Me kaikki olemme vain pituudeltamme venähtäneitä lapsia. Meille on vain annettu isommat saappaat, joihin jalkamme mahdutamme, isommat arjen haasteet, joista meidän oletetaan selviävän. Saamme isompia luottamustehtäviä, jotka hoidamme parhaamme mukaan, kohtaamme uusia tilanteita ja aatteita, joita koitamme ymmärtää.
Lapsuus sinällään näyttäytyy minulle onnellisena haihattelun ajanjaksona, jolloin uskoin äitini ja isäni tietävän kaiken maailmasta ja luotin siihen, että mikään ei satuta minua, sillä vanhempani olivat minun ja maailman välissä, suojakilpenäni. Muistan iäisyydeltä tuntuneet lapsuuden kesät, kun ehdin kyllästyä kaikkeen, jolloin äitini viime hädässä uhkaili minua siivoamisella, jollen menisi ulos leikkimään. Toisina päivinä lensin tukka suorana asunnosta pihalle, kun jälleen yksi kesäpäivä odotti viettämistään ja kehtasin valittaa tylsistymistä. Nykyään tylsistyneet kesäpäivät ovat vaihtuneet vilkkaasti ohikiitäviin iloisiin hetkiin, joista koittaa pidellä kynsin ja hampain kiinni, joista koittaa nauttia niin kauan kuin ehtii. Jos minulla nyt olisi lapsi, joka makaisi puoliksi keittiön pöydällä ja puoliksi tuolilla, heittäisin hänet varmasti itsekin ulos talosta – leiki! Leiki vielä kun ehdit!
Joskus hiippailin isäni ohitse selän takana piilotellen puolta omenapuustamme, jonka olin juuri leijaa siitä irrottaessani vahingossa repinyt mukaani. Se oli suurin salaisuuteni silloin. Nyt hiippailen toisessa kaupungissa kavereideni kanssa, ja vaikka olenkin auttamattoman huono valehtelija, on asioita, joita en ole kertonut isälleni ja ne salaisuudet ovat nykyään hiukan toisenlaisia. Hiukan isompia, hiukan synkempiä, aikuisten salaisuuksia.
Kun nykyään olen sairaana, joudun pahimmat taistelut käymään yksin oman pääni sisällä. Kenenkään lohduttavat sanat eivät enää tunnu auttavan niin kuin pienenä tyttönä äidin syliin itkemään pääseminen. Tai kun isä osti minulle Aku Ankan taskukirjan vain lohduttaakseen sairasta tytärtään. Nykyään Aku Ankan saaminen nostattaisi lähinnä kulmakarvoja, eikä ratkaisisi mitään ongelmia, vaikka ennen se olisi tuntunut jo maagisesti parantavan koko taudin, mikä milloinkin minua vaivasi.
Vaikka kaikki asiat tuntuvatkin nykyään olevan niin erilaisia, säilyy pieniä osia lapsuudestamme mukana koko elämämme ajan. Kuinka pienenä opettelin pyöräilemään kuurin takana, jotta kukaan ei näkisi ja siirryin pyörätielle ihmisten ilmoille vasta sitten, kun koin olevani hyvä. Samalla tavalla edelleen kuntosalille ensimmäistä kertaa lähtiessäni toivoisin voivani harjoitella jossain pimeässä kopissa, kunnes voisin nostella suurempiakin painoja ongelmitta kaikkien katseiden alaisena. Miten flunssaa on sittenkin mukavampi viettää vanhempieni luona kuin yksin yksiössäni. Kuinka muun maailman murheet tuntuvat hiukan pienemmiltä, kun saa isän kanssa väitellä homouden ytimestä, provosoida ja provosoitua niin, etteivät suuremmat ajatukset pääse ottamaan valtaa aivoista.
Olen viime vuodet pyrkinyt aikuistumaan ja kasvamaan ihmisenä, koittanut ottaa enemmän vastuuta teoistani ja yrittänyt olla itsenäinen. Silti se sisäinen pieni tyttö, joka pelkäsi pimeään ulkovarastoon menemistä, tai joka tajusi totuuden joulupukista, kun joululahjat löytyivät kellarin portaikon alta, muistuttaa olemassaolostaan. Mutta onko se paha asia? Vaikka tämä yhteiskunta palvookin itsenäisiä ja yksin pärjääviä ihmisiä, ehkä samankaltaista vahvuutta tarvitaan joskus senkin tunnustamiseen, että joskus tarvitsee läheistensä läheisyyttä päästäkseen ongelmiensa kanssa tasoihin. Jotta voisi taas hetken tuntea olevansa huoleton, onnellinen pikku lapsi.
tunnegeneraattori 