Jälleen huomenna

Aamuauringon ensimmäiset säteet viistävät kauniin kuultavia kasvoja, juuri sopivasti herättäen tytön. Hän avaa silmänsä raukeana, venyttelee hetken ja nousee sitten ylös. Pirteänä hän katsahtaa ulos täydellisen kesäistä ilmaa ja hymyilee. Ikkunan aukaistessaan hän hengittää raikasta ilmaa syvään ja pitkään, aivan kuin saaden siitä voimaa.

Yhtäkkiä sisälle lentää pieniä lintusia, jotka visertävät samaan tahtiin kuin tyttö laulaa jotain iloista laulunpätkää. Linnut tuovat tytölle tämän lempivaatteet, jotka hän pukee hymyillen ylleen ja on kuvankauniina valmis uuteen päivään.

Odotan milloin minunkin elämäni alkaa olla tällaista satua.

Herätyskello rääkyy vieressäni, katson epätoivoisesti sitä, eihän kello vielä voi olla vajaa aamuseitsemän? Kompuroin ylös täysin tokkuraisena, tukka kymmeneen suuntaan sojottaen ja kiroan lyödessäni varpaani kynnykseen. Peilissä näkyy valtaisat mustat säkit silmien alla, vaikka vasta piti olla rentouttava viikonloppuvapaa.

Tervetuloa maanantai.

Mainokset

Fraasit

Kynäniekka Kemppi ilmottautuu jälleen viihdyttämään tai vaihtoehtoisesti tylsistyttämään teitä jorinoillaan. Kun toverini olivat lähdössä viikko sitten luotani viikonlopun vietosta, seisoimme eteisessä tuijotellen toisiamme hetken. Mieleeni tulvi samalla kaikki ne hetket, kun joku on lähtenyt tuosta samasta eteisestä pois. Olen asunut samassa paikassa jo niin kauan, että jäähyväisiä ja tapaamisiin -toivotuksia on heitelty ilmoille jo monet kerrat samoissa paikoissa. Tietysti onhan sitä itsekin tullut notkuttua toisten ovenraossa sanomassa heippoja – joskus hetken liian kauan. Kerran lähdin pois vasta kun minulle oli läjäytetty päin naamaa kysymys: ”Mitä sää vartoot siinä?” En kai mitään, tuumin ja avasin oven poistuakseni.

Kai tuossa ovensuussa vietettyyn hetkeen kiteytyy jokin jäähyväisten vihaaminen. Ei ole mukava lähteä pois, ei ole mukava sanoa näkemiin, kun ei oikeastaan tiedä milloin seuraavaksi nähdään. Hetkestä on irroitettava, käännettävä kahvasta ja poistuttava paikalta.

Olisi kai opeteltava lähtemään todella nopeasti, niin ei tarvitsisi käydä joka kerta samaa repertuaaria läpi jokaisen ihmisen kanssa. Lähti sitten mummolasta tai ystävän luota toisesta kaupungista, on tiettyjä asioita, joita kuuluu sanoa.

Oli kiva nähdä.
Tulethan uudestaan.
Nähdään taas pian.
Pitäisi tulla käymään.
Turvallista kotimatkaa.

Kuin jokin kirjoittamaton sääntö, rytmikäs sosiaalisen piirileikin tanssi, jossa huikataan vuorotellen latteuksia toisensa perään. Kuitenkin joistain ihmisistä tietää, että tämän näkee seuraavaksi vasta viiden vuoden päästä ja pahimmassa tapauksessa ei edes halua nähdä tätä enää. Kuitenkin on tanssittava valssi loppuun asti, niin kauan ennen kuin ovi kolahtaa taas lukkoon.

Treffeiltä lähtö on vielä kaiken omituisuuden multihuipentuma. Joskus ovenraossa on kätelty, halattu tai mikä pahinta – heitetty ylävitoset ja marssittu äkkiä karkuun. Joskus toinen jää niin mittavaan hämmennyksen valtaan, kun mukavasti menneen illan jälkeen toinen avaa oven, huikkaa törmäillään ja katoaa jäljettömiin. Anteeksi, mutta missä me törmätään? Haluatko vielä törmätä?

Aiemmin mainitsemani vartoiluni oven raossa oli juurikin tällaisessa tilanteessa. Itse kaipasin kai jonkinlaista illan huipennusta, edes pientä suukkoa poskelle, mutta toinen vain tuijotti minua ymmärtämättä eteisessä norkoiluni todellista syytä. Törkeää. Tottakai omituinen venkoilu eteisessä tarkoittaa sitä, että herrasmies edes halaa naistaan miellyttävän elokuvaillan jälkeen? Tapasin kyseisen miehen kyllä uudelleenkin, mutta edelleen minua naurattaa tuo tokaisu – mitä minä muka varroin. En tiedä. Törmäilyn lupausta ehkä.

Pahimmalta tuntuu kuitenkin ehkä katsoa ovea ja muistella niitä menneitä aikoja, kun siitä on astellut ulos joku rakas ihminen, jonka tietää lähtevän viimeistä kertaa. Ne hyvästit ovat pahimpia. Silloin oven tälle puolen on jäänyt jokin käsittämätön surullisuus ja synkkyys, joka ei lähtenyt vieraan mukana pois. Onneksi tuollaiset synkkyyden möröt voi työntää vaatekaapin perukoille ja olla ajattelematta niitä ikinä enää.

Kaikenlaiset kättelyt ja hyvästit ovat osa elämää, toisinaan hauskoja tilanteita ja omituisia tarinoita toisinaan kaverin lähtemisen aiheuttamaa haikeutta. Ystävän suljettua oven jää tuijottamaan sitä, sulkeutunutta seinämää. Jää seisomaan keskellä asuntoa ja miettimään hyvästejä. Muistinko sanoa turvallista matkaa?

Toim.huom. Koitin kirjoittaa tämän niin, ettei tästä saa mitenkään väärää mielikuvaa mistään, mutta sanottakoon nyt vielä ihan suoraan: tämä ei kerro mistään yhden illan jutuista. Tämä ei kerro siitä, kun aamulla heräät jonkun puolituntemattoman ihmisen vierestä ja mietit pakokeinoa tai vaihtoehtoisesti järkevää syytä heittää toinen ulos omasta asunnosta.

Osuu kuin nyrkki silmään

Luin muistaakseni Yleisradion uutisten puolelta artikkelin työpaikkaväkivallasta. Ei sellaisesta, jota itsekin harjoitan – heiluttelen nyrkkiäni ilmassa tuohtunein elkein työkaverilleni, jos tämä on sanonut jonkin typerän vitsin. Ei myöskään työkavereilta toisiin suuntautuvasta tönimisestä tai henkisestä piikittelystä. Toivoisinkin, että aihe olisi jokin vitsinkaltainen heitto, jota ei oikeasti ole olemassa tai jokin tapa kommunikoida, josta toinen ottaa itseensä ja itkee iltaisin. Nämä asiat ovat joko pieniä pahoja tai sellaisia, jotka voidaan jollain lailla korjata.

Entä siis se aihe, josta luin kirjoituksen? Jotakin sellaista, joka sai minut taas mietteliääksi ja hiukan jopa surulliseksi. Tiettyjen ammattiryhmien työhön miellämme nykyään väkivallan. Noin vain, siitä ei edes puhuta, sitä hyssytellään ja sen tosiaan vain uskotaan kuuluvan itse työhön, sitä ei haluta ajatella yhtään enempää. Bussikuskien saamat uhkaukset, myyjien kokemat aseilla osottamiset ja ryöstötilanteet, yökerhon portsarin saamat nyrkiniskut. Kaikki tämä vain jollain lailla mielletään yhteiskuntaan kuuluviksi asioiksi, kukaan ei ole tähän mennessä mielestäni oikeasti nostanut kissaa pöydälle ja todennut tämän olevan todellinen ongelma.

Minkä takia asia hetkauttaa minua sitten? Olen itsekin kuunnellut pommiuhkauksia hämmentyneenä ja jälkeenpäin ärtyneenä, olen uhkarohkeasti seisonut keskellä käytävää estämässä kaksimetristä miestä poistumasta paikalta ennen vartijaa (tilanteessa minulle ei käynyt mitään) ja seisonut itsevarmana pienemmän pojankoltiaisen edessä keskellä käytävää, jotta tämä ei veisi varastettua tavaraa mukaansa (poika otti minusta kiinni ja väänsi rannettani kipeästi).

Eniten minua inhottaa läheisteni puolesta, jotka ovat hoiva-alalla. Inhottaa kuulla tarinoita siitä, kuinka potilaat ovat lyöneet tai potkineet, purreet, hakanneet, kiroilleet, satuttaneet. Voisin kuvitella, että tilanteet ja ikävät tunteet ovat todella paljon yleisempiä kuin mitä minulle onkaan kerrottu.

Vasta viime vuosina olen itse asiassa alkanut ymmärtämään tätä tilannetta enemmän. Muistan ala-asteella pelänneeni tietyn luokan lapsia, sillä yksi heistä koitti purra rannettani ja yksi uhkaili minua veitsellä ruokalassa ilman mitään sen suurempaa syytä. Minun oli kuitenkin helppo vältellä näitä lapsia, kunhan en mennyt tietylle rakennuksen nurkalle leikkimään, sain olla vailla huolen häivää. Joku on kuitenkin joutunut opettamaan noita lapsia ja jos jo täysin tuntematon pikkutyttö on joutunut parin hyökkäyksen kohteeksi, mitähän tuo opettaja on joutunut kestämään?

Ammatinvalintakysymys, heittää joku tähän väliin. Mutta eikö se ole vain jonkinlainen tekosyy sille, ettei tarvitse ajatella asiaa yhtään sen enempää? Ja jos jokainen valitsisi ammatikseen jonkin niin sanotusti turvallisen alan, niin kuka olisi palvelemassa meitä kassalla? Kuka ajaa bussimme määränpäähän? Kuka opettaa noille käytöshäiriöisille lapsille enää lukemisen iloja?

Tietysti jokaiseen ihmisten parissa tehtävään ammattiin kuuluu uhkatekijöitä, sillä jokainen meistä on yksilö. Aamulla töihin lähtiessään ei koskaan tiedä, millaisia tyyppejä tänään puskee ovista sisään palveltavaksi. Joku voi olla elämän suurien tragedioiden runtelema kehäraakki, joka onkin yhtäkkiä päättänyt, että nyt riittää – ja tulee sen pommin kanssa räjäyttämään lähikaupan säpäleiksi itsensä mukana.

Palvelualoilla on kuitenkin vielä jonkinlainen valta valita asiakkaansa ja väistellä tilanteita, mutta entä ne lähihoitajat, jotka tietävät tietyn asukkaan olevan väkivaltainen ja pelottava, mutta pakkohan sekin on hoitaa? Mistä hoitaja soittaa vartijan heittämään uhkaavan asiakkaan pois, kun asiakas onkin sairaalan vuodepotilas? En voi koskaan täysin ymmärtää niiden ihmisten rohkeutta, sitkeyttä ja hyvyyttä, jotka jaksavat päivästä toiseen taistella oman turvallisuutensa rajamailla, jotta joku toinen ihminen pystyisi elämään parempaa elämää. Sillä eihän hoidettavaa lasta, vammaista tai mummoa voi jättää käyttämättä suihkun kautta vain pelon takia. Vai voiko?

Ylen sivuilla löytyneessä tekstissä sivuttiin lyhyesti aihetta lääkityksestä. Emme pidä moraalisena sitä, että potilaita lääkittäisiin niin sanotusti turhaan. Neljä kertaa vuodessa vanhainkodissa vierailevat läheiset eivät halua nähdä mummoaan lääketokkurassa, vaan normaalina omana itsenään. Mutta eiväthän nuo mummot varmasti omia sukulaisiaan ensimmäisenä ole lyömässä, vaan sitä hoitajaa, joka koittaa viedä kesken lempiohjelman kohti suihkua, kun suihku on niin typerää puuhaa. Hoitaja ottaa vastaan ne nyrkiniskut, jotka olisi voitu estää esimerkiksi rauhoittavilla pillereillä. Mikä sitten on arvokasta ja tärkeää tuossa ympäristössä – ihmisen vapaa tahto ja oikeus saada ilmaista mielipiteensä väkivallalla vai se, että hoitajat uskaltavat edes lähestyä tiettyjä hoidettavia?

Yhteiskunta natisee nyt jo liitoksissaan, Suomella ei näytä olevan varaa pitää nykyistäkään henkilökuntaa hoiva-alalla, joten mistä yhtäkkiä keksittäisiin turvamiehet ja lisäapulaiset näihin vaaratilanteisiin? Kuinka paljon säästetään rahaa sillä, että hoitajat joutuvat pelkäämään töissä? Eikö turvallinen työympäristö olekaan jokaisen oikeus?

Tämän viikon säätiedotus

Kun lähtee ulos kävelemään ja törmää naapuriin, joka on vilpittömästi iloissaan nähdessään minut. Hän oli kuulemma jo hetken pelännyt, että Niina on muuttanut pois talosta. Olen kuulemma kiva naapuri.

Kun uusia ihmisiä tavattuaan nämä ovat todenneet meidän toisen ystäväni kanssa olevan mukavia.

Kun työkaverit huomaavat minun käyttävän hametta – sitä ihmettä ei ole tapahtunut vuosikausiin – ja kehuvat sitä. Tänään olin kuulemma poikkeuksellisen tyylikkäästi pukeutunut.

Kehuja sataa.

Kahdenpuoleista ihailua

Joskus katsoin ihaillen niitä yksin maailmassa kulkevia ihmisiä, jotka eivät tuntuneet tarvitsevan ketään rinnalleen, vaan kulkivat pystypäin kohti jokaista illan kajastusta noustakseen taas seuraavana aamuna uuteen voitokkaaseen päivään. Ihailin sitä, miten niin yksin voisi selvitä tässä kylmässä ja kovassa elämässä. Seurustelevana ihmisenä tunsin itseni miltei nössöksi, joka käpertyy iltaisin oman ukkonsa kainaloon piiloon pahalta maailmalta, turvaan kaikelta ikävältä. Joskus mietin, miltä tuntuisi itsekin olla tuollainen onnellinen ja tasapainoinen ja samalla kuitenkin yksin elävä ihminen.

Niinpä kun aika koitti, halusin olla vapaa ja itsenäinen. Nostin aamuisin pääni tyynystä vannoutuneena siihen, että elämä on ihanaa ja että kaikki on hyvin. Touhusin ympäriinsä mitä ikinä mieleeni juolahtikaan, tulin ja menin kenellekään mitään ilmoittamatta, päätin viime hetkellä hypätä junaan tai pitää vapaapäivän koko ihmiskunnasta vain sohvalla lojuen. Kukaan ei odottanut minulta mitään, kukaan ei vaatinut minulta selityksiä, kun kömmin asuntooni kavereiden kanssa vietetyn illan jälkeen pizza kourassani.

Kukaan ei tarvinnut minulta selityksiä, kysymyksiä, vastauksia tai tiedotteita päiväni kulusta. Vaikka pyöräilin hiukset hulmuten rantalentopallon peluuseen kesken ruokailuni, ei kukaan huutanut perääni ja kysynyt mihin oikein niin äkkiä olen matkalla. Kun olin kuoleman kielissä ja toivoin hautaan pääsyä eräs juhannuspäivä kaukana kotoa, ei kukaan soittanut minulle, missä olen ja miten minulla menee.

Niinpä jossain vaiheessa huomasin olevani vapaa ja itsenäinen. Olin kaikkea sitä, mitä olin kuvitellutkin. Nauroin ja remusin, rymysin ja kohelsin ystävieni seurassa.

Mieleeni alkoi kuitenkin hiljalleen syttyä ajatus uudesta kunnioituksesta. Ehkä oman kullan kainaloon iltaisin käpertyminen ei ollutkaan nössöä, vaan ehkä sekin oli aivan yhtä raastavan vaikeaa kuin mikä tahansa muukin kohtalo elämässä. Aloin pikku hiljaa kunnioittaa heitä, jotka pystyvät elämään rinnakkain jonkun kanssa pitkän elon reitin ja sanomaan vielä haudan vierelläkin kaipaavansa toista sydän vereslihalla. Alkoi näyttää siltä, että toisen ihmisen kanssa eläminen vaatii suunnatonta rohkeutta ja heittäytymiskykyä. Tunsin itseni pelkuriksi kulkiessani omia polkujani miten minua itseäni huvitti.

Ehkä ei pidä ajatella, että ihmissuhteissa mikään olisi helppo reitti, mutkaton valinta. Ehkä jokaista pitäisi kunnioittaa ja ihailla tämän valitsemallaan tiellä, sillä jokaisen tien päällystys kumpuilee rosoiseksi jossain vaiheessa. Mutta ehkä tämä kunnioitus pitää itse löytää ja kokea, ainakin minun, sillä olen huomannut oppivani kantapään kautta monet asiat. Joskus saattaa myös olla hyvä ottaa etäisyyttä asioihin, ennen kuin oppii arvostamaan sitä, mitä elämällä on tarjota. Oli se arvostus sitten muihin tai itseensä kohdistuvaa. Nyt kunnioitan kumpaakin puolta.

Valvon ja ulvon kuuta

Unettomat yöt ovat yksi pahimpia vihollisia, joita tiedän olevan. Keskellä pimeyttä, keskellä varjoja ja synkkiä nurkkia huoneessa sitä ajautuu ainoastaan pimeähköille aivojen käytäville harhailemaan, tutkailemaan unohdettuja ja salattuja asioita, joita ei välttämättä tarvitsisi koskaan vilkaista uudelleen ne kerran koettuaan. Kellon lähestyessä aamuyötä ne kuitenkin tuntuvat yhtäkkiä pohtimisen arvoisilta asioilta, sellaisilta, joita onkin kiva pyöritellä mielessä eri kulmista ja tarkkailla niitä kriittisesti.

Tietysti sitä ajautuu siitä sitten itsesyytösten ja pettymysten poluille. Elämässään näkee äkkiä kaikki ne virheet, jotka on tehnyt ja kaikki ne mahdollisuudet, jotka olisivat olleet tarjolla mutta joihin ei ajan kuluessakaan uskaltanut tarttua. Kuun loistaessa pilvettömällä taivaalla ja sekuntien lipuessa ohi kohti minuutteja ja tunteja nuo ajatukset valtaavat pään.

Mitä pidemmälle näitä aatosten teitä tarpoo, sitä kauemmas ajautuu myös unesta, sillä kukapa nukahtaisi kesken raivoisan itsetutkiskelun? Ajattelemalla läpi kaikki ne ajatukset, jotka on onnistunut välttämään päiväsaikaan, kaivaa itselleen vain kuoppaa. Pitäisi pystyä kesken kaiken vain hengittämään syvään ja antamaan itselleen anteeksi. Antamaan itselleen aikaa tehdä asiat, jotka ovat vielä tekemättä, eikä murehtia niitä etukäteen silloin, kun niille ei voi tehdä mitään. Antamalla itselleen luvan toivoa, että ohi kiitäneet mahdollisuudet avautuisivat vielä joskus uudelleen eteen.

Keskellä yötä ei voi muuta kuin antaa olla, oppia päästämään irti. Kun aamun ensimmäiset valon pisarat takertuvat seinille, siinä vaiheessa viimeistään on hyvä oppia vain olemaan.