Osuu kuin nyrkki silmään

Luin muistaakseni Yleisradion uutisten puolelta artikkelin työpaikkaväkivallasta. Ei sellaisesta, jota itsekin harjoitan – heiluttelen nyrkkiäni ilmassa tuohtunein elkein työkaverilleni, jos tämä on sanonut jonkin typerän vitsin. Ei myöskään työkavereilta toisiin suuntautuvasta tönimisestä tai henkisestä piikittelystä. Toivoisinkin, että aihe olisi jokin vitsinkaltainen heitto, jota ei oikeasti ole olemassa tai jokin tapa kommunikoida, josta toinen ottaa itseensä ja itkee iltaisin. Nämä asiat ovat joko pieniä pahoja tai sellaisia, jotka voidaan jollain lailla korjata.

Entä siis se aihe, josta luin kirjoituksen? Jotakin sellaista, joka sai minut taas mietteliääksi ja hiukan jopa surulliseksi. Tiettyjen ammattiryhmien työhön miellämme nykyään väkivallan. Noin vain, siitä ei edes puhuta, sitä hyssytellään ja sen tosiaan vain uskotaan kuuluvan itse työhön, sitä ei haluta ajatella yhtään enempää. Bussikuskien saamat uhkaukset, myyjien kokemat aseilla osottamiset ja ryöstötilanteet, yökerhon portsarin saamat nyrkiniskut. Kaikki tämä vain jollain lailla mielletään yhteiskuntaan kuuluviksi asioiksi, kukaan ei ole tähän mennessä mielestäni oikeasti nostanut kissaa pöydälle ja todennut tämän olevan todellinen ongelma.

Minkä takia asia hetkauttaa minua sitten? Olen itsekin kuunnellut pommiuhkauksia hämmentyneenä ja jälkeenpäin ärtyneenä, olen uhkarohkeasti seisonut keskellä käytävää estämässä kaksimetristä miestä poistumasta paikalta ennen vartijaa (tilanteessa minulle ei käynyt mitään) ja seisonut itsevarmana pienemmän pojankoltiaisen edessä keskellä käytävää, jotta tämä ei veisi varastettua tavaraa mukaansa (poika otti minusta kiinni ja väänsi rannettani kipeästi).

Eniten minua inhottaa läheisteni puolesta, jotka ovat hoiva-alalla. Inhottaa kuulla tarinoita siitä, kuinka potilaat ovat lyöneet tai potkineet, purreet, hakanneet, kiroilleet, satuttaneet. Voisin kuvitella, että tilanteet ja ikävät tunteet ovat todella paljon yleisempiä kuin mitä minulle onkaan kerrottu.

Vasta viime vuosina olen itse asiassa alkanut ymmärtämään tätä tilannetta enemmän. Muistan ala-asteella pelänneeni tietyn luokan lapsia, sillä yksi heistä koitti purra rannettani ja yksi uhkaili minua veitsellä ruokalassa ilman mitään sen suurempaa syytä. Minun oli kuitenkin helppo vältellä näitä lapsia, kunhan en mennyt tietylle rakennuksen nurkalle leikkimään, sain olla vailla huolen häivää. Joku on kuitenkin joutunut opettamaan noita lapsia ja jos jo täysin tuntematon pikkutyttö on joutunut parin hyökkäyksen kohteeksi, mitähän tuo opettaja on joutunut kestämään?

Ammatinvalintakysymys, heittää joku tähän väliin. Mutta eikö se ole vain jonkinlainen tekosyy sille, ettei tarvitse ajatella asiaa yhtään sen enempää? Ja jos jokainen valitsisi ammatikseen jonkin niin sanotusti turvallisen alan, niin kuka olisi palvelemassa meitä kassalla? Kuka ajaa bussimme määränpäähän? Kuka opettaa noille käytöshäiriöisille lapsille enää lukemisen iloja?

Tietysti jokaiseen ihmisten parissa tehtävään ammattiin kuuluu uhkatekijöitä, sillä jokainen meistä on yksilö. Aamulla töihin lähtiessään ei koskaan tiedä, millaisia tyyppejä tänään puskee ovista sisään palveltavaksi. Joku voi olla elämän suurien tragedioiden runtelema kehäraakki, joka onkin yhtäkkiä päättänyt, että nyt riittää – ja tulee sen pommin kanssa räjäyttämään lähikaupan säpäleiksi itsensä mukana.

Palvelualoilla on kuitenkin vielä jonkinlainen valta valita asiakkaansa ja väistellä tilanteita, mutta entä ne lähihoitajat, jotka tietävät tietyn asukkaan olevan väkivaltainen ja pelottava, mutta pakkohan sekin on hoitaa? Mistä hoitaja soittaa vartijan heittämään uhkaavan asiakkaan pois, kun asiakas onkin sairaalan vuodepotilas? En voi koskaan täysin ymmärtää niiden ihmisten rohkeutta, sitkeyttä ja hyvyyttä, jotka jaksavat päivästä toiseen taistella oman turvallisuutensa rajamailla, jotta joku toinen ihminen pystyisi elämään parempaa elämää. Sillä eihän hoidettavaa lasta, vammaista tai mummoa voi jättää käyttämättä suihkun kautta vain pelon takia. Vai voiko?

Ylen sivuilla löytyneessä tekstissä sivuttiin lyhyesti aihetta lääkityksestä. Emme pidä moraalisena sitä, että potilaita lääkittäisiin niin sanotusti turhaan. Neljä kertaa vuodessa vanhainkodissa vierailevat läheiset eivät halua nähdä mummoaan lääketokkurassa, vaan normaalina omana itsenään. Mutta eiväthän nuo mummot varmasti omia sukulaisiaan ensimmäisenä ole lyömässä, vaan sitä hoitajaa, joka koittaa viedä kesken lempiohjelman kohti suihkua, kun suihku on niin typerää puuhaa. Hoitaja ottaa vastaan ne nyrkiniskut, jotka olisi voitu estää esimerkiksi rauhoittavilla pillereillä. Mikä sitten on arvokasta ja tärkeää tuossa ympäristössä – ihmisen vapaa tahto ja oikeus saada ilmaista mielipiteensä väkivallalla vai se, että hoitajat uskaltavat edes lähestyä tiettyjä hoidettavia?

Yhteiskunta natisee nyt jo liitoksissaan, Suomella ei näytä olevan varaa pitää nykyistäkään henkilökuntaa hoiva-alalla, joten mistä yhtäkkiä keksittäisiin turvamiehet ja lisäapulaiset näihin vaaratilanteisiin? Kuinka paljon säästetään rahaa sillä, että hoitajat joutuvat pelkäämään töissä? Eikö turvallinen työympäristö olekaan jokaisen oikeus?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s