Jäällä

Astelin matkakassi kädessäni kohti juna-asemaa viime viikonloppuna, kiirehdin alamäkeen tiukan aikataulun sanelemana niin hurjaa vauhtia kuin vain juoksematta pääsin. Ohittaessani lauantaikävelyllä olleen perheen, ajauduin kuitenkin pohtimaan jotakin muuta kuin kohta lähtevää Intercityä, josta olin vielä hetki sitten ollut omasta mielestäni varmasti myöhässä.

Jäin katsomaan lasten ilakointia, enkä voinut olla vertaamatta sitä vieressä kulkevan isän menoon. Siinä olivat aikuinen ja kaksi lasta, kuin eri maailmoista, täysin erilaisine olemuksineen. Jollain lailla samaistuin tuohon varovasti köpöttelevään mieheen ja huomasin miettiväni lapsia katsellessani jotakin naiiviudesta ja viattomuudesta kumpuavia ajatuksia ja että kyllä hekin vielä joskus hidastavat vauhtiaan.

Ajatelmani nimittäin kiertyivät jonkinlaiseen filosofiseen kiemuraan, johon liitin eri ikäisten kadullakulkijoiden tavan liikkua keväisen loskaisella ja jäisellä kadulla. Minua vanhempi mies katseli maata tarkkaavaisena, ottaen harkittuja askeleita, vilkuillen välillä lapsiaan, mutta kiinnittäen selkeästi koko ajan huomionsa seuraavaan askeleeseen. Vieressä jälkikasvu hyppi tasajalkaa, juoksi kilpaa, katseli puun latvoja ja ylitsemme lentäviä lintuja, joita itsekään en olisi huomannut, ellen olisi jäänyt tuijottamaan tätä näytelmää. Mies asteli verkalleen hiljaa ja totisena, kun taas pienet ihmisenalut poukkoilivat vieressä nauraen ja hymyillen, nauttien harmaasta päivästä ulkona isän kanssa.

Melankolinen puoli aivoissani totesi tuosta ilakoinnista hiljaa itsekseen: ”Kyllä hekin vielä oppivat varomaan.” Koska näinhän se on, sitä juoksee jäällä niin kauan kunnes kaatuu tarpeeksi monta kertaa tajutakseen, että se sattuu ja pahimmillaan siinä voi käydä todella huonosti. Ihminen juoksee ja naureskelee katse taivaissa liukkaalla kadulla niin kauan, että keikahtaa nurin ja satuttaa itsensä, tajuaa sen olevan ikävää ja oppien näin varomaan niitä jäisiä alueita asvaltilla.

Lapset ottivat ilon irti kaikesta ympärillä olevasta, koska heidän huomionsa ei keskittynyt täydellisesti siihen, mihin seuraavan kerran jalkansa asettivat. Mies taas jätti huomiotta kaiken mielenkiintoisen taakse jäävistä maisemista, koska hän katseli maata huolestuneen näköisenä. Häneltä jäi paljon naurua, iloa ja hupia repimättä irti arkisista asiosita, koska ajatukset olivat aivan jossain muussa kuin siitä hetkestä nauttimisessa. Hänen ajatuksensa olivat selkeästi virittyneet varomaan.

Sillä elämä opettaa meitä varomaan. Teemme virheitä niin kauan kunnes opimme niistä. Teemme kaikenlaisia hölmöjä asioita, kaadumme kadulla, satutamme itsemme, otamme riskejä, mutta vain niin monta kertaa, että opimme olemaan huolellisempia. Elämä opettaa meitä kohdistamaan tarkkaavaisuutemme sellaisiin asioihin, joilla voimme ennaltaehkäistä tuhoa, kipua ja vaaratilanteita. Samalla meiltä kuitenkin jää huomaamatta paljon sellaisia asioita, jotka olisimme saattaneet elää ja kokea, jos emme keskittyisi olemaan niin varovaisia.

Jäinkin pohtimaan, kuinka paljon elämää meiltä jää elämättä vain varovaisuuden takia? Vain sen takia, että omat kokemuksemme ovat opettaneet meitä olemaan pelkureita? Eikö tässä yhtälössä ole jotakin todella ironista ja typerää, sillä jollain lailla mitä vanhemmaksi tulemme, sitä vähemmän meissä on tietynlaista rohkeutta jäljellä. Ehkä pitäisi itsekin nostaa reippaasti katse maasta kohti taivaita, välittämättä siitä, että kengän alle saattaa etsiytyä jäinen kohta, johon kaadun kipeästi, mutta ainakin siihen asti saisin hymyillä ja nauraa ja elää ympärilläni pyörivän maailman mukana. Ehkä pitäisi itsekin opetella uudelleen jonkinlainen lapsellinen naiivius ja sinisilmäisyys tätä kaikkea omituisuutta ja pelottavuutta (jota kuitenkin elämiseksi kutsumme) kohtaan.

Juhlakunnossa

Empiiristen tutkimusteni mukaan kahdeksan viikon tipattoman pitäminen on erittäin vaarallista. Koehenkilö suoriutui itse testiajan ilman ongelmia. Katastrofin elkeet alkoivat kuitenkin kokeen päättyessä ja ensimmäisten alkoholipitoisten juomien valuessa kurkusta alas.

Kahden kuukauden aikana koehenkilö oli ilmeisesti padonnut sisäänsä jotakin, joka purkautui ulos alkoholin rentouttavan vaikutuksen myötä. Keho kiertyi ennennäkemättömiin tanssiliikkeisiin, suu tuotti tekstiä aiempaa enemmän ja monen viikon itkuton aika sai päätöksensä.

Koetta ei suositella suoritettavaksi uudestaan näin pitkällä testijaksolla. Uusi alkoholisuositus onkin kahden tai kolmen viikon välein tapahtuva iloisella mielellä suoritettu juhliminen.

Kokeen aikana ei vahingoitettu eläimiä, mutta henkilövahingoilta ei säästytty.

Kämmikuningatar

Olen joskus puhunut itsestäni Mrs. Bean -nimellä, sillä minulle sattuu yhtä sun toista kovin useasti. Vaikka aina totean, että ainakin näin olen oppinut nauramaan itselleni, niin huomaan silti joskus miettiväni, että eikö asioita voisi tapahtua tasapuolisesti meille kaikille. Miksi taas minä?

Eilen koin klassisen hömppäkomedioista ja typeristä vitseistä tutun tilanteen. Asun monen kerroksen päässä katutasosta, joten käytän hissiä päivittäin, mutta koska hissimme on melko vanha, viiden kerroksen matka vie jonkin aikaa. Yleensä käytän ajan hyväkseni laittamalla takkia kiinni ja hanskoja käsiini ennen työmatkaa, punaamalla huuliani ennen sovittuja tapaamisia tai laittamalla viimeiset tekstiviestit kaukaisilla paikkakunnilla ystävilleni ennen illanviettoon rientämistä.

Usein kuuntelen myös musiikkia, kuten eilenkin. Koska tunsin oloni hilpeäksi ja tiedossa oli mukava ilta, tanssahdin muutaman liikkeen hissiin astuttuani, mutta en tietenkään huomannut naapurin koittavan änkeä samaan hissikyytiin selkäni takana. Siinä hetken hiljaisuudessa, naamani punoittaessa nolostuksesta, ei tuo viiden kerroksen matka koskaan ole tuntunut yhtä pitkältä.

Sydän lähettää signaaleja, kuuntele niitä

Joskus miettiessä aikoja taaksepäin saattaa löytää omituisia sattumia ja yhtäläisyyksiä asioiden tai tapahtumien välillä. Niitä ei välttämättä tajua itse tilanteessa, kun yrittää vain elää sitä hetkeä ja nauttia kaikesta, mitä saakaan eteensä tai mitä elämä tarjoaa, mutta myöhemmin voi olla, että herää oivallukseen.

Eräs tällainen lamppu syttyi pääni yläpuolella ollessani lenkillä ja alkaessani miettimään musiikkia, jota kuuntelen. Musiikki on minulle erittäin tärkeä asia elämässä, lähinnä sen osalta, että kuuntelen sitä paljon. Iltaisin soitan hitaampia säveliä, jotka rauhoittavat minut kohti unimaailmaa. Fiilistä nostattaessani tai muuten vain iloisena kotona pyöriessäni kuuntelen paljon tanssimusiikkia, jonka mukana heilutan lanteitani. Minulla myös jää eri biiseihin vahvasti kiinni tunnetiloja ja muistoja, joten jos en pitkään aikaan kuuntele jotakin tiettyä kappaletta ja sen alkaessa sitten taas joskus aikojen kuluttua soimaan, saan tietyn aikakauden tunnelman tai tietyn hetken ajatukset mieleeni kuin salaman iskusta, kuin siitä ei olisi kulunutkaan vuotta tai viittä.

Muutamista lauluista olen myöhemmin pohtinut, enkö mitenkään ymmärtänyt niiden vihjaavan minulle jotain. Soittolistoillani on monesti kappaleita, joita jaksan tietyn ajan kuunnella monta kertaa päivässä. Parin viikon aikana saatan kuunnella tietyt sävelet kymmenen kertaa päivittäin, ja sitten jostain syystä kipale vain jää ja siirryn seuraavaan. Eräässä huonossa tilanteessa kuuntelin usein biisiä, jossa laulettiin siitä, että joka aamu herää tuntien – ei mitään. Tyhjä olo, tyhjä elämä, miten se valtaa koko mielen ja mikään ei sitten todellakaan tunnu missään. Uppouduin sanoihin täysillä, mutta en hetkeäkän ajatellut, että se saattaisi johtua siitä, että minulla oli oikeastikin elämässäni ratkaisun paikka, joka minun olisi pitänyt tehdä, jotta olisin saanut asioitani taas eteenpäin ja jotta olisin voinut taas elää.

Myöhemmin ratkaisut tehtyäni soittolistallani pyöri edestakaisin biisi, jossa laulettiin toistuvasti: ”It’s amazing, so amazing.” Ja itse asiassa kappaleesta tulee edelleen mieleen aurinkoiset kesäpäivät, jolloin kävelin kadulla eteenpäin pää pystyssä ja kaikki oli erinomaista ja loistavaa.

Kerran ihastuneena levylautaseni täyttyi musiikista, jonka sanoituksissa kerrottiin minun pääsevän todella korkealle lentämään juuri tietyn ihmisen kanssa. Ja niin minusta tuntui, jos vain olisin tuon miekkosen itselleni saanut, olisin voinut lentää ikkunastani ulos ja elämä olisi kannatellut minua kuin höyhentä kevyenä tuulessa.

Joskus taas jostain syystä takerruin kappaleeseen, joka kertoi erosta. Kuinka tärisevin käsin olisi halunnut pyytää miestä jäämään, tulemaan takaisin, jatkamaan yhteistä matkaa ja jaksamaan vielä hetken. En tiennyt miksi viehätyin siitä niin paljon. Lauloin sanojen mukana, sydän pamppaillen kuuntelin jokaisen nuotin tarkkaan ja harkiten, monta kertaa päivässä. Muutamaa viikkoa myöhemmin minut jätettiin.

Ehkä olin aavistanut tulevan jo aiemmin jollain tasolla, mutta en halunnut myöntää sitä itselleni. Ehkä tyhjään aamuun heräämiseni kuvastui ensin lempibiisiä valitessani, ennen kuin itse edes ymmärsin missä tilanteessa olin. Ehkä joskus kannattaisi todella kuunnella sitä musiikkia, jota kuuntelee, niin saattaisi ymmärtää jonkin alitajuisen viestin, jota aivomme koittavat meille lähettää. Joskus tuntuu siltä, että haluamme sulkea silmämme totuudelta, elämältä ja tosiasioilta, mutta  korvamme kuulevat sanoman silti.

Noi voi hemmetti

Missä vaiheessa kaikista lääkäreistä tuli

a) komeita
b) vanhoja tuttuja tai
c) komeita vanhoja tuttuja?

Kerro siinä sitten syyhystä tai peräpukamista tai oksennustaudista tai ahdistuksesta tai oudoista näppylöistä ikävissä paikoissa. Tämä nyt tietenkin kuulostaa siltä, että minulla on kaikki edellä mainitut oireet, mutta noin niin kuin esimerkkinä. Kaikesta ei haluaisi puhua ääneen komeille tai tutuille miehille. Tai oikeastaan juuri mistään. Lähinnä voisi yhtäkkiä olla sellaisia ongelmia, että tissit ovat liian täydelliset, hammasrivistö liian suora ja valkoinen, hiukset liian tuuheat ja kaikki olisi muutenkin tosi hyvin ja vähän liiankin loistavasti.

Aivoton elo

Ihmisen aivot ovat kummallinen elin. Niiden avulla olemme saavuttaneet uskomattomia asioita, keksineet pyörän, tulen, käyneet kuussa ja rakentaneet siviilisaation ja maailman, jossa nyt elämme. Osaamme laskea laskuja, kehittää maailmaa mullistavia filosofioita, kyhätä pienistä sekatavarasta kokoon älypuhelimia, luoda hyvinvointiyhteiskunnan, puhua kieliä ja oppia erilaisia taitoja. Osaamme myös unohtaa, antaa anteeksi, tuntea iloa ja onnellisuutta. Osaamme rakastaa, pelätä, huolehtia toisesta ja välittää.

Vaikka pystymme aivojemme avulla suurenmoisiin suorituksiin, ne ovat silti jotenkin salamyhkäisiä tippaleipä-möykkyjä. Niiden poimuihin pystyy piilottamaan jopa itseltään asioita. Voi hukata kokonaisen ihmisyyden muutaman neliösentin alueelle, voi työntää ikävät muistot johonkin syvään koloon, josta niitä ei tarvitse käydä enää koskaan noukkimassa pintaan tai voi vahingossakin unohtaa täydellisesti asioita, joiden muistamisesta voisi myöhemmin olla suurta hyötyä.

Kokonaisia traumaattisia tapahtumaketjuja, ikäviä iskuja ystävän suusta, lapsuuden yksinäisiä iltapäiviä – mitään niistä ei välttämättä muista, sillä ne voivat kadota päähän. Aivot suojelevat meitä niin monilta asioilta, että joskus ne sotkevat itsensäkin tähän suojeluviettiinsä, jolloin pitää myöhempinä aikoina istua alas ammattilaisen kanssa avaamaan niitä solmuja, joita oma pää on kehittänyt. Tietoinen mielemme on saattanut hävittää asioita ja tunteita, jotka saattavat kuitenkin joskus pulpahtaa pintaan käsittämättömistä syistä, käsittämättömiin aikoihin, emmekä kykene ymmärtämään miksi näin tapahtuu. Aivot ovat saaneet jo siinä vaiheessa kätkettyä vastauksen kysymykseen niin tarkasti, että ihminen jää vain hämilleen seisomaan. Miksi sydämeni tykyttää? Miksi rinnasta puristaa juuri tässä tilanteessa? Miksi tällainen ihminen saa minut pillahtamaan itkuun, vaikka normaalisti olen niin vahva?

Etenkin ihmissuhteissa tuntuu joskus siltä, että sydän ja aivot käyvät sotaa keskenään. Sitä mukaan kun sydän yrittää haparoida vastauksia kysymyksiin, aivot tunkevat niitä lukittuihin lokerikkoihin, jotta niitä ei koskaan löytäisi. Olisi paljon kätevämpää, jos elämässä olisi jonkinlainen sääntö, että kun tuntuu joltain niin sitten sitä tuntuu siltä eikä asialle voi mitään, vaan sen kanssa olisi opittava pärjäämään. Ei tarvitsisi kyseenalaistaa mitään, ei tarvitsisi lähteä tökkimään aivojen sopukoita, pohtimaan suuria koukeroita, koittaa selvittää syitä ja seurauksia.

Ehkä joskus pelko ohjailee aivojamme alitajuisesti niin, että piilotamme totuuksia itseltämme. Olen joskus löytänyt itseni siitä pisteestä, jossa olen myöntänyt jotakin itselleni liian myöhään, todella ymmärtänyt asiat niiden jo kadottua elämästäni. Aivoni ja sydämeni vain olivat sulkeutuneet peloissaan omiin sopukoihinsa, eivätkä suostuneet kommunikoimaan keskenään, eivät antaneet minun ymmärtää, missä minä oikein seilaan, vaan elin päivästä toiseen puutteellisten tietojen kanssa, elin niin kuin parhaaksi näin, vaikka jälkiviisaana saatoin katsoa taaksepäin ja vain pudistella päätäni.

Kun sydämen ja aivojen välisessä sodassa puolivälissä on vielä sellainen ihme värkki kuin suu, joka joskus tuntuu elävän jotain aivan omaa elämäänsä, kertoilevan satuja ja tarinoita ja tuottavan lauseita sellaista vauhtia, että vasta jälkikäteen aivot pääsevät kärreille siitä, mitä ilmoille on tullut sanottua, on soppa valmis. Se soppa on ihminen, eläminen, maailmassa pärjääminen. Ihminen ja sen typerät aivot, jotka eivät ole oikeasti perillä mistään, vaikka ovatkin olevinaan niin suuri ja mahtava elin.

Hups, en minä tahallani

Rallattelen paljon itsekseni. Saatan vain hymistä hiljaa biisin mukana tai sitten täräytän ilmoille rytmikkään joikailuin tanssiaskeleiden siivittämänä. Joskus istun koneeni ääressä ja tapailen sanoja joistain biiseistä, jotka pälkähtävät päähäni.

Eräänä sunnuntaina heräsin auringonpaisteeseen. Keittelin kahvia, päivä tuntui mukavalta, istuskelin sohvallani ja vuoroin kävin täyttämässä kuppia mustalla huumeella. Ja joka hetki minä lauloin. Ultra Bra, Sir Sly, Riki Sorsa, Queen. Kaikki soljuivat äänihuuliltani yhtä vaivattoman mukavasti puuhastellessani blogini parissa ja valitessani vaatteita kaupoille. Ennen kuin avasin oveni, heitin vielä viimeiset soinnut ilmoille ja astelin hymyssä suin kohti kaupunkia.

Palatessani takaisin katsoin ovisummeritauluamme. Siinä oli kirkkaan oranssina vilahtanut läikkä, joka vilahti näkökentässäni. Se oli mainostarra kiinteistönvälitysyhtiöltä. Samassa väri pakeni kasvoiltani, kun tajusin mitä oli tapahtunut. Ilmeisesti asuntoni alapuolella oltiin koitettu kaupata kotia jollekulle samaan aikaan kun minä harjoitin rääkymistäni. Voin vain kuvitella myyjän sanat: ”Tämä kerrostalo on oikein rauhallinen ja hiljainen – lukuunottamatta tuota yläkerran tyttöä, sillä on varmaan Touretten oireyhtymä äänistä päätellen.”