Kasvis lautasellani, mitä tämä tarkoittaa?

Kasvisruoka on aina ollut mielestäni jotenkin omituinen käsite. Olen aina ollut liiankin paljon lihan perään, jo lapsena murisimme isän kanssa kilpaa ruokapöydässä: ”Lihaa, lihaa!” Etenkin mehevät pihvit, karjalanpaisti, joulukinkku – anteeksi, kuola valuu pitkin poskeani, en voi jatkaa enää listaa.

Vaikka itse olenkin armoton lihansyöjä, en ole koskaan halunnut tuomita ketään sen perusteella, mitä he syövät. Minulla on ystäviä, jotka eivät anna asuinkumppaninsa käyttää lihan paistamiseen samaa paistinpannua, jolla itse kärvistelevät kasviksiaan. Minusta se on ollut täysin hyväksyttävää, jos ystäväni kerran näin haluaa tehdä. Kuka minä olen sanomaan mitään toisen uskomuksiin tai ruokavalioihin. Tietysti joitain hämmästeleviä kommentteja on varmasti kuultu minunkin suustani, mutta en ole koskaan aikonut viedä ketään ristille omien ruokiensa tähden.

Myös lihaton lokakuu oli minulle melko yhdentekevä asia, en ottanut kantaa puolesta taikka vastaan. Annoin toisten vauhkota asiasta kuun alussa, sillä tiesin puheen jossain vaiheessa hälvenevän. Toiset houkuttelivat muita mukaan kasvisten piiriin, kun taas toiset julistivat äänekkäästi syövänsä LIHAA!

Näin lokakuun viimeisenä päivänä tein itselleni ruokaa, ja vasta kun olin tekemässä sitä, tajusin jotain puuttuvan. Missä pekoni? Missä pihvi? Missä kanat ja lohet? Olin valmistamassa itselleni sitä kuuluisaa kasvisruokaa. Ehkä kuukauden mittaan olin kuitenkin omaksunut jotakin ympärillä vellovasta keskustelusta, täysin huomaamatta. Mutta ehkä tämä onkin juuri oikea asenne kyseiseen asiaan, sillä mikään ei tule pakottamalla. Jos hampaat irvessä koettaa mutustaa höyrytettyjä kasviksia, voi siitä jäädä sellaiset traumat, että seuraavaksi salaatistakin löytyy kilo pekonia korvaamaan pahoja muistoja.

Häpeissäni täytyy tunnustaa, että tänään valmistamani ateria oli elämäni ensimmäinen täysin yksin ja vapaaehtoisesti valmistettu lihaton ruoka. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä? Ehkä teen toistekin kasvisruokaa, ehkä voin kutsua seuraavaa kertaa makkarattomaksi maanantaiksi tai kasviskeskiviikoksi. Yhden asian tiedän kuitenkin, teen sitä ruokaa sitten kun minusta siltä tuntuu, en yhtään aiemmin tai myöhemmin, en kenenkään käskystä tai jonkin tietyn kampanjan takia. Jos en pakottamalla pakota itseäni kasvisten pariin, harhailen sinne ehkä omia aikojani, omaan tahtiin.

Joskus huomaan muutokseni

Olen erään toverini kanssa väitellyt pitkään siitä, kuinka elämäämme oikein katsomme. Minkälainen näkemys meillä on, eroavatko ne toisistaan ja kumpi on minkäkin katsantokannan edustaja. Loppupeleissä puheet ovat pääosin kääntyneet jotakuinkin siihen, onko lasi puoliksi tyhjä vai onko se puoliksi täynnä, niinkin kuluneesti asian esittääkseni.

Joskus minusta on tuntunut, että lasini on puoliksi tyhjä, ellei se ollut jossain vaiheessa erään tuttuni sanoja lainaten jopa täysin nurin. Viime vuosina olen kuitenkin tietoisesti koittanut muuttaa tätä näkemystä ja yrittänyt noudattaa joitakin lyhyitä ohjeita, jotta en olisi aivan niin negatiivinen ihminen. Jos minulla esimerkiksi on kolme ystävää, olen iloinen siitä, että minulla on ystäviä, jotka välittävät minusta. En jaksa nähdä asiaa niin, että en ole varmaan kovinkaan mukava tai suosittu ihminen, kun minulla on vain ja ainoastaan kolme ystävää.

En ole aina kokenut onnistuneeni tässä muutosprosessi kovinkaan hyvin. Silti aina silloin tällöin elämä heittää eteeni ihmisiä, joiden kupit todellakin ovat nurin, eikä niitä saa käännettyä millään. Kun kuuntelen heidän juttujaan, olen monesti joutunut istumaan vain hiljaa paikallani, silmät pyöreinä ja kulmakarvat koholla. Aina silloin tällöin huomaan noiden ihmisten rinnalla, että ehkä oma katsantokantani onkin valoisampaa sorttia.

Yritän usein nähdä asioissa jotain positiivista. Osaan myös usein miettiä muiden ihmisten motiiveja ja tekoja niin, etteivät kaikki teot ole aina silkalla pahuudella toteutettuja, vaan ehkä jotkin asiat ovat vain inhimillisiä virheitä. Jokainen aamuhämärässä väsyneenä murjottaen tokaistu huomen ei ehkä ole vihan ilmaiseminen, vaan vilpittömästi ainoastaan väsyneen ihmisen huomaamatta hiukan yrmeämmin ilmaistu aamuntoivotus.

Koska olen itse joutunut tekemään paljon töitä sen eteen, että olen kääntänyt kuppini oikein päin nähdäkseni sen puolitäytenä, en aina jaksa kuunnella täysin pessimististen ihmisten juttuja. Jos kaikki tuntuu olevan aina huonosti ja kaikki muut ihmiset ovat salaliittoteorian omaisesti luotu maailmaan ainoastaan tuhoamaan yhden ihmisen yrityket elää, jään joskus sanattomaksi. Olenko todella joskus itsekin ollut samanlainen? Eihän maailma voi olla läpeensä paha paikka, eihän?

Satuja ja tarinoita

Kun hän lähti ovestani ulos, en tiennyt miten päin minun olisi kuulunut olla. Jäin hetkeksi istumaan täysin hiljaiseen asuntooni sohvalle ja katselin ikkunasta ulos kohti tyhjyyttä. Näkökentässäni varmasti oli jotakin, mutta en nähnyt mitään, sillä aivoni olivat lakanneet toimimasta.

Yhden asian tiesin kuitenkin jo sillä hetkellä: en enää koskaan halunnut olla hänen kanssaan. Vaikka muuten mistään en enää tiennytkään mitään, sillä  kaikki mitä ajatuksiini sillä hetkellä mahtui, oli se kivun ja ajan määrä, joka tarvittiin hänestä irti päästämiseen. Oikeastaan teki kipeää päästää irti kaikista niistä haaveista ja suunnitelmista, joita vielä edellisellä viikolla olin elätellyt päässäni.

Vaikka päivät kuluivat eteenpäin, ei tuo sumea verho väistynyt silmieni edestä. Tuo verho peitti minulta maailman, mutta onneksi se jollain tavalla peitti myös maailmalta minut, sillä silmieni takana rattaat pyörivät joka päivä taukoamatta. Vaikka olen aina pohtinut asioita, en tiedä olinko sittenkään pohtinut niitä tarpeeksi, niin jotta todella näkisin ne. En ollut ennen miettinyt, kuinka olin päätynyt elämässäni siihen pisteeseen ja miksi.

Huomasin itkeväni usein iltaisin. Ystäväni katselivat minua ihmeissään ja sanoivat vielä viikkojenkin jälkeen, että itken edelleen hänen peräänsä. He eivät kuitenkaan tienneet olevansa väärässä. Itkin kerrankin kaikkea sitä, mitä olin aiemmin luullut jo saavuttaneeni siihen mennessä. Luulin olevani onnellinen, luulin olevani vakityöpaikassa, luulin kaikenlaista elämältä, ja vähitellen kaikki nuo luulot olivat osoittautuneet vääriksi. Vaikka oli helpompaa ajatella, että itkin vain hänen peräänsä, itkin kuitenkin niin paljon isompia asioita, etten osannut muodostaa niistä ajatuksista järkeviä lauseita toisten kuultavaksi.

Jossain vaiheessa kuitenkin kyyneleet loppuivat. Jossain vaiheessa ymmärsin, että asioita ei kannata murehtia, sillä itse asiassa olin melko onnellinen juuri siinä pisteessä, jossa olinkin. Miksi haikailla sellaisten asioiden perään, joita en ollut edes siihen mennessä tavoitellut tai joihin en ollut vielä silloin valmis? Tajusin, että jos todella jotain olisin halunnut elämässäni, olisin tehnyt kaikkeni sen eteen. Ehkä oli siis hyvä, että olin vain ajelehtinut eteenpäin virran mukana.

Tarvittiin tuo yksi ihminen, jotta ymmärsin asioita. Hänen lähtönsä oli sittenkin positiivinen asia. Olin yksin, enkä tiennyt mihin seuraavaksi menisin, mutta tuo suunnitelmattomuus ei enää haitannut minua. Enää minulla ei ollut kiire mihinkään.

// Kirjoitin tämän tekstin ensin käsin, ja silloin teksteistäni syntyy proosallisempia, joten päädyin kirjoittamaan satuja ja tarinoita menneistä vuosista.

Saatavilla pian jokaiseen luuriin

Miltei jokaisen suomalaisen taskussa on näinä päivinä hieno älypuhelin. Oikeastaan en tiedä voinko sanoa sen olevan taskussa, sillä itselläni on ainakin sellainen järkäleen mallinen kapistus, että se ei mahdu juuri mihinkään muualle kuin laukkuuni. Osittain se tietysti johtuu siitä, että sitä suojaa kallis kuori, koska olen niin kömpelö ja samalla pihi, että monien satojen eurojen puhelimen putoaminen lattialle saattaisi kirvoittaa lukuisia katkeria kyyneleitä.

Asiaan palatakseni noissa laitteissa on yleensä jos jonkinlaista sovellusta. Pystyn tarkastamaan junien aikataulut, voin jakaa kuvia koko maapallolle, voin lähettää ystävälleni tuiki tärkeitä ääniviestejä Internetin kautta, voin pelata pelejä ja mitata lenkkieni pituutta. Eräänä päivänä tuota älytöntä kapinetta selaillessani ja aikaani noiden ohjelmien parissa kuluttaessani mietin, mitä jos puhelimiin saisi oikeasti tärkeitä ja hyödyllisiä sovelluksia. Sellaisia, jotka voisivat pelastaa päivän taikka kokonaisen elämän.

Mitä jos voisin tarkastaa puhelimesta, mitä juuri minun kannattaisi laittaa päälleni lenkille? Toisinaan tuntuu siltä, että vaikka tarkastelen vallitsevaa säätä kalenteria katsoen, ikkunasta ulos tuijotellen, lämpömittaria vilkuillen ja samalla vielä miettien edellisen päivän vaatekertaani, niin silti etenkin keväisin ja syksyisin tunnun epäonnistuvan tehtävässä lähes joka kerta. Vaikka eilen olisi vielä pärjännyt hupparilla ja tuulipuvun housuilla, tänään hytisen eteenpäin jääkalikkana ja huomenna olenkin jo flunssassa. Kuinka helppoa olisi, jos sovellukseen säädettäisiin oma kylmänsietokyky, ja se kertoisi aina täsmälleen säätilaan tarvittavat varustukset, jotta hölkätessä tuttuja polkuja eteenpäin ei olisi ikinä liian kylmä tai liian kuuma, vaan juuri sopiva.

Hyödyllinen sovellus voisi olla myös sellainen, joka osaisi tarkalleen ennustaa kodinkoneiden todellisen käyttöiän. Näin ollen koskaan ei tulisi yllättäviä kulueriä, kun sovellus olisi ehtinyt varoittaa jo kolme kuukautta etukäteen pyykkikoneen räjähtävän lähitulevaisuudessa. Tässä tilanteessa olisi ehtinyt säästää rahaa, eikä tarvitsisi miettiä haluaako loppukuusta syödä vai haluaisiko sittenkin pukeutua puhtaisiin vaatteisiin. Tämän avulla vältettäisiin myös sellaiset hypoteettiset tilanteet, joissa seisot aamulla mikron vieressä ja nostat jo kolmannen kerran sen sisältä lautasellisen haaleaa vettä ja kaurahiutaleita, jotka eivät ole vieläkään maagisesti muuttuneet aamupuuroksi. Täysin hypoteettisia pommiuhkauksia laitteen valmistajalle luonnostellessa ja mikron keittiön ikkunasta heittämistä suunnitellessa voisi puhelimen avulla sittenkin nauttia sen aamupalan rauhallisesti ja tehdä loput askareet kylläisenä, ei raivoavana nälkäkarhuna.

Oi jospa joku olisi minulle sanonut yökerhossa, että nyt loppui shottien kiskominen kilpaa ystävän kanssa. Oi mutta jospa se olisikin ollut uusi ja mullistava älypuhelimeni ja siihen asennettu ohjelma, joka olisi automaattisesti mitannut vereni alkoholipitoisuutta ja ryhtynyt varoittamaan minua mahdollisista jälkiseuraamuksista. Puhelin voisi esimerkiksi muistuttaa minua edellisen krapulapäiväni olotilasta tai räväyttää näytölle joukon kuvia, joissa roikun viimeisessä ratikassa juhannuksena ystävieni kanssa sen näköisenä, etten enää osaa sanoa, olemmeko nuori ja kaunis naiskolmikko vai jokin pummijoukko, joka on noussut ojan pohjalta julkiseen liikenteeseen matkaamaan. Kun ohjelma olisi päräyttänyt nämä varoitukset näytölle, luulisi järjen takovan päässä vielä sen verran, että seitsemäs shotti jäisi juomatta.

Saman tien puhelin voisi veren alkoholipitoisuuden hälytysrajan ylityttyä sulkea kaikki toimintonsa. Tämän jälkeen luuri antaisi vaihtoehtoisesti soittaa vain hätäkeskukseen tai äidille. Täytyy sanoa, että näistä kahdesta vaihtoehdosta ainakin itse neljän jälkeen yöllä soittaisin mieluummin hätäkeskukseen kuin herättäisin vuorotyötä tekevän äitini. Näin jäisi seuraavan aamun kauhunhetket kokematta, kun sattuu vilkaisemaan edellisen illan aikana lähetettyjä viestejä ja soitettuja puheluita (joista ei muista mitään, mutta jotka lokitietojen mukaan ovat kestäneet kymmeniä minuutteja).

Tai mitä jos voisi asentaa kännykkäänsä ohjelman, joka jollain tavalla pystyisi kertomaan heti uuden ihmisen tavattuaan, millainen tämä todellisuudessa on? Kuinka helppoa olisi löytää tällaisen teknisen ihmeen avulla omanlaisiansa ystäviä ja samanhenkisiä tovereita, joiden kanssa saisi nauraa mahat kippurassa ja keskustella juuri niin syvällisesti kuin haluaakin. Ensivaikutelma ja ihmisen oma arvostelukyky voivat aina pettää, mutta jos olisikin olemassa sellainen sovellus, johon esimerkiksi ihmisen nimen näppäilemällä tietäisi heti, onko hän lurjus, todellinen ystävä, luotettava kuuntelija, ritari, pelimies, narsisti tai hiirulainen. Kuinka monta petettyä ystävyyttä ja särkynyttä sydäntä voitaisiinkaan välttää tällaisen tiedon avulla.

Joskus tuntuu myös siltä, että kun soittelee muutaman päivän ystävän kanssa ristiin molempien vuorotellen ollessa ties missä kaupungilla, töissä, koulussa tai ystävillä, ei jaksaisi nähdä niin suurta vaivaa asian eteen. Olisi helpompaa kun jokainen osapuoli kirjoittaisi jonkinlaiseen ohjelmaan ylös, milloin on vapaa-aikaa, jolloin puhelin osaisi laskea juuri oikeat hetket soittaa elämän tärkeille ihmisille. Juuri silloin molemmat olisivat rentoutuneet sopivasti ja olisi aikaa saarnata puhelimessa maailman menosta vaikka kolme tuntia putkeen. Luurista kuuluisi merkkiääni, jonka jälkeen tarvitsisi painaa vain yhtä nappulaa ja soitto ystävätterelle toiselle puolelle maata lähtisi matkaan.

Ihmissuhteista puheen ollen ehkä tärkein puhelimen ominaisuus voisi olla todellisuudentajun herättely. Kun istut perheen kanssa ruokapöydässä tai kun kahvittelet ystäviesi kanssa, voisi luuri rajoittaa käyttömahdollisuuksia omatoimisesti niin, että ihminen keskittyisi sittenkin ympärillä olevaan maailmaan, eikä tuijottaisi hiljaisuudessa kämmenessä makaavaa tekniikkahärpäkettä.

Koska nykyteknologialla osataan jo tehdä miltei taikoja, niin nyt kaikki ohjelmistosuunnittelijat ja kännykkänerot, olkaa hyvät. Ei luulisi olevan täysin mahdoton tehtävä. Saatte lisäksi vapaasti käyttää maailmaa mullistavia ideoitani, kunhan tietenkin maksatte minulle ensin sievoiset summat rahaa. Niillä rahoilla voin sitten ostaa jälleen uuden kännykän, jonka näpyttelyyn käytän puolet vapaa-ajastani.

Silloin ja nyt

Me kaikki olemme vain pituudeltamme venähtäneitä lapsia. Meille on vain annettu isommat saappaat, joihin jalkamme mahdutamme, isommat arjen haasteet, joista meidän oletetaan selviävän. Saamme isompia luottamustehtäviä, jotka hoidamme parhaamme mukaan, kohtaamme uusia tilanteita ja aatteita, joita koitamme ymmärtää.

Lapsuus sinällään näyttäytyy minulle onnellisena haihattelun ajanjaksona, jolloin uskoin äitini ja isäni tietävän kaiken maailmasta ja luotin siihen, että mikään ei satuta minua, sillä vanhempani olivat minun ja maailman välissä, suojakilpenäni. Muistan iäisyydeltä tuntuneet lapsuuden kesät, kun ehdin kyllästyä kaikkeen, jolloin äitini viime hädässä uhkaili minua siivoamisella, jollen menisi ulos leikkimään. Toisina päivinä lensin tukka suorana asunnosta pihalle, kun jälleen yksi kesäpäivä odotti viettämistään ja kehtasin valittaa tylsistymistä. Nykyään tylsistyneet kesäpäivät ovat vaihtuneet vilkkaasti ohikiitäviin iloisiin hetkiin, joista koittaa pidellä kynsin ja hampain kiinni, joista koittaa nauttia niin kauan kuin ehtii. Jos minulla nyt olisi lapsi, joka makaisi puoliksi keittiön pöydällä ja puoliksi tuolilla, heittäisin hänet varmasti itsekin ulos talosta – leiki! Leiki vielä kun ehdit!

Joskus hiippailin isäni ohitse selän takana piilotellen puolta omenapuustamme, jonka olin juuri leijaa siitä irrottaessani vahingossa repinyt mukaani. Se oli suurin salaisuuteni silloin. Nyt hiippailen toisessa kaupungissa kavereideni kanssa, ja vaikka olenkin auttamattoman huono valehtelija, on asioita, joita en ole kertonut isälleni ja ne salaisuudet ovat nykyään hiukan toisenlaisia. Hiukan isompia, hiukan synkempiä, aikuisten salaisuuksia.

Kun nykyään olen sairaana, joudun pahimmat taistelut käymään yksin oman pääni sisällä. Kenenkään lohduttavat sanat eivät enää tunnu auttavan niin kuin pienenä tyttönä äidin syliin itkemään pääseminen. Tai kun isä osti minulle Aku Ankan taskukirjan vain lohduttaakseen sairasta tytärtään. Nykyään Aku Ankan saaminen nostattaisi lähinnä kulmakarvoja, eikä ratkaisisi mitään ongelmia, vaikka ennen se olisi tuntunut jo maagisesti parantavan koko taudin, mikä milloinkin minua vaivasi.

Vaikka kaikki asiat tuntuvatkin nykyään olevan niin erilaisia, säilyy pieniä osia lapsuudestamme mukana koko elämämme ajan. Kuinka pienenä opettelin pyöräilemään kuurin takana, jotta kukaan ei näkisi ja siirryin pyörätielle ihmisten ilmoille vasta sitten, kun koin olevani hyvä. Samalla tavalla edelleen kuntosalille ensimmäistä kertaa lähtiessäni toivoisin voivani harjoitella jossain pimeässä kopissa, kunnes voisin nostella suurempiakin painoja ongelmitta kaikkien katseiden alaisena. Miten flunssaa on sittenkin mukavampi viettää vanhempieni luona kuin yksin yksiössäni. Kuinka muun maailman murheet tuntuvat hiukan pienemmiltä, kun saa isän kanssa väitellä homouden ytimestä, provosoida ja provosoitua niin, etteivät suuremmat ajatukset pääse ottamaan valtaa aivoista.

Olen viime vuodet pyrkinyt aikuistumaan ja kasvamaan ihmisenä, koittanut ottaa enemmän vastuuta teoistani ja yrittänyt olla itsenäinen. Silti se sisäinen pieni tyttö, joka pelkäsi pimeään ulkovarastoon menemistä, tai joka tajusi totuuden joulupukista, kun joululahjat löytyivät kellarin portaikon alta, muistuttaa olemassaolostaan. Mutta onko se paha asia? Vaikka tämä yhteiskunta palvookin itsenäisiä ja yksin pärjääviä ihmisiä, ehkä samankaltaista vahvuutta tarvitaan joskus senkin tunnustamiseen, että joskus tarvitsee läheistensä läheisyyttä päästäkseen ongelmiensa kanssa tasoihin. Jotta voisi taas hetken tuntea olevansa huoleton, onnellinen pikku lapsi.

Tuleva yksinäinen susi

Näin yöllä unta, jossa yhtäkkiä sain syljeskellä suustani hampaita sen minkä ehdin. Kaikki hampaani heiluivat ja irtoilivat, verta oli kaikkialla, kun jouduin kakomaan lavuaarin yllä valkoisia palasia ulos. Kaikki kolmekymmentäkaksi hammastani putosivat paikoiltaan, olin hampaaton.

Aamulla heräsin kuvotukseen. Muistin paljaiden ikenien tunteen suussani ja veren maun. Myöhemmin mieleeni tuli unien tulkinta, ja päädyin lukemaan eri ajatuksia kyseisen teeman sävyttämistä painajaisista. Yleisin uskomus oli ilmeisesti se, että hampaiden irtoaminen ennustaa läheisen ihmisen kuolemaa.

Varoitin jo perhettäni asiasta, sillä koska sukuni on erittäin pieni, 32 kuolemantapausta tarkoittaa melkein jokaisen hengen heittoa lähitulevaisuudessa. Siellä se minun suvussani kohta jo miestä kylmenee.