdetäänkö sänkypuuhiin nyt vai heti, olisi hänellä baari-illan jälkeen varmasti poskessa kirkkaanpunaisena hehkuva käden muotoinen jälki, mutta jos komea mies esittää yhtä tökerön tarjouksen, saattaa hän lähteä yökerhon ovesta naista kotiin päin taluttaen. Komeat miehet ovat tajunneet, ettei heidän välttämättä tarvitse olla ystävällisiä.

Image

Tämä johtaa eräänlaiseen kaavaan. Mitä komeampi mies on, sitä suurempaa moukkamaisuutta hän saa harjoittaa. Vähemmän komea mies taas joutuu tyytymään kunnollisempaan käytökseen. Näiden kahden piirteen välissä tasapainottelu voi olla hankalaa puuhaa, sillä siedettävän rajan alapuolelle putoavat miehet ovat, noh, sietämättömiä mänttejä. Etenkin pidemmässä suhteessa miestä jaksaa katsella ainoastaan jos hänen komeutensa on tasapainossa moukkamaisuuden kanssa.

Miehiä on kuitenkin maailma täynnä, joten jokainen heistä ei ole tietenkään ainoastaan siedettävä. Siedettävyys on jonkinlainen keskiarvo kahden eri miestyypin välissä (kaikki tässä vaiheessa herneitä nenään vetävät, muistakaa edelleen, että teksti on jyrkästi yleistäen kirjoitettu). Joskus käy niin hyvä tuuri, että mies on jollain ilveellä erittäin komea ja sen lisäksi osaa myös käyttäytyä melko hyvin ja arvostaa naisia suuresti. Tämä johtaa yleensä reippaaseen riman ylitykseen, jolloin miestä voidaan kutsua nimellä ”good guy”. Tämä hyvä mies tajuaa ostaa naistenpäivänä ruusuja, pitää anopistaan, avaa oven naiselle sekä taluttaa mummon turvallisesti suojatien yli. Nämä miehet ovat oikeita kultakimpaleita.

Image

Toisinaan taas voi käydä täysin päinvastoin. Mies on kyllä jollain asteella komea, mutta käyttäytyy kuin sika. Naiset ovat hänelle kertakäyttötavaraa, hän on itsekäs ja empatiakyvytön, hän on se, josta äidit varoittavat tyttäriään. Oikea ”douchebag”, leveäharteisen sukupuolen aikuistunut kauhukakara.

Mutta oman itsensä arviointi voi olla vaikeaa. Toisinaan miehet arvottavat itsensä todella komeaksi, jolloin he voivat käyttäytyä teorian mukaan päin mäntyä – ollen näin edelleen siedettäviä tyyppejä. Joskus tämä oman komeuden arviointi menee kuitenkin ylioptimistisuuden puolelle, jolloin saman arvoisella käytöksellään mies putoaa armottomasti suoraan douchebagien synkeään joukkoon.

Image

Tietysti tilanne voi olla myös päinvastainen. Myös omassa kaveripiirissäni on miehiä, jotka arvottavat itsensä miltei negatiivisen puolelle komeus-akselilla, jolloin he käyttäytyvät kuin herrasmiehet. Näistä miehistä muodostuu todellisia valioyksilöitä, jotka naisten kannattaisi käydä heti ensimmäisenä nappaamassa itselleen.

Nyt pääsemmekin niihin kiisteltyihin argumentteihin, joita kaverini kanssa olemme viime aikoina jauhaneet. Siedettävyyden rajan yläpuolella olevat miehet ovat järjellä ajateltuina niitä, joiden perässä naisten tulisi juosta ja joita tulisi jahdata. Sen jälkeen kun nämä miehiset timantit ovat yksitellen jokainen poimittu huostaan, joutuisivat loput naiset tyytymään moukkamaisemman käytöksen omaaviin äijänköriläisiin.

Joskus vain tuntuu siltä, että me naiset olemme typeriä. Monet meistä voivat varmasti tunnustaa itselleen, että ovat juosseet mänttien perässä pitkin baaria, lirkutellen näille parhaimmat repliikkinsä, vaikka vieressä seisoisi täydellinen good guy. Loppujen lopuksi tarina päätyy kuitenkin siihen, että douchebagin kanssa nainen polttaa sormensa, jonka jälkeen tyttö julistaa koko miehisen sukupuolen idiooteiksi ja pettureiksi, vaikka valinta on ollut hänen omansa alusta alkaen.

Ehkä tämän takia hyvätkin miehet leikkivät jotain muuta kuin ovat, jolloin naiset voivat ihmetellä herrasmiesten kuolemista sukupuuttoon. Jos mänteillä on jokin mystinen vetovoima naisten silmissä, miksi miehet edes yrittäisivät olla hyviä tyyppejä? Miksi naiset ihastuvat vain roistoihin? Tai ehkä good guyt eivät viihdy enää kuppiloissa tai baareissa sen takia, että jotkut onnelliset naiset ovat nähneet heidän todellisen arvonsa ja napanneet heidät omikseen. Ovatko kaikki hyvät tyypit siis jo varattuja? Oli miten oli, jokainen näistä mahdollisuuksista tuntuu pelottavalta. Elämme kovia aikoja, ystävät hyvät.

Tien päässä odottaa muutos

Joku viisas on todella tiennyt, mistä puhui sanoessaan, että jonkin asian arvon tietää vasta sitten, kun sen menettää. Niinpä sunnuntain jo käännyttyä maanantain puolelle, kun kävelin kesän viimeisimpinä lämpiminä öinä kotiin samaa reittiä, jota olin jo käyttänyt miljoonia kertoja, minut valtasi suuri tunne: tuossa tien päässä on todellakin minun kotini.

Koti on sellainen asia, jota en ole oikein osannut koskaan käsittää. Paikka, jossa vietin lapsuuteni ja teini-ikäni on ollut minulle koti suurimman osan elämästäni. Sen jälkeen en ole oikein tiennyt, mikä ja missä kotini olisi. Ensimmäinen oma asuntoni se ei ollut, sillä en ehtinyt asumaan siellä kovinkaan pitkään. Tunsin olevani vieraana yksiössä, josta itse maksoin työllä ansaittuja euroja naapurissa asuvalle vuokraisännälleni. Vaikka olin sisustanut paikan ja vietin siellä monet päivät ja yöt rakkaan poikaystäväni, perheeni, siskoni ja ystävieni kanssa, se ei siltikään ollut muuta kuin katto pääni päällä. Kehitin sanonnan, jonka mukaan se oli vain kämppäni, mutta koti tarkoitti edelleen taloa, jossa vanhempani asuivat.

Toiselle paikkakunnalle muutettuani päätin panostaa hiukan lisää asuntooni. Sisustustarvikkeita tulvi sisään ovista ja ikkunoista, ja vaikka lopulta pidin lopputuloksesta, en edelleenkään päässyt eroon kehittämästäni kämppä-ideasta. Se oli vain seinät, joiden sisällä vietin aikaani.

Kuitenkin vuosien varrella ystävät ja poikaystävät vaihtuivat, mutta asunto pysyi samana. Naapurit pysyivät myös kutakuinkin samoina ärsyttävän rakkaina mummoina, jotka valittivat jokaisesta mahdollisesta asiasta. Yksiöni täyttyi muistoista. Ensimmäisistä sinkkuilloista pitkään aikaan, hölmöjen syiden takia pidettyjen bileiden tuoksinnasta, sairaslomien loputtoman pitkistä ja tylsistä tunneista, vieraista, ystävistä, omista yksinäisistä hetkistä, jolloin kirjoitin blogia, kuuntelin musiikkia ja joskus itkinkin. Jossain kavalassa vaiheessa aloin kutsua paikkaa kodiksi. Minun turvapaikkani maailmalta, oma rauhan satamani, jossa pätivät minun sääntöni ja sain olla rauhassa aina kun halusin.

Sitten kuulin tulevasta isosta remontista, mietin tulevaisuuttani, punnitsin mahdollisuuksia ja yhtäkkiä se fakta, etten tule asumaan tässä enää pitkään, konkretisoitui mielessä. Vaikka olin aina tiennyt sen päivän tulevan joskus, ehkä en halunnut todella ajatella sitä oikeasti ennen tätä hetkeä. Se oli vain jotain, joka oli tulevaisuuden minäni ongelma.

Niinpä kävelin kotiin tyhjiä katuja pitkin ja aloitin jollain tavalla viimeisen matkani kotiin. Se matka on vielä pitkä, mutta se tulee olemaan haikea ja pelottava. Katselin naapuritaloja pitkään ja mietin, miltä tuntuisi vuosien päästä muistella tuota reittiä ja sitä, kenen kanssa ja milloin missäkin kunnossa sitä tuli tallattua. Miltä tuntuisi muistella nuoruuttani ja ensimmäistä kotiani, joka vielä tällä hetkellä on askeleideni ulottuvissa, polkuni päässä, mutta ei enää ikuisesti.

Hengitin syvään ja yritin imeä itseeni kaikki ympärilläni olevat asiat – tietä reunustavat puut, naapuritalon pienen kaupan, vastapäätäni asuvat komeat pojat taas tupakalla parvekkeellaan, sen pienen montun lähellä oveamme, johon olen meinannut kompastua monta kertaa ja tietenkin ne mummot sälekaihtimiensa takana, vaikka kello oli jo yli puolenyön. Jonain päivänä tiesin kaipaavani kaikkea tuota, mutta onneksi vielä tänään sain astua käytävään, ottaa hissin ylimpään kerrokseen ja avata tutun oven.

Kun kello lyö yli puolenyön ja istun edelleen koneella viettämässä perjantai-iltaani, alkavat ajatukset hetki hetkeltä hiljentyä vaitonaisimmiksi. Musiikki vaihtuu iltoihin tarkoitettuun soittolistaan, jossa surisevat hiljaiset sävelet ja unta kohti tuudittavat laulelmat.

Kun kello lyö yli puolenyön ja myöhäisen lenkin jälkeiset endorfiinit alkavat hetki hetkeltä hajota elimistön syövereihin, voi kömpiä sänkyyn. Kun keho ei käy enää täysillä eteenpäin, vaan alkaa sekin hiljentyä ja vaipua horrokseen.

Kun kello lyö yli puolenyön ja päivä on ollut mukava, lenkki on sujunut kohtalaisella nopeudella, kaverit ovat hauskuuttaneet ja on ehtinyt myös syventyä omiin asioihin, ei ole oikeastaan mitään aihetta, mistä kirjoittaa. Pää on niin tyhjä, että vain seinät kumisevat ja kaikuvat. Silloin voi todeta itselleen, että elämä on itse asiassa melko mukavaa. Onnellisuus tulee joskus pienistä asioista, esimerkiksi siitä, että voi vetää peiton korviin ja nukahtaa tyytyväisenä.

Erä ja ero

Viimeisimmässä ihmissuhdehömpötyksessäni kirjoitin treffeistä ja kokemuksista, joille voi onneksi jo jälkikäteen nauraa hyvässä hengessä. Tällä kertaa ajattelin oikoa rajusti koko seurusteluvaiheen yli, kohti sitä ikävää lopputulemaa, joka joskus sattuu miltei jokaisen kohdalle. Sillä tavalla tai toisella, joko omien kokemuksien kautta tai vähintään ystävän tarinoita kuuntelemalla elämä joskus vie suoraan eroon kulkematta lähtöruudun kautta.

Eroaminen on siitä ikävää, että se hyvin harvoin on kummankin yhteinen päätös. Vaikka sen voi tehdä sovussa ilman turhaa draamaa, on jotenkin käsittämätön ajatus, että eräänä tismalleen samana sumuisena aamuna pariskunta herää ja saavat molemmat päähänsä ajatuksen erosta ja sen jälkeisestä paremmasta elämästä. Tällainen yhtäaikainen oivallus jatkuu mielikuvissani päättäväisillä hyvästeillä ja kättelyllä, jonka jälkeen voi hypätä yksisarvisen selkään ja ratsastaa taivaalle kohti uusia parisuhteita.

Koska ajatus siis lähtee aina ensimmäisenä kiteytymään toisen osapuolen päässä, on ehkä tarpeen keksiä jonkinlaisia syitä parisuhteen päättämiselle. Eroaminen on kuitenkin niin iso ja absurdi asia, ettei sitä oikeastaan pysty kovin helposti muokkaamaan sanoiksi ja lauseiksi, etenkin sellaisiksi, jotka eivät mitenkään loukkaisi toista. Koska omat tunteet ovat juurikin sanan mukaisesti omia, pään sisällä koettuja tuntemuksia ja ahdistuksia, tiettyä kutinaa vatsanpohjassa tai läkähdyttävää pahaa oloa rinnassa, ei pelkkä puhe tunnu oikein koskaan saavuttavan sitä syvintä pahan olon tilaa, joka johtaa eroon. Sitä tarvetta jättää toinen, vaikka joskus kaikki olisi näyttänytkin olevan pintapuolisesti hyvin.

Johtui ero mistä tahansa, olen itse kyllästynyt noihin valmiisiin kaavoihin, joita ihmiset ajautuvat liian usein käyttämään. Aivan kuin ajatustyötä eron eteen ei olisi tehnyt ollenkaan, vaan päätyy latomaan jo miljoona kertaa aiemmin käytettyjä sanoja toistensa perään ilman sen suurempaa tunnelatausta. Olen itsekin sortunut käyttämään moisia latteuksia, jotka eivät edes aina pidä paikkaansa. Mitä jos mikään näistä tunnetuista lauseista ei pidäkään paikkansa? Mitä jos sitä joutuisi kuulemaan täysin päinvastaisia asioita, julmia totuuksia ja karuja toteamuksia suhteen päätyttyä? Mitä jos kerrankin joku sanoisi asiat tismalleen niin kuin ajattelisi? Mitä jos eron tullessa ei ajattelisi lainkaan jätetyn tunteita, vaan pamauttaisi kaikki kliseet tiskiin nurinkurisena?

Meidän täytyy jutella. Tai oikeastaan ei minun tarvitsisi, mutta sinä varmaan haluat kuulla muutakin kuin hyvästit.

Älä huoli, ei tämä johdu minusta, vaan kaikki on sinun syytäsi.

En tarvitse nyt aikaa itselleni, vaan tarvitsen loppuelämäni aikaa erossa sinusta.

Et todellakaan ansaitse näin hyvää ihmistä kuin minä.

Emme ole kasvaneet erillemme, minä nyt vain haluan erota.

Olimme niin nuoria, jos vain olisimme tavanneet myöhemmin elämässä, olisin ollut ehkä tarpeeksi vanha ja viisas jättääkseni koko jutun väliin.

Elämässäni on tällä hetkellä niin paljon kaikkea, et vain yksinkertaisesti mahdu tällä hetkellä siihen sekaan. Ps. Etenkään sen takia, että lihoit suhteen aikana parikymmentä kiloa.

Meillä oli kaikki päin persettä.

En halua sitoutua – sinuun.

Olemme niin eri vaiheissa elämässämme, esimerkiksi minä olen järkevä ja mukava, sinä taas keskenkasvuinen riitapukari.

Jos olisimme tarkoitetut toisillemme, haluaisin hirttää itseni nyt.

Luulin olleeni valmis suhteeseen, mutta sinä todistit minulle kuinka väärässä olinkaan.

Tukahdutat minut. Häivy.

Tauko tekisi meille hyvää, sanotaanko nyt sellainen eliniän mittainen tauko.

Joku saa sinusta vielä joskus melko keskiverron vaimon/aviomiehen.

Mutta hei, ei millään rakkaudella ja kunnioituksella sanottuna: eihän olla ystäviä enää tämän jälkeen, jookosta? Älä soita minulle enää. Hyvästi.

Ei mitenkään erityisen onneton onnellisuus

Kun tapaa ihmisen kadulla ja häneltä kysyy, kuinka hänellä menee, vastauksena on hyvin usein jotain myöntyvää ja leppoisaa päivittelyä mukavasti sujuvasta arjesta. Kaikki on aina ihan hyvin ja melko mallikkaasti asiat ovat sujuneetkin, ei juuri mitään kummempaa ole tapahtunut. Ei erotella elämän alamäkiä tai ylämäkiä, vaan vastataan vain kaiken olevan sitä tavallista.

Vaikka toisinaan ystäväkin sattuisi kysymään, onko kaikki hyvin, kun tulet kouluun silmät hiukan turvonneina ja todella väsyneenä, tulee helposti vastattua vain, että joo joo, kaikki on ihan ok. Totuus saattaa kuitenkin olla, että edellisenä iltana on tullut riideltyä poikaystävän kanssa myöhään yöhön ja on itkenyt silmänsä rikki, jolloin seuraavana aamuna ne ovat punaiset ja pulleat kuin vastakypsyneet tomaatit.

Kaikki on ihan ok, kuuluu sitä samaa kuin ennenkin, ei mitään järisyttävää ole tapahtunut, olen kunnossa, kaikki on hyvin. Olen itsekin vastannut monia kertoja ystävillenikin samoilla sanoilla. Jotenkin tuntuu turhalta lähteä yhtään sen enempää revittelemään asioita kahvipöytäkeskustelussa, jos toisella on vaikka ulkomaanmatka suunnittelussa ja hän pursuaa intoa. Sitähän ystävyys tosin onkin, on annettava tilaa myös toisen jutuille, ettei kanssakäyminen mene joka kerta yksipuoliseksi terapiaistunnoksi. Ystävyys on sitä, että antaa ja saa samalla mitalla, tasapuolista toveruutta.

Kuitenkin tuollainen omien asioiden vähättely ja se, että vastaa kaiken olevan ihan hyvin asiaa yhtään enempää miettimättä, on kai jollain tasolla valehtelemista. En sitten tiedä valehdellaanko tuossa tilanteessa enemmän kuulijoille kuin itselleen, sillä toisinaan jos omaa elämäänsä alkaisi pohtia liian tarkkaan, voisi löytää jotain yllättävää ja pelottavaa. Eräissä laulun sanoissa sanotaankin, että kaikki hyvin on – en ole erityisen onneton. Jos omaa elämää tutkisi liian tarkkaan, huomaisiko sieltä asioita, joista ei oikeastaan suuremmin nauti, mutta niitä tekee silti? Käy jossain harrastuksessa vain tottumuksesta, vaikka alkuinnostus ja siitä saadut endorfiinit ovat kulutettu jo kauan sitten loppuun? Elääkö sitä ihmissuhteessa vain sen takia, että on nyt vain sattunut olemaan saman ihmisen kanssa jo yli kymmenen vuotta, eikä oikeastaan osaa ajatella elämää ilman omaa kultaansa, vaikka mitään ruusunpunaisia mielikuvia ei tästä enää mietikään?

Vai onko se, ettei ole erityisen onneton, meidän kykymme selvitä elämästä hengissä? Onko se sitä arkea, jota täytyy sietää suurimman osan elämästään? Kun ei ole oikeastaan onnellinen, mutta ei juuri mikään painakaan eikä tunne oloaan myöskään kovin surulliseksi? Kun pystyy unohtamaan sen, mitä elämä parhaimmillaan voi olla, eikä koko ajan hae niitä tunnepiikkejä yltiöpäiseen onnellisuuteen, antaa se meille ehkä avaimet siihen, että pystymme elämään yhteiskunnan oravanpyörässä mukana. Eihän kukaan oikeasti voisi sanoa olevansa superonnellinen herätessään aamuseitsemäksi töihin joka päivä, palatessaan joka toinen päivä ruokakaupan kautta kotiin ja katsoessaan joka ilta seiskan uutiset ja yhdeksältä alkavan hittisarjan ja toistaessaan tätä samaa kaavaa joka viikko. Se on arkea. Se on sellaista aikaa, josta voi sanoa tuttavilleen kadulla, että kaikki on ihan hyvin ja asiat sujuvat mallikkaasti.

Älkää käsittäkö väärin, myös minä pidän arjesta. Pidän sen elämään tuomasta rytmistä ja siitä, että joka päivä ei ole kamppailua henkiinjäämisen puolesta, vaan voi vain huokaista helpotuksesta töiden jälkeen ja rojahtaa sohvalle, jos niin haluaa. Silti nuo kappaleen sanat jäivät pyörimään mieleeni, ja pohdinkin, onko onnellinen elämä sitä, ettei ole erityisen onneton?

Hys!

Nuorempana olin oikeastaan melko hiljainen tyyppi. Mietin asioita päässäni joskus jopa hiukan liian pitkään, ennen kuin uskalsin avata suuni. Sen takia monet mielestäni hyvät tarinat ja vitsit jäivät kertomatta, sillä jutun aihe saattoi porukassa jo vaihtua ennen kuin minä olin löytänyt mielestäni sopivan välin avata suuni ja kertoa asiani. Myöhemmin ei tehnyt enää mieli aloittaa lausetta sanoilla: ”Niin muuten, kun tuossa kymmenen minuuttia sitten keskustelimme kesäleireistä…” Päädyin siis useasti vain kuuntelijan rooliin ja katselin kateellisina porukan suupaltteja, toivoin joskus olevani samanlainen.

Pitäisi varmaan varoa, mitä toivoo, sillä se saattaa tapahtua. Nykyään näen ihmisten silmissä välillä jo kysyvän katseen, että eikös tämä tyttö osaa olla hetkeäkään hiljaa. Vaikka saatan etukäteen tilanteeseen mennessä sanoa, että en oikeastaan tunne sieltä ketään, en pidä vieraan kielen puhumisesta tai että vähän väsyttää, enkä tiedä onko minusta seuraksi, niin joka tilanteen jälkeen huomaan kuitenkin höpötteleväni sitä sun tätä taukoamatta. And after I’ve started talking it doesn’t even matter if I speak english or not, if I think I don’t know how to speak it, I just don’t know how to be quiet.

Olen kuullut sanottavan, että hiljaisuus on hyve. Ehkä se tosiaan on totta ja joudun taas jälkiviisaana miettimään, että ehkä ennen olinkin hiukan fiksumman oloinen, kun pidin tarvittaessa suuni tukossa. Nykyään joissakin tilanteissa tunnen äkillistä tarvetta ampua itseäni haulikolla päähän tai hypätä junan alle, sillä huomaan puhuvani kaiken, mitä sylki suuhun tuo. Olen muun muassa lähiaikoina epäillyt erään ihmisen kykyä lukea kirjoitettua sanaa ilman ta-vu-tus-ta, pohtinut ääneen tuttuni ystävän aivokapasiteettia tai epäillyt kaveriani kodinrikkojaksi.

Vaikka en todellakaan tarkoita koskaan jutuillani mitään pahaa, saattaa puheenaiheet ja villit heitot joskus jäädä kaikumaan ikävästi mieleeni. En usko, että jokainen osaa ottaa juttujani niin kevyesti kuin olen ne tarkoittanut. Toisinaan joku onkin vitsillä sanomistani sanoista myöhemmin piikitellyt minua kuin olisin pahinkin ylimielinen idiootti.

Annan puheliaisuudellani välillä itsestäni aivan väärän kuvan, vaikka oikeasti olen ihan leppoisa ja mukava tyttö. Vahinko vain, että jo kerrottuja juttuja on kovin vaikea lähteä myöhemmin korjailemaan. Pitäisi opetella uudestaan tuo hiljaisuuden lahja, niin ei tarvitsisi keskustelujen jälkeen tuntea itseään idiootiksi ja lyödä päätänsä seinään. Voin vain toivoa, että tarpeeksi tätä paukapäätä taottuani opin olemaan sivistynyt ja sopivan hiljainen.