Tosinainen

Ihmettelin tänään huonoa onneani miesmaailmassa, kun istuin äitini kanssa juttelemassa niitä näitä. Tulkitsin pieniä eleitä, maailman antamia kosmisia merkkejä ja luonnemaailman syväanalyysejä etsien mitä eriskummallisempia syitä asiaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen äitini sanoi, että ehkä olen liian äijä.

Niin, kuka heteromies nyt toisesta miehestä kiinnostuisi? Sen takia päätin lähteä etsimään sisäistä naiseuttani, ja mistä muualta sen löytäisi paremmin kuin stereotypioista?

Huomisesta lähtien aion hiiren nähdessäni kiljua hervottomasti ja hypätä lähimmälle jakkaralle.

Aion näytellä neitoa pulassa aina tilaisuuden tullen.

Aion ajaa ajokortin ja olla huono kuski.

Heittäydyn täysin tietämättömäksi jokaisesta urheilulajista, sillä eihän penkkiurheilu kiinnosta naista.

Vaihdan rehelliset ja välillä liiankin suoraan sanotut lauseeni kiertoilmauksiin, joista ei ota selvää edes Erkki, eikä oikeastaan kukaan muukaan mies.

Syön suklaata ja vollotan joka ilta kaikesta mahdollisesta.

Mäkätän ja mökötän.

Siivoan, leivon pullaa ja haluan palvella miehiä hautaani asti.

Lähden ostamaan mekkoja ja hameita ja korsetteja ja huulipunaa.

Ostan myös papiljotit ja menen ne päässä nukkumaan.

Alan käyttää pinkkiä kaikessa mahdollisessa muodossaan. Vaatteissa, kännykässä, laukuissa, ruoassa… Noh, mitä nyt pinkkiä voikaan olla.

Miehet ovat aina oikeassa, joten lopetan heidän kanssaan väittelyn.

Leikin, etten tiedä mikä on ruuvimeisseli ja miten päin sitä pidetään kädessä. Lisäksi unohdan lampunvaihtamistaitoni ja sulakkeenostokykyni. Mies minua auttakoon.

Opettelen valssin salat.

Unohdan videopelit ja sen, että rökitän kaveripiirini äijät Crash Team Racingissä minä päivänä hyvänsä.

Heittäydyn tyhmäksi.

Jos näillä keinoin ei perimmäiset naiseuden salat lähde avautumaan ja tie miehen sydämeen löytymään, en enää tiedä mitä sitä sitten tekisi.

Mainokset

Joskus kirjoitin siitä, että mustavalkoinen maailmankuvani on hiljalleen muuttunut vuosien myötä hiukan kirjavammaksi. Entiset luuloni ovat osoittautuneet liian jyrkiksi, jolloin ne eivät ole sopineet jokaiseen tilanteeseen elämässä. Olen joutunut venyttämään mielipiteideni rajoja ja huomaamaan, että elämässä on paljon sellaista mitä en ymmärrä ja mitä en ehkä koskaan tule täysin käsittämään.

Joskus tiesin mikä on oikein ja mikä väärin. Sen jälkeen uskottelin itselleni pitkään, että ehkä sellaisia rajoja ei niinkään ole olemassa, vaan ainoastaan jokaiseen tilanteeseen eri lailla suhteutettuja arvomaailmoja ja tapahtumia, joita ei voi yksipuolisesti tuomita.

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että tietyissä asioissa rajat ovat kuitenkin melko selkeät. Olen aina neuvonut ystäviänikin, että niin pitkään ihminen saa minun puolestani tehdä mitä huvittaa, kunhan ei tahallaan satuta muita ihmisiä. Se on silkkaa ilkeyttä, jos tietää jonkin teon tuntuvan toisesta pahalta.

Miksi en voi noudattaa omaa neuvoani? Joskus tunnun tekevän asioita niitä enempää ajattelematta, kuin aivoni olisivat ottaneet ja lähteneet aurinkomatkalle. Annan itselleni anteeksi paljon sellaista, jota olen aiemmin elämässäni kritisoinut vääräksi. Pitäisikö puhdistaa oikeudentunnon kakkulani ja katsoa asioita uudestaan? Voisin heittää luurangot kaapistani ja oikaista kurssini kohti leppoisampia vesiä.

Voisin ilmoittaa itseni käytöskouluun. Silloin tällöin minusta tuntuu siltä.

Asenne ratkaisee – ehkä

Kaverini ja etenkin läheisimmät ystäväni ovat joutuneet karusti kokemaan, että minuun iskee silloin tällöin saarnakausia. Ajanjaksoja, jolloin jokin tietty aihe tuntuu olevan minulla sydäntä niin lähellä, että pidän siitä mittavia palopuheita, pitkiä ja aiheesta riippuen joko kannustavia tai tuomitsevia monologeja.

Nämä syntyvät yleensä sellaisista ajatusketjuista, kun koitan pohtia jonkin asian paikkaansapitävyyttä ja ottaa selvää elämän erilaisista ohjeistuksista. Viime päivinä olen kirjoittanut ja puhunut paljon siitä, miten itseensä ja elämäänsä suhtautuminen näkyy myös ulospäin. Olen koettanut pääni sisällä myös itse sisäistää, voisiko todella olla niin, että positiiviset ajatusmallit ja teot kertautuvat omassa elämässä niin, että ne itsessään synnyttävän uusia ja taas uusia positiivisia asioita.

Kaikki lähti siitä, kun kerran luin jostain, että positiivisesti asioihin suhtautumalla elämässä myös tapahtuu positiivisempia asioita. En tiedä johtuisiko se jonkinlaisesta energiasta, jota luot ympärillesi, joka sitten vetäisi puoleensa muita saman energian omaavia ihmisiä ja tapahtumia. Minusta se on kaunis ajatus, sillä se toisi jonkinlaista varmuutta elämään. Toisinaan kun tuntuu siltä, että vaikka kuinka yrittäisi olla hyvä ihminen, maailma lyö nahkarukkasella naamalle, lyö ihmisen täysin kanveesiin. Kuitenkin jos uskoo tuohon oman käytöksen ja suhtautumisen luomaan vaikutukseen, voisi elää ehkä hiukan onnellisemmin jo siinä mielessä, että vaikka sattuisi jotain pahaa, voisi uskoa heti kulman takana odottavan taas jotain parempaa.

Todennäköisempi vaihtoehto mielestäni on kuitenkin se, että jos elämäänsä suhtautuu iloisena matkana, se myös näyttäytyy sellaisena. Kaikki on katsantokannasta kiinni. Jos koitat päivittäin suhtautua asioihin positiivisesti, ehkä huomaat noita mukavia asioita enemmän. Jos taas vellot jossain melankolian alamailla, niin varmasti sellaiset pienet iloiset asiat lipuvat helpommin ohi, jäävät huomaamatta, jolloin päivät näyttävät masennuksen vallassa vain tasaisen harmailta ja koko elämä pitkältä alamäeltä, joka johtaa hautaan.

Iloisella mielellä eläessä kasvoille asettuu ehkä toisenlaiset lasit, joiden läpi harmaimmatkin päivät näyttävät hiukan kirkkaammilta. Tämä näkyy varmasti myös jollain lailla ulospäin, sillä jos maailma ei näytä murheiden täyttämältä kärsimysnäytelmältä, ihminen hymyilee paljon useammin, hän kävelee ryhdikkäämmin ja saattaa katsoa toisia arkailematta suoraan silmiin. En tiedä ovatko muut koskaan huomanneet näitä ihmisiä kaduilla, sellaisia, jotka näyttävät hymyilevän ilman mitään sen suurempaa syytä. Jo pelkkä tällainen näky saa minut itsenikin hymyilemään.

Haluaisin tutustua useampiin tuollaisiin ihmisiin, kun taas hartiat lysyssä kävelevät marmattajat jättäisin mieluusti rauhaan, kulkemaan yksin omaa harmaata polkuaan. Lisäksi jos minä ajattelen asioista näin, kuka sanoo, ettei sama pätisi muihinkin? Eli tätä kautta positiivisesti elämään suhtautumalla saattaa saada helpommin uusia ystäviä, uusia tuttuja ja miksei jotain enemmänkin.

Pitkät saarnani aiheesta tai toisesta johtavat yleensä ainoastaan epämääräisiin johtopäätöksiin, sillä kuka nyt voisi tästä hullusta maailmasta sanoa mitään täydellä varmuudella? Niinpä nämäkin pitkät harhailevat sanaröykkiöt asenteen tuomasta positiivisesta vaikutuksesta elämään jouduin päättämään mielessäni toteamukseen, että voi olla tai voi olla olematta. Ehkä kaikki on kuitenkin kiinni omasta uskosta, jos uskon hymyni tuovan elämääni enemmän iloisia ja mukavia asioita, ehkä se niin todella tekeekin.

Liikennevalorengas

Kun olin lukiossa, meille järjestettiin liikennevalopäivä. Tempauksen ideana oli laittaa päivän ajaksi sen värinen paita, joka edusti omaa siviilisäätyä. Siinä ikäluokassa se nyt tarkoitti kai sitä, että vihreä oli yksinään olemista, keltainen jonkin sortin sutinaa ja säätöä tai jotain muuta epämääräistä jonkun kanssa ja punainen oli tietysti varattu seurusteleville, tapaileville tai mitä ikinä nyt tosiaan kuusitoistavuotiaat keskenään tekevätkään. Karusti sanottu, mutta mielestäni itse ainakin olin vielä siinä iässä, että olisin kai voinut mennä kysymään vain joltakulta: ”Alaks olee?”

No mutta kukaan ei alkanu olee minun kanssani, joten jupisin itsekseni päivästä ja päätin vetää sen täysin överiksi. En tajunnut mitä järkeä oli hehkuttaa omaa seurustelustatustaan muille ja miksi se edes kellekään kuului, olenko minä sinkku vai hengailenko jonkun kanssa iltaisin koulun jälkeen. Niinpä kävin ostamassa kaupasta jättimäisen, kirkkaan vihreän paidan, jonka etumukseen kirjoitin vielä suurella ”EPÄTOIVOINEN”.

Siltä minusta nimittäin tuntui silloin, kävelin koulun käytäviä räikeässä paidassani ja tuntui kuin se olisi ollut avoin treffipyyntökutsu. Kai olisin voinut maalata siihen paitaan taakse vielä tuon aiemmin mainitun kysymyksen, josko joku olisi alkanut olee. Mieluiten heti.

Tietenkin tuntemuksiini liittyi pieni katkeruus siitä, että olin vähän aikaa sitten saanut tietää ihastukseni seurustelevan. Siellä hän sitten koulun käytäviä asteli punaisessa paidassaan, eikä se helpottanut minun vihreän paitani hohtoa yhtään. Eräs tuttuni myös näki ihastuksensa punainen paita yllään, jonka jälkeen hän juoksi tyttöjen vessaan itkemään tilanteen traagisuutta.

En ole oikein koskaan osannut suhtautua tuohon ajatukseen, miksi omaa statustaan täytyy mainostaa näkyvästi. Tämä ongelma tuli eteeni jokunen aika sitten, kun törmäsin sellaiseen ilmiöön kuin sinkkurannekkeet. Ilmeisesti yksin elävät ihmiset ovat innostuneet ostamaan tällaisia rannekkeita, jotta he löytäisivät helpommin vapaan saaliin esimerkiksi baareista.

Mietin pitkään kauhulla, jos tällaiset kapistukset yleistyvät Suomessakin. Ymmärrän kyllä, että kyseiset ranteeseen pujotettavat korut tuovat tiettyä helppoutta etsimiseen. Toisaalta taas minusta tuntuisi omituiselta ripustaa sellainen ranteeseeni ennen kuin lähtisin kaupungille, sillä ei elämäni ole pelkkää etsimistä ja jokapäiväistä toivoa löydetyksi tulemisesta. Arkeeni kuuluu paljon muutakin, ja statustani en oikeastaan kovin usein jää miettimään saatika harmittelemaan.

Jos kuitenkin käy niin, että tällaiset rannekkeet yleistyvät mittavaan suosioon asti, huononevatko minun mahdollisuuteni löytää elämäni mies, jos en suostu sinkkuuttani mainostamaan? Vai alistuisinko minäkin jossain vaiheessa laittamaan vihreää valoa kosijoille näyttävän korun käteeni? Saisinkohan kustomoidun mallin, jossa lukisi jälleen ”epätoivoinen”?

Kaikki ja heti

Elämän varrella sitä oppii yleensä tuntemaan itsensä melko hyvin, tai ainakin hetki hetkeltä paremmin. Yleensä tietää miten reagoi tiettyihin asioihin, kuinka selviytyy kriiseistä tai minkälaiseen kuoreen sitä sulkeutuu, jos pitäisi tavata uusi pomo taikka mahdollinen tuleva anoppi.

Silti joskus sitä osaa yllättää itsensä vanhoilla tutuilla piirteillään. Kun tässä vähän aikaa sitten heräsin eräs aamu päämäärä valmiina mielessäni, olisin halunnut saavuttaa sen samalla sekunnilla. Kun viimein olin päättänyt, että on aika ottaa elämässä yksi askel eteenpäin, olisin halunnut sen olevan ohi kahdessa sekunnissa.

Mutta eihän elämä mene niin. Voit toki haluta mitä ikinä haluatkaan, mutta miksi turhaan olettaa saavansa sen heti? Niin ei juuri koskaan tapahdu, vaan täytyy kärsivällisesti kulkea eteenpäin silmät auki, etsien mahdollisuuksia toteuttaa tuo uusi haave.

Kärsivällisyys on kuitenkin sellainen hyve, jota minulle ei turhan paljon ole suotu. Jos olen flunssassa, nappaan käteeni c- a d-vitamiinipurkit ja lappaan suuhuni yliannostuksen luontaistuotteita. Tämän jälkeen otan kupposen teetä, istun sohvalle ja oletan, että teen juotuani tropit ovat vaikuttaneet ja olen jälleen terve. Ehei, turha luulo, yleensä sen jälkeen nokka on edelleen tukossa ja kuume on vain noussut.

Niinpä olen monet kerran polkenut jalkaani maahan turhista asioista. Tai sanotaan, että olen polkenut jalkaa ja heristänyt nyrkkiä tärkeistä asioista, mutta aivan liian aikaisin ja aivan liian pienten vastoinkäymisten takia. Kärsimättömän on vain todella vaikea ymmärtää, että elämässä ei kaikki aina toimikaan juuri niin nopeasti ja tehokkaasti kuin olisi halunnut.

Vaikka mieleni sanoo minulle, että haluan kaikki mulle heti tänne nyt tuokaa, yritän suostutella itseni kompromissiin. Otan vitamiinipurkit toiseen käteen ja teekupin toiseen, nautin niistä ja koitan odottaa edes aamuun asti, ennen kuin alan kiroamaan kohti taivasta, etten olekaan vielä täysissä voimissani ja maailman kuningatar.

Tsempititsemp

Olemme kehittäneet kaverini kanssa oman tavan keskustella kesän aikana. Toiset ovat katselleet vierestä kinasteluamme ja todenneet, että mitäs ihmettä te oikein jauhatte ja antakaa jo olla ja mitä te sanoittekaan. Silti on ollut mukavaa, kun voi vain päästää miltei jokaisen sanan suustaan ulos, mikä mieleen tulvii ja todeta, ettei toinen ole siitä milläänsäkään, vaan heittää jonkin yhtä typerän lauseen heti perään.

Yleensä lauseet tosin päätyvät pienimuotoiseen riitaan ja väittelyyn siitä, kumpi meistä on oikein ollut oikeassa.

Toisina päivinä kuitenkin yritämme tökkiä toisiamme eteenpäin elämässä ja jos näyttää siltä, että toinen aikoo lyyhistyä polulle mököttämään, käymme vuorotellen nykimässä toisen takaisin matkaan mukaan. On mukava tietää, että voi sanoa jonkin murheen ääneen, eikä sinua heti telota typerykseksi ja melankoliaan taipuvaksi idiootiksi, vaan sinulle saatetaan latoa faktoja tai niiden puolikkaita sekä lohdun sanoja, jotta tajuaisit itsekin piristyä.

Yhteinen kielemme on täynnä riitoja ja väittelyitä, mutta myös melkein jokapäiväisiä rohkaisun sanoja. Niinpä eräskin päivä pääsin sanomaan taas: ”Minä tsempititsemppaan sinua nyt.”

Omituinen ongelma

Aina ei voi ymmärtää
kun joku sanoo
elämä on liian helppoa

Aina ei voi ymmärtää
kun joku sanoo
elämä on liian onnellista.

Mitä se liiallinen helppous ja onnellisuus on? Pumpulissa elettyä arkea? Kultalusikalla kauhottuja tuntemuksia lattean tyytyväisestä elämästä? Maailman epäoikeudenmukaisuutta, kun toisille pelkkä riittäväkin onnellisuus tuntuu olevan taistelun takana? Jos minä olisin liian onnellinen, en sanoisi sanaakaan, vaan hengittäisin hiljaa syvään, imisin itseeni hetken tuoman tunteen ja kätkisin sen sydämeeni valtavaksi voimavaraksi. En kahvipöydässä lausuttavaksi kiroukseksi.