Silviisii

Mie en oo oikei varma, minkä takii mie en oo koskaan kirjottanu omalla murteella. Kai tää on vähä omituist, ku on pitäny kuitekii aina koulussa kaikki kirjottaa iha justiisa eikä melkee. Mut nyt vaa sain tämmösen idean ja tässähä mie sit raapustelen.

Toisaalt en oo kyl iha varma, mikä ja minkälaine se miu oma murre on. Huomasin tos joku kerta et oma äitikii puhu iha mitä sattuu, se kyseli miult et onks miul ”rahhaa”, vaik eihä  miu kotipaikkakunnalla vielä mitää tuplakonsonanttii käytetä. Tai en mie ainakaa oo koskaa käyttäny. Tosin sekii taitaa olla valetta, koska oonha mie sitäkii viljelly miu puhees sen jälkee ko tapasin yhen Maaritin, joka tuli Kesälahelt miu kaa opiskelemaa. Se heittelee jokasee sanaa tuplana kaikki ännät ja ällät ja ärrät, ni kyl se sit jossai vaihees tarttu  minuuki. Tai minnuuki, jos sen nyt haluu esimerkkinä nii laittaa tähä.

Yks kesä miul oli kaveri, joka oli kotosi Kotkasta. No sit mie huomasin kerran et ei hitto, mitä miekii oikee alan vääntämää, ko sanoin siskolle kaupas: ”Nää sentit pyäristyy alaspäi.” Miul oli karkkipussi käes, mis hinta oli jotakii euroja ja kaks senttii päälle. Mut sit ne miu mielest ”pyÄristy” alaspäi. Siskokii pysähty iha hölmön, et mitä mie oikee hölötän. Vaik se kotkalaine tyttö olikii tosi kiva, ni miu murteen kannalt olin kyl vähäse ilone, ettei hää pääst vaikuttamaa enää miu puheesee. Kohtaha mie oisinkii ollu miÄ ja sie oisitkii ollu siÄ. Hyi että.

Kaua sitte miu oma mummo osti miulle kirjan, mis kerrottii Karjalan murteest. Sielt mie muistan vaa sanan ”silviisii”, koska se nyt on vaa iha hito hyvä sana. Toine sana onkii ”huithapel” tai niiku mie sanosin ennemmi ni ”huithapeli”. Semmone mie vähä oon, sen takii mie varmaa muistankii sen.

Oikeestaa nyt ku miettii ni ei täskää tekstis taas ollu päätä eikä häntää, ei jären hiventä, ni ehkä mie lopettelen tän tähä. Sanoman kai kuitekii oli kaiken tän hölynpölyn takan se, et muistakaa ihmiset tei oma murre! Se on mahtava juttu, et näit löytyy. Vaik miekää en aina ymmärrä niit kieroi ja sanoja viäntävii savolaisii tai miu kavereit Helsingist, ni mitäs siitä.

Kieli on rikkaus, sitähä mie täs vaa meinasin.

Mainokset

Oma päätös

En ymmärrä vihapuhetta. Ihmisellä on kuitenkin käytössään vain tietty määrä energiaa, joten en ymmärrä, miksi se energia pitäisi tuhlata johonkin negatiiviseen toimintaan. Jokin aika sitten kirjoittamastani Cheek-aiheesta esimerkin ottaen, jos en pidä hänen musiikistaan, minkä takia käyttäisin aikaani kyseisen artistin ja hänen faniensa mollaamiseen, kun voin kuunnella omaa musiikkimakuani miellyttäviä kappaleita tai käyttää energiaani löytääkseni uusia, minulle vielä tuntemattomia bändejä?

Jos ihminen voi olla joko surullinen tai iloinen, miksi käyttää energiaa kaikenlaiseen asioiden märehtimiseen ja epämiellyttävien juttujen pohtimiseen? Jos samalla energiamäärällä voisit olla joko iloinen tai surullinen, eikö valinta näyttäydy melko selvänä?

Eniten aikaa ja voimia viekin ehkä katsantokannan muuttaminen. Ensinnäkin ihmisen pitäisi jollain salamaniskulla ymmärtää, että ei olekaan kovin positiivinen ja mukaviin asioihin keskittynyt yksilö. Jo siinä on tietynlainen kriisin paikka, sillä melko harva on valmis hyväksymään itsestään mitään ikäviä puolia, etenkään jos joku toinen niistä on sanonut. Hiljaisen itsetutkiskelun jälkeen voi paremmalla todennäköisyydellä huomata, että on tullut mietittyä ehkä liikaa otsasuonen tykytyksiä aiheuttavia aiheita, kun samalla olisi voinut katsoa hauskoja videoita netissä tai käydä lenkillä selvittämässä arjen huolet päästään.

Oma negatiivisuus on kuitenkin vaikea huomata. Jos joku siitä sanoo, niin yleensä ihmisellä syntyy jonkinlainen luontainen itsepuolustusreaktio, joka kieltää omasta persoonasta kaiken, joka vähänkin vaikuttaa ikävältä. Minäkö liian kriittinen? Enkö olekaan korrekti? Sanotko minua tylsäksi? Ehei, olet ymmärtänyt minut nyt täysin väärin.

Hyvällä tuurilla kuitenkin tapahtuu jonkinlainen omenan putoaminen päähän ja ihminen saattaa ymmärtää, että päivä on näyttäytynyt hälle aina melko synkkänä, vaikka aurinko paistaisi kirkkaalta taivaalta. Tämän jälkeen alkaa suurin työ. Kun ennen olisi sanonut harmaista sadepilvistä taivaanrannassa, pitäisi yhtäkkiä pitää tuo mielipide omana tietonaan ja sen sijaan osoittaa vielä sillä hetkellä paistavaa aurinkoa ja nauttia siitä.

Muutos totuttuihin kaavoihin voi olla vaikeaa. Itse aloin höpöttää kyseisestä aiheesta ehkä kolmisen vuotta sitten, enkä vieläkään ole täysin pystynyt jättämään melankolisia aatteitani. Entiseen verrattuna olen kuitenkin erilainen. Ja vaikka koitankin tehdä kaikkeni ollakseni positiivinen, se ei tarkoita sitä, etteikö myös minulla olisi huonoja päiviä. Jos joku hymyilee joka päivä, joka viikko, joka vuosi, vaikka oman äidin kuollessakin, epäilisin kyseistä ihmistä psykopaatiksi. Vielä on paljon asioita, jotka läpäisevät kuoreni ja ulottavat hyhmäiset sormensa vetääkseen hymyäni alaspäin, mutta useimpina päivinä ihminen voi itse päättää, onko iloinen vai surullinen. Sitä voi keskittyä mukaviin asioihin tai voi velloa vihassa ja negatiivisuudessa.

Matka uusiin tuuliin

Olen aina elänyt
vähän miten sattuu
Luottanut siihen
että asiat lutviutuu
ja niin ne ovat tehneetkin

Olisi ehkä kuitenkin
aika astua laivaan
purjehtia pois
kääntää itse ruorista
ja päättää kurssi

Meinasin kirjoittaa:
kurssi oikeaan suuntaan
mutta mistä sen tietää
kun kaikkialle houkuttaa
ja samalla ei mihinkään

Ja taas tunnen
tuulen
se vie eteenpäin
johonkin.

Stressitön joulu

Tänä jouluna jopa puppugeneraattori on pysytellyt melko hiljaa, eikä ole suoltanut mitään ylimääräistä ilmoille. Siispä haluan vain toivottaa oikein rauhallista joulua kaikille.

Palataan tavallisiin syväluotaaviin analyyseihin taikka ihmissuhdehömpötyksiin huomenna taikka viimeistään parin päivän päästä. En lupaa mitään.

Vastuun jakaminen

On olemassa kahdenlaisia uskomuksia keskustelemisesta toisten ihmisten kanssa. Molemmat ryhmät ovat varmasti jollain tapaa oikeassa, sillä syytä ei voi koskaan ehkä vierittää täysin yhden osapuolen harteille ja vapauttaa toista kantamasta mitään vastuuta. Molemmat ryhmät tuntuvat myös olevan joskus melko ehdottomia kannassaan, mikä taas ei ehkä ole mikään hyvä asia. Miksemme voisi kehittyä eteenpäin ja ottaa huomioon molempien osapuolten mielpiteistä ne parhaat piirteet?

Toiset uskovat puhujan vastuuseen. Siihen, että toisille ei vain voi mennä ja sanoa kaikkea, mitä mieli tekisi. Joskus on parempi miettiä kaksi kertaa, ennen kuin avaa suunsa. Vaikka ei edes tarkoittaisi mitään pahaa, niin toinen saattaa silti ymmärtää väärin, eikä kestä kuulemaansa. Tämän ryhmän ihmisiltä odotetaan melko hyvää ihmistuntemusta. Toiset meistä ovat vahvempia ja toiset ovat hiukan heikompia, se on vain luonnon laki. Puhujan on itse arvioitava, mitä voi sanoa toiselle. Puhujan on otettava vastuu asioista, joita hän sanoo, voiko niitä sanoa ollenkaan ja millä lailla ne menevät perille.

Joskus on kuitenkin vaikea lukea ihmisiä. Usein puhuja saattaa oppia vasta virheiden kautta, että tietylle ihmiselle ei kannata antaa palautetta niin suoraan ja ikävästi kuin haluaisi. Vasta toisen loukkaannuttua ja piilouduttua johonkin nurkkaan nuolemaan haavojaan, saattaa puhuja tajuta tehneensä virheen. Toiset saattavat olla ulkokuoreltaan vahvoja, jolloin voisi kuvitella pystyvänsä sanomaan heille aivan mitä tahansa, mutta joillain ihmisillä sanat sattuvat vasta sisällä, läpäistyään ensin sen ulkokuoren. Jopa loukkaantuneena nämä ihmiset saattavat vielä naureskella toisen mukana, mutta jäävät tutkailemaan sanoja tarkemmin vasta yksin ollessaan.

Toinen ryhmä uskookin siihen, että jokaiselle voi sanoa asiat niin kuin ne ovat.  He uskovat kuulijan vastuuseen, siihen, että sanojen vastaanottajan tulisi ymmärtää aina niiden oikea tarkoitus, olla niin vahva, että pystyy ottamaan jokaisen lauseen vastaan, joka hälle lausutaan. Jokaisen kuulijan tulisi olla niin viisas, että voisi erotella asiat loogisesti ja järjen avulla eri lokeroihin, eikä takertua sanakäänteisiin tai hämmentävän suoriin palautteisiin.

Joskus kuulija on kuitenkin heikompi. Kaikilla ei ole taitoa sivuuttaa leikinlaskua leikinlaskuna, vaan he saattavat luulla sitä julmuudeksi tai ivaksi. Joskus jopa ystävän sanomat sanat saattavat kuulijalla kääntyä mielessä täysin erilaisiksi.

Minä uskon vahvasti puhujan vastuuseen. Ihmisellä täytyy olla sen verran empatiaa ja kykyä asettua toisen saappaisiin, jotta ymmärtää, että maailmassa on erilaisia ihmisiä. Toiset eivät osaa ottaa keskustelukumppanin viattomaksi tarkoitettuja vitsejä leikillää. Joku saattaa loukkaantua. Palautteen antamisen jälkeen joku saattaa juosta vessaan itkemään. Muka leppoisasti heitetty lausahdus saattaa joskus viiltää syvemmältä kuin toinen olisi olettanut. Vaikka osittain kuulijankin tulisi oppia tuntemaan toisen tapa kommunikoida, on kuitenkin hiljaisuus aina parempi vaihtoehto kuin turhaan ilmoille lauotut jutut, jotka saattavat jäädä häiritsemään toista osapuolta.

Esimerkiksi useimmille naisille en viitsi lähteä veistelemään sellaista ivaa kuin voin heittää joillekin miespuolisille kavereilleni. Eräässä porukassa meillä oli tapana kutsua toisiamme paskiaisiksi, eikä se tarkoittanut mitään. Jos kutsuisin jotakuta naispuolisista kavereistani sontiaiseksi, luultavasti puhelimeni hiljentyisi enkä kyseiseltä neitokaiselta saisi vähään aikaan kutsua kahvittelemaan. Minusta siinä ei ole kuitenkaan mitään väärää. Erilaisten ja eri ihmisten kanssa pitää vain pystyä kommunikoimaan omalla tavallaan, oman persoonan mukaisesti, mutta kuitenkin hiukan eri tavalla. Joskus on kyse vain äänensävystä tai sanamuodosta.

Kuulijan vastuulla on kuitenkin tuoda ilmi, jos jokin toistuva käytösmalli häiritsee häntä. Herkin ja hiljaisinkaan ihminen ei voi alistua jatkuvasti samanlaisten loukkaavien vitsien kohteeksi, jos puhuja ei ymmärrä lopettaa niitä ja tajua niiden satuttavaa terää. Myös herkimmän kuulijan on pystyttävä avaamaan suunsa jossain vaiheessa. Samoin puhujan on osattava myös ottaa kuuntelijan rooli ja avartaa ihmistutemustaan, jos joku kertoo vaikkapa tietyn puheenaiheen olevan ikävä.

Aina ei voi sanoa kaikkea, mitä haluaa. Aina ei halua kuulla kaikkea, mitä sanotaan. Vastuun kantaminen on kuitenkin ehkä loppupeleissä yhteistoimintaa, jatkuvaa kommunikaatiota ja toisen ymmärtämistä. Tärkeintä on kuitenkin kantaa tuo vastuu. Tuntea se harteillaan, sillä kuitenkin loppupeleissä meille on annettu aivot, joilla voimme ajatella asioita loppuun asti. Meillä on kaksi korvaa ja yksi suu, jotta voisimme kuunnella toista enemmän ja puhua vähemmän. Tai ehkä vastuun painavuutta voisi arvioida välillä vaihtamalla asemaa. Ehkä suulaimpien tyyppien pitäisi välillä olla hipihiljaa kuullakseen, mitä toinen sanoo. Ehkä hiljaisuutta kannattavien tulisi joskus kertoa jotakin.

Ihminen, olet idiootti

Olen joskus ihmetellyt, että eikö ihminen voisi oppia virheistään. Joko omista tai läheisen ihmisen tekemistä, jolloin yleensä näkee tilanteeseen johtaneet syyt ja niistä koituneet seuraukset tarkkaan. Helpointahan se olisikin oppia muiden virheistä, mutta ehei, pakkohan kaikki on itse tehdä ja säheltää juuri niin kuin sillä hetkellä hyvältä tuntuu. Sen jälkeen voisi tietysti toivoa, että voisipa oppia edes kerran tehdyistä erheistä, eikä toistaa jokaista typeryyttä yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja…

Voisin jatkaa äskeistä vaikka kuinka pitkälle. Vuosienkaan jälkeen ei tunnu järki paljon päätä pakottavan, kun minäkin joudun samanlaisiin toistuviin tilanteisiin. Vaikka olen elänyt elämää jo jokusen vuoden, niin silti erehdyn toistamaan samoja typeryyksiä kuvitellen, että ehkä tällä kertaa asiat päätyvätkin jollain lailla toisin, ehkä nyt ei käykään niin kuin sadalla ensimmäisellä kerralla.

Näiden ongelmien ja virheiden ei tarvitse olla edes suuria. Voisinpa oppia edes pienistä asioista jotain, kuten siitä, kannattaako pitkän ajan jälkeen käydä läiskimässä sulkapalloa kahtena peräkkäisenä päivänä. Sitten kipittelen loppuviikon kuin raihnaisin vanhus, kun jokainen lihas kehossani huutaa hoosiannaa ja armokuolemaa. Venyttelykin tuntuu joka kerran olevan nynnyjen hommaa, mutta seuraavana aamuna sängystä noustessa sitä kiroaa itseään, miksei jaksanut heittää jalkaa toisen yli ja virutella mitään.

Enkä varmasti ole ainut ihminen, joka on illalla juonut kahvia kuvitellen, että ehkä se tällä kertaa ei vaikuta niin voimakkaasti, etenkään kun on pitkä ja rankka päivä takana ja väsyttääkin jo valmiiksi armottomasti. Varmasti saan unta sitten kohta, joten hörps vaan. Seuraavaksi katsoo kelloa neljältä yöllä maatessaan sängyssä silmät selällään. Enkä varmasti ole ainut, joka on ollut viettämässä hauskaa iltaa pubissa ystäviensä kanssa, vaikka seuraavana aamuna olisi aikainen herätys. Kyllä minä tällä kertaa jaksan herätä virkeänä, onhan tässä pari yötä nukuttu niin hyvin! Aamulla herätyskellon soidessa päässä jyskyttää oma typeryys ja tuska tulevan päivän pituudesta.

Sekä pienet että isot virheet toistuvat samaa rataa yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka voisi kuvitella jossai vaiheessa kierron päättyvän. Kai meistä jokainen on sisimmässään jonkinlainen hurmio-optimisti, taistelemme todennäköisyyksiä vastaan omalla toiminnallamme joka päivä, vaikka meidän pitäisi tietää miten siinä vielä käy. Pitäisi, siinäpä vasta avainsana.

Koukku

Toiset on niin helppo unohtaa
jos ei löydä mitään
mihin itsensä kiinnittää.

Kaipaan samaistumista
jotakin kiinnostavaa
jotakin, mikä olisi vaikea itsestään
irroittaa.

Haluaisin jäädä koukkuun
hyvään huumeeseen.
Ihmiseen
elämään
tunteeseen.

Vai olisiko kuitenkin niin
että olen jo addikti
ja siksi riudunkin.