Kahdenpuoleista ihailua

Joskus katsoin ihaillen niitä yksin maailmassa kulkevia ihmisiä, jotka eivät tuntuneet tarvitsevan ketään rinnalleen, vaan kulkivat pystypäin kohti jokaista illan kajastusta noustakseen taas seuraavana aamuna uuteen voitokkaaseen päivään. Ihailin sitä, miten niin yksin voisi selvitä tässä kylmässä ja kovassa elämässä. Seurustelevana ihmisenä tunsin itseni miltei nössöksi, joka käpertyy iltaisin oman ukkonsa kainaloon piiloon pahalta maailmalta, turvaan kaikelta ikävältä. Joskus mietin, miltä tuntuisi itsekin olla tuollainen onnellinen ja tasapainoinen ja samalla kuitenkin yksin elävä ihminen.

Niinpä kun aika koitti, halusin olla vapaa ja itsenäinen. Nostin aamuisin pääni tyynystä vannoutuneena siihen, että elämä on ihanaa ja että kaikki on hyvin. Touhusin ympäriinsä mitä ikinä mieleeni juolahtikaan, tulin ja menin kenellekään mitään ilmoittamatta, päätin viime hetkellä hypätä junaan tai pitää vapaapäivän koko ihmiskunnasta vain sohvalla lojuen. Kukaan ei odottanut minulta mitään, kukaan ei vaatinut minulta selityksiä, kun kömmin asuntooni kavereiden kanssa vietetyn illan jälkeen pizza kourassani.

Kukaan ei tarvinnut minulta selityksiä, kysymyksiä, vastauksia tai tiedotteita päiväni kulusta. Vaikka pyöräilin hiukset hulmuten rantalentopallon peluuseen kesken ruokailuni, ei kukaan huutanut perääni ja kysynyt mihin oikein niin äkkiä olen matkalla. Kun olin kuoleman kielissä ja toivoin hautaan pääsyä eräs juhannuspäivä kaukana kotoa, ei kukaan soittanut minulle, missä olen ja miten minulla menee.

Niinpä jossain vaiheessa huomasin olevani vapaa ja itsenäinen. Olin kaikkea sitä, mitä olin kuvitellutkin. Nauroin ja remusin, rymysin ja kohelsin ystävieni seurassa.

Mieleeni alkoi kuitenkin hiljalleen syttyä ajatus uudesta kunnioituksesta. Ehkä oman kullan kainaloon iltaisin käpertyminen ei ollutkaan nössöä, vaan ehkä sekin oli aivan yhtä raastavan vaikeaa kuin mikä tahansa muukin kohtalo elämässä. Aloin pikku hiljaa kunnioittaa heitä, jotka pystyvät elämään rinnakkain jonkun kanssa pitkän elon reitin ja sanomaan vielä haudan vierelläkin kaipaavansa toista sydän vereslihalla. Alkoi näyttää siltä, että toisen ihmisen kanssa eläminen vaatii suunnatonta rohkeutta ja heittäytymiskykyä. Tunsin itseni pelkuriksi kulkiessani omia polkujani miten minua itseäni huvitti.

Ehkä ei pidä ajatella, että ihmissuhteissa mikään olisi helppo reitti, mutkaton valinta. Ehkä jokaista pitäisi kunnioittaa ja ihailla tämän valitsemallaan tiellä, sillä jokaisen tien päällystys kumpuilee rosoiseksi jossain vaiheessa. Mutta ehkä tämä kunnioitus pitää itse löytää ja kokea, ainakin minun, sillä olen huomannut oppivani kantapään kautta monet asiat. Joskus saattaa myös olla hyvä ottaa etäisyyttä asioihin, ennen kuin oppii arvostamaan sitä, mitä elämällä on tarjota. Oli se arvostus sitten muihin tai itseensä kohdistuvaa. Nyt kunnioitan kumpaakin puolta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s