Puolen vuoden mykkäkouluparisuhde

Olen viimeisen viikon aikana lukenut vanhoja päiväkirjojani. Joskus kirjoitin niitä erittäin ahkerasti, saatoin raapustella tuntemuksiani ylös jopa päivittäin. Jotkin tapahtumat on kerrattu tarkasti suttuisilla lyijykynän vedoilla, kun tunteet ovat painaneet niskassa niin painavina, että ne on pitänyt kiireellä saada kirjoitettua ulos päästäni.

Jotkin kohdat ovat olleet täyttä murhaa. Minulle itselleni. Joidenkin sivujen kohdalla naamani on vääntynyt irveeseen ja käsi on väkisinkin lennähtänyt kasvoilleni peittämään silmiäni. Olenko todella tehnyt noin, olenko todella kirjoittanut noin, olenko todella ajatellut noin tyhmästi? Jokin vuosi olen tehnyt lähtöä ystäväni kanssa kohti laulukilpailuja, vaikka enhän minä osaa edes laulaa kunnolla. Toisena hetkenä olen ollut kirjoittamassa kaverilleni viestiä, kun yhtäkkiä päähäni pälkähti muka loistava ja toteutuskelpoinen ajatus ja laitoin heti epätoivoisen ihastumiseni kohteena olleelle pojalle sähköpostin: ”Hyvää loppuelämää.” Tärisevin käsin käänsin päiväkirjani sivua ja kurkistin silmieni raosta, mitähän tuo poika oli vastannut minulle, vai olinko samalla tuhonnut kaveruutemme lopullisesti.

Joidenkin sivujen kohdalla olen saanut myös hymyillä, kun olen unohtanut hyvät hetket siskoni kanssa. Kuinka leikimme lumilinnassa edellisenä iltana ammuttujen rakettien tikuilla, sillä nehän olivat selkeästi pyssyjä ja pommeja, joilla puolustimme linnaamme. Toisaalta välittömästi tämän jälleen saan taas nauraa tekstilleni, kun olen ilmeisesti vahingossa huitaissut pikkusiskoa naamaan pommilla, jonka jälkeen sisko on hyppinyt päälläni ja potkinut naamaani. Voi tuota sisarusrakkautta.

Jotkin kohdat tosin aiheuttavat vain suurta hämmennystä, kun tekstissä hyppivät lukioaikoina Mikot ja Juusot, joille ei löydy mitään selitystä, mutta joihin olen ollut palavasti ihastunut. Todellista ihastumista, kun joitakin vuosia myöhemmin en saa edes mieleeni, kuka hiton miekkonen on kuljettanut minut keskustasta kotipihalleni. Ehkä jotkin ihmiset on tarkoituskin unohtaa.

Päiväkirja on muistuttanut minua joskus myös sellaisista asioista, joita ei olisi tarvinnut unohtaa. Se on auttanut minua muistamaan jotkin asiat oikealla tavalla, ilman ajan kultaista pintausta. Kun esimerkiksi mietin erästä suhdettani, kuinka onnellinen sen aikana muka aina olin, on päiväkirjan sivut jotakin aivan muuta täynnä. Teksti on karua pohdiskelua siitä, pitäisikö karata pojalta nyt vai heti, sillä en ollut iloinen ja kaikki tuntui vetävän minua alaspäin. Sen aikaisia tekstejä lukiessani sain ensimmäistä kertaa katsella menneisyyteen jollain lailla objektiivisesti ja ymmärtää ehkä jotain sellaista, joita pelkkien omien muistikuvieni varassa en olisi ymmärtänyt.

Unohtamisesta puheen ollen, ehkä päiväkirja ei ole aina hyvä ja hauska keksintö. Joskus on ehkä tärkeä unohtaa jotkin siskon kanssa käydyt riidat, ystävien mielensäpahoittamiset tai toverien selkäänpuukottamiset.  Joskus päiväkirjaa lukemalla saattavat vanhat haavat revetä auki, hyvänä ystävänä pitämästään ihmisestä saattaa saada uudelleen selville jotakin pahaa, jota ei olisi halunnut enää muistaa. Jotkin ikävämmät aikakaudet elämästä olisi ehkä hyväkin haudata jonnekin syvälle, sillä mitä niitä kerta toisensa jälkeen elämään uudelleen? Mitä hyötyä siitä olisi?Jos asiat on joskus käsitellyt ja käynyt läpi, ehkä se yksi kerta riittää. Ehkä on turhaa velloa jossain synkeissä ajatuksissa ja katumuksen kurimuksessa yhä uudelleen ja uudelleen.

Kun seuraavan kerran luen taas noita vanhojen aikojen kirjoituksiani, hyppään suosiolla sellaisten kohtien yli, joissa elämä on runnonut hiukan enemmän. Keskityn niihin hauskoihin muistoihin ja hulvattomiin tapahtumiin, joihin iän tuoma viisaus antaa uuden, humoristisen lisämaun. Kuten se kerta ala-asteella, kun eräs poika kysyi minulta ”alanko olee” hänen kanssaan ja kun puolen vuoden ”olemisen” jälkeen kirosin päiväkirjalleni, miksi minut on jätetty ja miksi minulle käy aina näin ja miten elämä minua kolhiikaan, eikä kukaan ikinä tykkää minusta. Jälkikäteen ajateltuna olisin ehkä voinut puhua tälle niin sanotulle poikaystävälleni edes muutaman sanan puolivuotisen suhteemme aikana. Ehkä mykän tytön esittäminen ei ollut se paras ratkaisu kyseisessä ihmissuhteessa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s