Naiseuden ydin on sekaisin oleminen

Naisena oleminen on joskus todella hankalaa. Ensinnäkin haluat tehdä jotakin, mutta et voi, koska kuvittelet yhteiskunnan määrittelevän jonkinlaisia sääntöjä, joita sinun tulee orjallisesti noudattaa, vaikka oikeasti mitään sääntöjä ei olekaan. Joskus sinun tekisi mieli laittaa hame päälle, mutta tajuat sen olevan liian lyhykäinen työpaikalle ja kuvittelet kaikkien leimaavan sinut saman tien bimboblondiksi, joka koittaa kiivetä yrityksen rappusia ylöspäin pelkän seksin avulla. Toisinaan elämä tuntuu olevan samaan aikaan todella mahtavaa, mutta kuitenkin jollain lailla täysin typerää ja joutavaa, jolloin et enää itsekään tiedä, mitä oikein ajattelisit vallitsevasta elämäntilanteestasi.

Nainen voi sekoittaa itsensä ajatuksiin ja yhteiskunnan oletuksiin niin pahasti, ettei siitä umpisolmusta ota enää kukaan selkoa. Eikä etenkään nainen itse. Tietenkin tilanne voi ulkopuolisen silmin näyttää täydellisen typerältä, varmasti monet minunkin miespuoliset ystäväni ovat saaneet nostella kulmakarvojaan useaan otteeseen katsoessaan minun kriisejäni ja ulvomista elämän vääryydestä ja maailman mahdottomuudesta. Olen kuullut useammin kuin kerran lausahduksen: ”Niina, nyt jos olisit mies, löisin sinua todella kovaa turpaan.”

Mutta minkä nainen itselleen mahtaa? Eikö meidät ole luotukin jonkinlaisiksi hormonihirviöiksi, joissa ei loppupeleissä ole mitään järjen hiventäkään? Juoksemme testosteronin hajujen perässä, hamstraamme tavaraa hullun lailla pesäkoloomme perhettämme varten, rakennamme kotia vaikka ei olisikaan ketään, kelle sen oikeasti rakentaisi.

Naiset ovat luotu ajattelemaan, huolehtimaan, murehtimaan, hössöttämään ja huoltamaan. Siinä missä miehet saattavat miettiä kaupasta kotiin pääsemistä mahdollisimman tehokkaasti samalla kun pitäisi poiketa myös sukulaiselle, nainen antaa tarkat strategiset ohjeet tuohon miehelle käsittämättömän vaikealta tuntuvaan tehtävään, mutta jää samalla murehtimaan kenties viiden vuoden päästä syntyvien lapsien koulutusmahdollisuuksia. Kun mies kysyy näiden turhien ajatusten tarkoitusta, nainen saa raivokohtauksen, sillä eiväthän ne ole turhia murheita, vaan aitoja ja konkreettisia ongelmia naisen päässä. Eikö mies tajua tätä tilanteen vakavuutta? Mies pudistelee päätään ja ajelee tyytyväisenä autollaan ensin mummolaan ja sitten kauppaan.

Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta ja nämä planeetat eivät koskaan oikein kunnolla tunnu kohtaavan. Mikähän oli Luojamme suuri suunnitelma siinä vaiheessa, kun teki ensin miehen ja sitten naisen ja muovasi näiden aivot toimimaan niin eri tavalla, että sopu ei syntyisi maan päälle enää koskaan? Olen varma, että Hänellä oli jokin hieno kikka hihassaan, mutta unohti jommaltakummalta viimeisen mutterin päästä – ja tosiaan, minusta tuntuu, että se mutteri putosi naisen päästä pois.

Mutteria etsien, hyvää päivänjatkoa teille toivottaa nainen vailla historiaa, tyttö ilman menneisyyttä, niin kuin Zen Cafe lauloi.

Mainokset

Kumpi vai kampi

Elämässä on tilanteita, joissa mitataan ihmisen sisua ja kykyä katsoa tilanteita silmästä silmään. On olemassa ajatuksia, joilla otetaan naisesta mittaa. Ihmissuhteet, työkuviot ja harrastukset tuovat kaikki eteen joskus asioita, joista pitäisi selviytyä kunnialla.

Pitäisi. Silti huomaan kysyväni itseltäni erään tuoreen biisilöytöni mukaan: ”Kumpi tulee ensin, rohkeus vai romahdus?”

Tänään…

Heräsin.

Nousin sängystä.

Pesin hampaat.

Menin töihin.

Kävin lounaalla.

Näin tuttuja.

Aurinko paistoi.

Hymyilin.

Sovin kavereiden kanssa tekeväni jotakin.

Näin ystäviäni.

Tulin kotiin.

Siinäpä sitä arkihaastetta kerrakseen.

Kesä, kiitos että toit tunteen takaisin

Aurinko paistaa, laineet liplattavat hiljalleen eikä pilveäkään taivaalla näköpiirissä. On juuri sopivan lämmin, niin että aurinko kuumottaa luiden ytimiin asti, mutta tuskallinen kosteus ja hikoilu ei ole vielä päässyt valloilleen. Mukissa on hyvää kahvia ja seurana on hyvä ystävä, jonka kanssa pystyy istuskelemaan myös täysin hiljaa, jos ei mitään tarkoituksenmukaista ja järkevää ole sanottavana.

Oikaisen selkäni ja vien käteni niskan taakse, nojaten syvemmälle sohvan pehmeisiin tyynyihin. Terassilla ihmiset hymyilevät toisilleen ja nauravat iloisesti. Katsahdan itsekin hymyillen ympärilleni ja suljen silmäni hetkeksi kuunnellen kaverin tarinaa. Hymähdän hyväksyväksi ja totean jutun olleen viihdyttävä: ”Viihdytyin.”

Tänään minut valtasi pitkästä aikaa levollisen rauhallinen olo, läpi mielen tulviva ilon ja onnen tunne, joka valtaa joka solun ja pistää suupielet kaartumaan ylöspäin ilman mitään näkyvää syytä. Olen onnellinen.

Päämäärä tuolla jossain

Mikä voisi olla pahempaa omassa elämässä kuin uskon puute? Oma alakuloinen tieto siitä, että mikään ei kuitenkaan tule menemään niin kuin haluaisi ja epämääräinen ymmärrys siitä, että kaikki, mitä haluaisi joskus saavuttavan, on jossain kaukana, erittäin kaukana ulottuvilta. Mikä voisi olla kamalampi tunne kuin puristus rinnassa, kun haluaa jotain todella paljon, mutta ei pysty sitä saamaan.

Kaikki heti mulle tänne nyt, näin minä olen joskus sanonut ja näin minun vanhempani ovat minulle naureskelleet elämänasenteestani. Mutta näinhän se on, joskus tulee tarve saada jotakin heti, nyt, tänne, minulle, juuri tällä hetkellä. Joskus kärsimättömyys käy sietämättömäksi ja toivoisi jotakin aikahyppyä eteenpäin siihen pisteeseeen, kun on saavuttanut kaiken toivomansa.

Ehkä pitää kuitenkin ajatella niin, että onneksi näin ei ole. Onneksi joutuu odottamaan, onneksi ihminen joutuu ajautumaan hitaasti eteenpäin elämän virrassa maisemia ihastellen – kun ei muutakaan voi – jotta sitten perille päästyään osaa todella arvostaa sitä, mitä on saavuttanut. Ei päämäärä sinällään ole tärkeä vaan se matka. Matka, joka taittuu verkkaisesti vuosien valuessa hitaasti edemmäs. Tai näin on ainakin ajateltava, muutenhan tässä tulee hulluksi.

Onnellisessa asemassa

Satuin töissä paljastamaan vähän liian suureen ääneen erään tapahtuman männä viikolta, jolloin aamukahvilla ollut työporukka vaatimalla vaati saada kuulla lisää tästä mukavasta päivästä.

Kun pääsin kertomuksen loppuun, parikymmentä naista kävi taputtamaan minulle ja huusivat: ”Hyvä Niina!”

Enpä olekaan ennen ollut yhtä iloisessa ja positiivisessa työyhteisössä mukana, hämmentävää.

Energiataso

Jokainen varmasti tietää niitä päiviä, jotka eivät tunnu sujuvan mitenkään oman tahdon mukaisesti, vaan poikkiteloin tielle asettuu milloin mitäkin pientä vastuketta ja kiusantekijää.

Tuollaisten päivien lopussa tuntee antaneensa maailmalle jo kaikkensa, kaiken, mikä irti lähtee. On käyttänyt loppuun zenin, kärsivällisyyden, hyvän tahdon ja hymyt. Sitten sattuu vielä jotakin pientä, ja kaikki jäljelle jääneet hyvän mielen murusetkin tuntuvat palavan karrelle.

Mistä tuollaisissa tilanteissa pitäisi vielä ammentaa lisää? Lisää voimaa tai jotakin, joka siivittäisi kunniakkaasti eteenpäin tilanteesta toiseen? Toisaalta ihminen saattaa saada tuota mystistä voimaa pienimmistäkin asioista, mitättömimmiltäkin tuntuvista sanoista, joiden avulla kaikki ne ikävyydet tuntuvat nollautuvan. Jos onnetar suosii, noita pieniä ilon murusia sirotellaan päivään juuri niin paljon, että pysyy hengissä iltaan saakka. Sitten voi käydä nukkumaan ja uneksia kohti parempaa päivää.