Tarinoita niitä kysymättä

Minusta on tullut tarinankertoja. Jos olette viime vuosina viettäneet minun kanssani aikaa, tiedätte varmaan, että suuni ei ole kiinni kovin montaa hetkeä peräjälkeen. Minusta on tullut hölösuu. En aina osaa olla hiljaa edes tarvittaessa.

Muistan kuinka minun ollessani pieni isäni kertoi tarinoita. Kuuntelin niitä milloin kiinnostuneena, milloin valmiina kuolemaan tylsyyteen, sillä olin kuullut saman tarinan jo kymmeniä kertoja ja olisin voinut keskeyttää isäni ja kertoa itse tarinan loppuun.

Silti tänä aamuna tajusin, että minähän olen aivan samanlainen. Kun katsoin kaverini linkittämän videon pienen pienistä kitaransoittajista, meinasin jo rustata kommentteihin pitkää tarinaa. Lukiossa minullekin yritettiin opettaa kitaran alkeita, mutta luultavasti musiikinopettajamme sai porukkamme takia vain harmaita hiuksia, kun kukaan meistä tytöistä ei osannut kitaran sointuja ja päätimme perustaa tunnin ajaksi kuuden basistin bändin. Niinpä meidän ryhmämme ollessa vuorossa ei soitettavasta biisistä saanut oikeastaan selvää, sillä me kaikki jammailimme vain hitaita basson jumputuksia muutaman minuutin. Opettajamme ei tainnut olla yhtä innoissaan onnistumisestamme kappaleen lopussa kuin me.

Jos sanon asiasta jotain positiivista, niin kai kanssani on melko mukavaa viettää aikaa, sillä hiljaisia hetkiä ei juuri joudu kärsimään. Ei tälläkään luonteella elämä ole kuitenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista, sillä valtavien tarinamäärieni ja eräiden muiden kokemusten kautta opittujen virheiden jälkeen oletan ilmeisesti jollain alitajunnan tasolla, että jos joku muukin haluaa kertoa elämästään tarinoita, he myös sen tekevät.

Minut on tämän takia haukuttu erittäin itsekkääksi ihmiseksi, sillä en oikein osaa kysyä kysymyksiä. Miten menee ja missä olet töissä ja miten parisuhteesi voi? Ne osaan vielä käydä läpi, mutta jos pitäisi tehdä tarkkoja iskuja tiettyihin joskus jopa erittäin kipeisiin aiheisiin, josta toinen sitten voisi avautua kysymysten perusteella, mennään sellaiselle alueelle sosiaalisessa kanssakäymisessä, jota en oikein hallitse.

Olen ennen ollut pitkään osa sellaisia kaveriporukoita, joissa minulle ei oikeastaan haluttu kertoa juuri mitään sen kummempaa. Niinpä omaksuin tavan, että jos minulle todella jotain haluttiin sanoa, se sanottiin. En aina jaksa enkä haluakaan udella asioista, sillä välttämättä kaikki ei minulle kuulu. Toivon kuitenkin todellisten ystävieni tietävän, että olen aina valmis kuuntelemaan jokaisen murheen, filosofian tai vain typerän tarinan, jos he sen haluavat minulle kertoa.

Voi myös olla, että minun tulisi opetella olemaan useammin hiljaa. Kysyä kysymys ja hiljentyä tuijottamaan seinää, jolloin annan ihmisille tilaa heittäytyä juttuun mukaan. Mutta ennen kuin opin sen taidon, oletteko kuulleet siitä kerrasta, kun otimme pyörillä kisan pikkusiskoni kanssa ja hän ajoi piikkipensaan läpi?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s