Satuja ja tarinoita

Kun hän lähti ovestani ulos, en tiennyt miten päin minun olisi kuulunut olla. Jäin hetkeksi istumaan täysin hiljaiseen asuntooni sohvalle ja katselin ikkunasta ulos kohti tyhjyyttä. Näkökentässäni varmasti oli jotakin, mutta en nähnyt mitään, sillä aivoni olivat lakanneet toimimasta.

Yhden asian tiesin kuitenkin jo sillä hetkellä: en enää koskaan halunnut olla hänen kanssaan. Vaikka muuten mistään en enää tiennytkään mitään, sillä  kaikki mitä ajatuksiini sillä hetkellä mahtui, oli se kivun ja ajan määrä, joka tarvittiin hänestä irti päästämiseen. Oikeastaan teki kipeää päästää irti kaikista niistä haaveista ja suunnitelmista, joita vielä edellisellä viikolla olin elätellyt päässäni.

Vaikka päivät kuluivat eteenpäin, ei tuo sumea verho väistynyt silmieni edestä. Tuo verho peitti minulta maailman, mutta onneksi se jollain tavalla peitti myös maailmalta minut, sillä silmieni takana rattaat pyörivät joka päivä taukoamatta. Vaikka olen aina pohtinut asioita, en tiedä olinko sittenkään pohtinut niitä tarpeeksi, niin jotta todella näkisin ne. En ollut ennen miettinyt, kuinka olin päätynyt elämässäni siihen pisteeseen ja miksi.

Huomasin itkeväni usein iltaisin. Ystäväni katselivat minua ihmeissään ja sanoivat vielä viikkojenkin jälkeen, että itken edelleen hänen peräänsä. He eivät kuitenkaan tienneet olevansa väärässä. Itkin kerrankin kaikkea sitä, mitä olin aiemmin luullut jo saavuttaneeni siihen mennessä. Luulin olevani onnellinen, luulin olevani vakityöpaikassa, luulin kaikenlaista elämältä, ja vähitellen kaikki nuo luulot olivat osoittautuneet vääriksi. Vaikka oli helpompaa ajatella, että itkin vain hänen peräänsä, itkin kuitenkin niin paljon isompia asioita, etten osannut muodostaa niistä ajatuksista järkeviä lauseita toisten kuultavaksi.

Jossain vaiheessa kuitenkin kyyneleet loppuivat. Jossain vaiheessa ymmärsin, että asioita ei kannata murehtia, sillä itse asiassa olin melko onnellinen juuri siinä pisteessä, jossa olinkin. Miksi haikailla sellaisten asioiden perään, joita en ollut edes siihen mennessä tavoitellut tai joihin en ollut vielä silloin valmis? Tajusin, että jos todella jotain olisin halunnut elämässäni, olisin tehnyt kaikkeni sen eteen. Ehkä oli siis hyvä, että olin vain ajelehtinut eteenpäin virran mukana.

Tarvittiin tuo yksi ihminen, jotta ymmärsin asioita. Hänen lähtönsä oli sittenkin positiivinen asia. Olin yksin, enkä tiennyt mihin seuraavaksi menisin, mutta tuo suunnitelmattomuus ei enää haitannut minua. Enää minulla ei ollut kiire mihinkään.

// Kirjoitin tämän tekstin ensin käsin, ja silloin teksteistäni syntyy proosallisempia, joten päädyin kirjoittamaan satuja ja tarinoita menneistä vuosista.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s