Aivoton elo

Ihmisen aivot ovat kummallinen elin. Niiden avulla olemme saavuttaneet uskomattomia asioita, keksineet pyörän, tulen, käyneet kuussa ja rakentaneet siviilisaation ja maailman, jossa nyt elämme. Osaamme laskea laskuja, kehittää maailmaa mullistavia filosofioita, kyhätä pienistä sekatavarasta kokoon älypuhelimia, luoda hyvinvointiyhteiskunnan, puhua kieliä ja oppia erilaisia taitoja. Osaamme myös unohtaa, antaa anteeksi, tuntea iloa ja onnellisuutta. Osaamme rakastaa, pelätä, huolehtia toisesta ja välittää.

Vaikka pystymme aivojemme avulla suurenmoisiin suorituksiin, ne ovat silti jotenkin salamyhkäisiä tippaleipä-möykkyjä. Niiden poimuihin pystyy piilottamaan jopa itseltään asioita. Voi hukata kokonaisen ihmisyyden muutaman neliösentin alueelle, voi työntää ikävät muistot johonkin syvään koloon, josta niitä ei tarvitse käydä enää koskaan noukkimassa pintaan tai voi vahingossakin unohtaa täydellisesti asioita, joiden muistamisesta voisi myöhemmin olla suurta hyötyä.

Kokonaisia traumaattisia tapahtumaketjuja, ikäviä iskuja ystävän suusta, lapsuuden yksinäisiä iltapäiviä – mitään niistä ei välttämättä muista, sillä ne voivat kadota päähän. Aivot suojelevat meitä niin monilta asioilta, että joskus ne sotkevat itsensäkin tähän suojeluviettiinsä, jolloin pitää myöhempinä aikoina istua alas ammattilaisen kanssa avaamaan niitä solmuja, joita oma pää on kehittänyt. Tietoinen mielemme on saattanut hävittää asioita ja tunteita, jotka saattavat kuitenkin joskus pulpahtaa pintaan käsittämättömistä syistä, käsittämättömiin aikoihin, emmekä kykene ymmärtämään miksi näin tapahtuu. Aivot ovat saaneet jo siinä vaiheessa kätkettyä vastauksen kysymykseen niin tarkasti, että ihminen jää vain hämilleen seisomaan. Miksi sydämeni tykyttää? Miksi rinnasta puristaa juuri tässä tilanteessa? Miksi tällainen ihminen saa minut pillahtamaan itkuun, vaikka normaalisti olen niin vahva?

Etenkin ihmissuhteissa tuntuu joskus siltä, että sydän ja aivot käyvät sotaa keskenään. Sitä mukaan kun sydän yrittää haparoida vastauksia kysymyksiin, aivot tunkevat niitä lukittuihin lokerikkoihin, jotta niitä ei koskaan löytäisi. Olisi paljon kätevämpää, jos elämässä olisi jonkinlainen sääntö, että kun tuntuu joltain niin sitten sitä tuntuu siltä eikä asialle voi mitään, vaan sen kanssa olisi opittava pärjäämään. Ei tarvitsisi kyseenalaistaa mitään, ei tarvitsisi lähteä tökkimään aivojen sopukoita, pohtimaan suuria koukeroita, koittaa selvittää syitä ja seurauksia.

Ehkä joskus pelko ohjailee aivojamme alitajuisesti niin, että piilotamme totuuksia itseltämme. Olen joskus löytänyt itseni siitä pisteestä, jossa olen myöntänyt jotakin itselleni liian myöhään, todella ymmärtänyt asiat niiden jo kadottua elämästäni. Aivoni ja sydämeni vain olivat sulkeutuneet peloissaan omiin sopukoihinsa, eivätkä suostuneet kommunikoimaan keskenään, eivät antaneet minun ymmärtää, missä minä oikein seilaan, vaan elin päivästä toiseen puutteellisten tietojen kanssa, elin niin kuin parhaaksi näin, vaikka jälkiviisaana saatoin katsoa taaksepäin ja vain pudistella päätäni.

Kun sydämen ja aivojen välisessä sodassa puolivälissä on vielä sellainen ihme värkki kuin suu, joka joskus tuntuu elävän jotain aivan omaa elämäänsä, kertoilevan satuja ja tarinoita ja tuottavan lauseita sellaista vauhtia, että vasta jälkikäteen aivot pääsevät kärreille siitä, mitä ilmoille on tullut sanottua, on soppa valmis. Se soppa on ihminen, eläminen, maailmassa pärjääminen. Ihminen ja sen typerät aivot, jotka eivät ole oikeasti perillä mistään, vaikka ovatkin olevinaan niin suuri ja mahtava elin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s