Iso pieni tyttö

Kahdessa aiemmassa kirjoituksessani taisin viitata itseeni vain pienenä tai sitten pienenä tyttönä. Jäin pohtimaan sanoja, sillä ehkä muiden mielestä ne eivät pidä enää paikkaansa. Tosin ehkä pituuskasvultani minusta voitaisiin vielä puhua pienenä tyttönä, sillä tunnen itsekin itseni sellaiseksi jutellessani tietyille tutuille, joita joudun katsomaan niskat kenossa kohti kattoa tuijotellen.

Muilta osin pieneksi tytöksi itseni kutsuminen tuntuu nykyään kuitenkin jo ristiriitaiselta. Tuntuu siltä, että maailma odottaa minulta jotakin muuta, aikuisuutta ja fiksuutta, mutta minä hiihtelen edelleen matkaani eteenpäin suurissa saappaissa, joiden kasvuvaran toivon joskus hupenevan olemattomiin. Sisäisesti tunnen edelleen olevani jollain tavalla nuori ja typerä. Luultavasti tunnistan itsekin itsessäni tuon tarpeen jonkinlaiseen henkiseen kasvupyrähdykseen.

Toisinaan aikuisten maailma tuntuu kaukaiselta ja pelottavalta asialta, mutta ketä siellä aikuisten maailmassa muka elää, jollei minunlaisiani ja hiukan vanhempia – joskus hiukan eksyneitä – ihmisiä? Vai olenko käsittänyt asiat aivan väärin? Pitäisikö siltikin jatkaa matkaa uljaasti väljät saappaat jalassa, tehdä virheitä sen minkä ehdin ja vain esittää ulospäin fiksua, sillä ehkä kaikki ne muut viisaan näköiset ihmiset ovat hekin sisällään vain pahaisia nulikoita, jotka koittavat rämpiä eteenpäin oikeastaan tietämättä mitä todella tekevät.

Onko tuo aikuisten maailma siis oikeasti täynnä vain keskenkasvuisia ihmisenalkuja, jotka koittavat vain toimia niinkuin yleiset normit meidät huijaavat luulemaan pakollisiksi käytösmalleiksi? Voi olla etten ole ainut, mutta joskus en ole ikäni mittainen ihminen. Joskus tunnen itseni korkeintaan teini-ikäiseksi oikuttelevaksi kakaraksi, jota ei huvita tehdä kotiläksyjään ja aamuisin toivoo vain voivansa laittaa herätyskellon pois päältä ja odottaa, että isä tulee kysymään ovenraosta: ”Eikös sinun pitänyt aamulla lähteä johonkin?”

Toisinaan katson itseäni peilistä ja mietin, mistä silmäkulmiini tulleet naururypyt ovat tulleet. Vastahan niitä oli vain yksi, mistä tuo toinen siihen ilmestyi? Joskus mietin haikeudella niitä aikoja, kun lukiosta kotiin päästyäni kävin kaupan kautta ostaen kolme pussia karkkia, söin ne kaikki ja laihduin vain. Nyt katson kaupassa pienintä karkkirasiaa ja jo haaveilu sen mässyttämisestä aiheuttaa uuden renkaan vyötärölleni. Sitten kävelen kotiin ja katselen sitä rengasta hämmentyneenä, onko renkailla ja rypyillä nyt jokin lisääntymiskausi?

Peilikuva ei tunnu vastaavan sitä, mitä tunnen sydämessäni. Joskus heitän sellaisia vitsejä, jotka yliopiston käytävillä ovat aiheuttaneet suurta yleistä pahennusta. Joskus meidän piti jopa paeta kahvilan pöydästä äkkiä takaisin luokan pimeimpään nurkkaan piiloon, kun olin heittänyt hyvin ala-arvoisen vitsin.

Toisilla on aina tuntunut olevan kiire aikuistua. Muistan jo lukiossa katselleeni hämmästellen erästä tyttöjoukkoa, joilla oli bleiserit päällään ja kädessä salkku, oi niin tärkeän näköinen salkku, jämäkkä ja asiallinen. Sama hämmästyneisyyden tunne jatkui ammattikorkeakoulussa, kun toiset nykivät virallisen oloisina silmälasejaan tuijottaessaan hiljaa ja harkitusti numeroita koneen ruudulta, kun toiset meistä odottivat tunnin alkua pelaten slime volleyballia.

Kai tämä on normaalia siinä missä se salkkujen kantaminenkin. Jokainen meistä on erilainen, eikä elämän polkuja voi kenenkään kanssa verrata keskenään. Ehkä minä itse pienempänä olin ajatellut olevani hiukan erilainen tässä vaiheessa elämääni, ehkä loin itse joskus aikoja sitten paineita tulevaisuudelle. Vanhemmat ihmiset näyttäytyivät silloin niin viisaina ja harkitsevina silmissäni, että ajattelin minunkin olevan samanlainen sitten myöhemmin.

Nyt on tullut vastaan tuo maaginen ajankohta, ”sitten myöhemmin”, enkä ole kokenut valaistusta. Äkillistä aikuistumista. Hetkellisiä järjen valon kajastuksia lukuunottamatta olen edelleen samanlainen vitsiniekka, joka koittaa elää elämänsä kunniallisesti ja fiksusti, mutta joka toisinaan kompastelee saappaissaan ja joutuu peiliin katsoessaan hämmästelemään, että minäkö se siinä. Vaikka juuri eilenhän vasta täytin kahdeksantoista ja lähdin ensi kertaa tyttökavereideni kanssa baariin, mistä tuo vanha kurttuinen naikkonen nyt yhtäkkiä ilmestyi?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s