Fani on fani vaikka voissa paistaisi

Jos minua vähänkään tuntee, tietää, että olen suuri Queen ja Freddie Mercury -fani. Olen elämäni aikana kuunnellut bändin herrojen väsäämiä biisejä niin monta kertaa, että osaan suurimman osan likipitäen ulkoa. Jos jokin lauluista alkaa pyörimään kapakassa, olen heti innoissani laulamassa tai ainakin hyräilemässä sanojen mukana.

Vähiten ihailuni syyhyn ei varmasti vaikuta se, että Freddielle tärkeimpiä ovat aina olleet tunteet ja rakkaus. Niinpä monet kappaleet ovat sulkeutuneet suoraan sydämeeni erilaisten elämäntilanteiden vaihtuessa ja niissä pyöriskellessä, olivat ne sitten onnellisia tai ongelmallisia. Elämästäni ei varmaan löydy muistoa ja tunnetta, johon ei loistavasti kuuluisi jokin Queenin kappaleista. Vuosien varrella olen kuunnellut tuhansia kertoja soitantoja kuten

Too much love will kill you
I want to break free
Jealousy
One year of love
Friends will be friends tai vaihtoehtoisesti You’re my best friend
Play the game ja
Somebody to love
tai Freddien omaa soolotuotantoa, esimerkiksi Living on my own.

Jos joku kaipaa elämäänsä ohjausta, neuvoja tai empatiaa, siinä muutama biisi lisättäväksi soittolistalle. Tältä erää tarinan tähän päättäen ja hauskaa päivänjatkoa toivotellen, fanityttö Niina.

Mainokset

Syrjäytymisen vaaroja

Maailma kehittyy koko ajan eteenpäin, mutta onko meillä mitään kontrollia siihen, mihin suuntaan? Tai oikeastaan onko meillä mitään käsitystä, mihin ja millä lailla tänään tehdyt päätökset vaikuttavat tulevaisuudessa?

Viime vuosina moni yritys, kunta tai jopa valtio on alkanut neuvomaan ihmistä Internetin syvien syövereiden ääreen. Erilaiset palvelut ja verkkopankkitunnukset tai sirullinen henkilökortti on tullut osaksi nykyajan niin sanottua hyvää palvelua. Pysykää ihmiset kotonanne, sillä voitte tehdä kaiken koneen ääressä! Teidän ei tarvitse vaivautua kaupungille, ei tarvitse jonottaa palvelua, ei tarvitse nähdä yhtäkään työntekijää taikka virkailijaa missään!

Sitä mukaa kuin tällainen ihmisten ohjaaminen koneiden äärelle on tullut suosituksi tavaksi hoitaa arkipäiväisiä asioita, tuntuu olevan trendinä myös syrjäytyneiden lukumäärän kasvu. Tämä on vain henkilökohtainen mielipiteeni ilman mitään sen tieteellisempää tutkimustulosta kuin mutu-tuntemus, mutta voisivatko nämä kaksi asiaa jollain lailla korreloida keskenään?

Samaa mittaa kuin verkkoasiointien määrä kasvaa, kasvaa myös syrjäytymisen riski. Sillä eikö syrjäytymisen yksi osa-alue ole juuri sitä, että ajautuu eristäytyneisyyteen, yksin yksinäisyyteen, istumaan kotonaan ilman että on minkäänlaisia kontakteja seinien ulkopuolella? Tätä suuntautumista edistävät monet tahot, sillä nykyään ei tarvitse käydä pankissa hoitamassa laskuja, ei tarvitse vakuutusyhtiön palveluja, kun ne saa nettisivuilta, ei tarvitse astella vaivihkaa Kelan tai Työ- ja elinkeinotoimiston ovista sisään, eikä edes tarvitse hakea pizzaa pizzeriasta, kun sen voi joko ostaa kotiinkuljetuksena tai hoitaa koko tilauksen Internet-palveluilla, jolloin ainoaksi sanoiksi toisen ihmisen kanssa jäävät tervehdys ja kiitos ruokaa vastaanottaessa ovellaan. Sen jälkeen voikin palata takaisin sohvalle makaamaan – yksin. Odotan kauhulla sitä päivää, kun ruokaostoksetkin tehdään ainoastaan tietokoneella näpytellen. Kauppa on kuitenkin perinteisesti ollut se paikka, jossa näkee tuttuja ja voi pysähtyä hetkeksi vaihtamaan kuulumisia.

Onko kukaan tässä vaiheessa ehtinyt miettimään tulevaisuutta, kun puolet kansakunnasta viettää suurimman osan aikaansa neljän seinän sisällä eristäytyneenä, että mihin tämä malli tulee johtamaan? Jo tällä hetkellä puhutaan syrjäytymisestä ongelmana, johon täytyisi mahdollisimman nopeasti tarttua. Miten siihen on ajateltu tarttua? Millä keinoilla? Nyky-yhteiskunta ajaa meitä erilleen toisista ihmisistä, joten millä keinoilla aiomme parantaa taudin, jonka nimi on yksinäisyys ja joka tuntuu leviävän maahamme vaarallisen nopealla tahdilla?

Onko meillä tulevaisuudessa aikuisten iltapäiväkerhoja, joihin voi mennä viettämään aikaa, jotta näkisi edes jotakuta toista ihmistä kuin omaa peilikuvaansa? Miten paljon rahaa meidän täytyy jossain vaiheessa syytää tähän ongelmaan, kun annamme sen nyt riehua valtoimenaan ja tehdä tuhojaan? Heräämmekö tilanteen vakavuuteen vasta sitten, kun olemme kaulaa myöten nesteessä ja tajuamme hukkuvamme kohta?

Eiku niin vai sittekii noin

Saako ihminen muuttaa mielipiteitään vai onko tällaiset tapaukset aina luokiteltavissa takin kääntämiseksi ja huijarimaiseksi toiminnaksi? Pitääkö joskus mieltä kaihertaneista asioista ja kannoista pitää kiinni kynsin ja hampain hautaan saakka, vai saako elämän antaa viedä mukanaan ja muuttaa meitä kuin meri rantaviivaa?

Esimerkiksi minä olin pitkään ja hartaasti teiniaikoina sitä mieltä, että leveälahkeiset housut ovat ainoa ja oikea vaihtoehto housuiksi. Eihän niitä kirpunkoipikangaspaloja olisi voinut laittaa jalkaansa mistään hinnasta, ei niin mistään. Valaisin muitakin suureen ääneen tästä totuudesta, että kapeat lahkeet saataisiin polttaa ja hävittää maan päältä. Kuitenkin vuosien kuluessa lahkeeni kapenivat purjeista kanankoipimalliin ja vielä tänä päivänäkin vanhempani jaksavat joskus naureskella minun mesoamiselleni ja miten olen muuttanut näkökantaani. Entäpä sitten hameet ja mekot? Vielä muutama vuosi sitten olin vahvasti sitä mieltä, että minä ja en käytä arjessa semmoisia naishärpäkkeitä, mutta tässä minä nyt istun tummansinisessä mekossa, joka on vain yksi vaatekaappini lukuisista hamosista.

Asia ei ehkä ole maailmaa mullistava ja vain ensimmäisen maailman ongelma, mutta ehkä esimerkin avulla saa aiheesta kiinni paremmin. Olenko minä siis jollain lailla huiputtanut itseäni ja muita, kun olen kehittynyt vuosien saatossa eteenpäin ja valinnut sittenkin käyttää sellaisia vaatekappaleita, joista en joskus pitänyt? Mitä jos olen vain vuosien saatossa huomannut leveiden lahkeiden likaantuvan helpommin ja kapoisten kangaspalojen sopivan minulle paremmin, mutta pitäisikö minun sittenkin jostain periaatteesta pitäytyä hippimäisissä housuissa?
Voisin veikata, että en mielestänne olekaan suuri petturi, vaan antanut kokemusten ja elämän muokata suhtautumistani, kuten ihmisen elossa on kai tarkoituskin käydä. Voisi todeta puolitosissaan, että housujen – ja etenkin leveälahkeisen sellaisten – aikakausi on ohi.

Mutta entä jos asia koskettaa myös muita ihmisiä eikä vain omien kinttujen verhoamista tai verhoamattomuutta tietyin kangasrievuin? Onko mielipiteen muuttuminen jotenkin rangaistavampaa, jos on joskus yhdelle ystävälle sanonut, ettei koskaan tule lähtemään ulkomaille, mutta muutaman vuoden päästä lähteekin toisen ystävän kanssa Bulgariaan heilumaan villinä viikoksi? Eikö olekin ymmärrettävää, että tuo ensimmäinen ystävä loukkaantuu ja tuntee olonsa jotenkin petetyksi?

Miksi siis housuttomuuteen näkökantansa vaihtaminen on sallittua, mutta heti kun asiaan liittyy muitakin, tulee siitä jotenkin eettinen ja epäoikeudenmukainen ongelmatilanne? Minkä sille mahtaa, että elämä muokkaa vaikkapa ujommasta hiukan ulospäin suuntautuvammaksi, jolloin haluaakin lähteä kokeilemaan siipiään myös muualla kuin kotomaassa? Ihmisten pitäisi ymmärtää, ettei se ole suoranainen loukkaus sitä ensimmäistä matkanehdottajaa kohtaan, vaan jonkinlainen muutos omassa elämässä. Napsahdus omassa päässä, joka nyt jollain lailla sattuu vaikuttamaan toisiinkin ihmisiin, mutta se ei ole samalla mikään tahallinen loukkaus muita kohtaan.

Entistä vaikeammaksi asia menee, jos ihmissuhteissa mietitään romanttisiin tunteisiin liittyviä koukeroita. Olen joskus itsekin haikaillut pelimiehen perään, joka vain leikki kanssani. Voi kun toivoin hänen näkevän minut niin ihanana, että haluaisi muuttaa käytöstapojaan ja olla niin sanotusti kunnollinen mies. Kun näin ei käynyt, jäin mustunein mielin miettimään, mikä lurjus tuo jätkä olikaan ja kirosin hänet alimpaan helvettiin. Jonkinlaista lohtua toi kuitenkin ajatus siitä, että olin jättänyt lurjuksen taakse elämässäni ja ettei hänestä ole mihinkään parisuhteeseen.

Ennen kuin hänestä olikin. Ei mennyt montaakaan vuotta, kun näin hänet kävelemässä käsikkäin jonkun tummatukkaisen tytön kanssa kadulla onnellisen näköisenä. Kuulin pikkukaupungissa asuessani nopeasti huhuja siitä, miten mies ei enää käynyt baareissa vaan oli hommaamassa farmariautoa ja omistusasuntoa ja nainenkin taisi olla jo kohta raskaana. Kysymys kuului mielessäni erittäin kumeana: ”Mitä ihmettä? Petturi, eihän sen pitänyt haluta mitään tuollaista!”

Miksi tuntuu niin ikävältä huomata toisten muuttavan mielipiteitään, vaihtavan valintojensa suuntaa ja korjaavansa elämänsä kulkua 180 astetta, kun tietää toisen vanhat aatokset ja kuinka se vihasikaan matkailua ja housuja? Elämä muuttuu ja jatkuu eteenpäin alati muovautuen, joten miksemme me saisi muovautua sen mukana? Leveälahkeisten housujen valmistajan mielestä on varmasti ollut epäreilua, että muoti vaihtui pillifarkkuihin, mutta minkä sille tekee? Toiset asiat on vain hyväksyttävä. Niille ei välttämättä löydy mitään järkevää selitystä tai selkeää juonikuviota, eikä niitä auta jäädä murehtimaan katkerana. Voi olla että jokin kaunis aamu minäkin vain herään, nousen ylös sängystä ja huomaan haluavani taas sellaiset purjeet housuikseni, ettei ennen moisia ole nähtykään. Kuka sen tietää? Ja jos tietääkin, niin mitä sitten? Mitä sillä on väliä, jos ihminen haluaa muuttaa mielensä?

Status, joka määrittää

Hei, olen Niina Kemppi, työtön työnhakija.

Hei, olen Niina Kemppi, työntekijä.

Miksi toisesta tulee ihmisille sellainen mielikuva, että eihän tuosta naisesta ole mihinkään, se on yhteiskunnan loiseliö, joka vääryydellä käyttää verorahoja hyväkseen? Millä asteikolla pelkkä työssä käynti riittää ylentämään ihmisen jollain lailla paremmaksi? Voit olla vaikka millainen rappioalkoholisti, mutta jos käyt töissä, olet kunnon kansalainen. Mutta jos olet pelkkä alkoholisti… Joku voisi sanoa niinkin radikaalisti, että sietäisit kuolla pois.

Työttömänä ollessa huomaa ihmisten omituiset reaktiot kyseistä statusta kohtaan. Jo kauan ennen työttömyysuhan alkua toiset alkavat kauhistella suureen ääneen, että kuinka sinäkään pysyt hengissä ja mistä sitä rahaa tulet saamaan ja turmion tuhoisaan nieluun joutunet kuitenkin! Kylläpä siinä tilanteessa mieli lepää ja on helppoa pysytellä vain rauhallisena ja nyökytellä toiselle suvaitsevasti, että kiitos tästäkin argumentista, mutta enköhän minä nyt tässä jotain keksi.

Jos on ollut työttömänä vaikkapa vain kolme päivää, ihmiset alkavat jotenkin ivalliseen sävyyn todeta, että sinähän olet tuommoinen työtön. Eihän kolmen päivän työttömyyden pitäisi vielä määrittää ihmistä sellaiseksi limanuljaskaksi, jota tarvitsee katsoa kieroon ja jolle täytyy puhua alentuvaan sävyyn kuin koiralle. Eihän?

Joskus on hauska provosoiden oikein kovaan ääneen kuuluttaa, että minäpä olen työtön, mitäs siihen sanotte! Ihmisten ilmeet ovat näkemisen arvoisia. Kun toiset kysyvät mitä kuuluu ja siihen vastaa, että mitäs tässä, olen työtön, on joskus sitä seurannut jäätävä hiljaisuus hiukan kiusallista. Aivan kuin toinen ei tietäisi mitä siihen pitäisi sanoa, pitäisikö pahoitella vai kesän tullen toivottaa hyvää lomaa vaiko sittenkin torua toimettomuudesta. Hiljaisuus on joskus venynyt sietämättömäksi, jolloin jotkut saattavat tehdä päätöksen olla kertomatta työnteko-statustaan kellekään. Eipähän tarvitse selitellä, nähdä tuomitsevia katseita tai kuulla kommentteja lusmuilusta. Kai jokaiselle jossain vaiheessa elämää voi käydä niin, että työt yhtäkkiä loppuvat ja mitään varapaikkaa ei olekaan? Miksi se tekee kansalaisesta kelvottoman?

En kiellä sitä, etteikö yhteiskunnassamme todella olisi myös noita loiseläjiä, jotka käyttävät systeemiä häikäilemättä hyväkseen. Tottakai heitä on olemassa. On heitä, jotka lomailevat yhteiskunnan rahoilla luvattoman pitkään tekemättä mitään, mutta aina se ei välttämättä ole ihmisen omasta halusta kiinni tuo niin sanottu lomailu. Mitä jos todella haluaisi töihin, mutta työnantajat eivät vain jostain syystä tartu hakemukseen kiinni? Jos ramppaa viikottain työhaastatteluissa, mutta saa peräänsä aina saman tekstin: ”Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.” Mitä sitten? Tuskin auttaa vastata viestiin: ”Olisitte valinneet paremmin. T. Katkera.”

Jokaisen elämä on erilainen ja tilanteita on niin monta kuin on ihmisiäkin, joten miksi ensimmäinen reaktio on shokki, kauhistus ja inho, jos joku ei olekaan töissä juuri sillä hetkellä? Ymmärrystä, ihmiset, ymmärrystä. Vai haluatteko itse olla tuon inhon kohteena, jos kymmeniä vuosia alla ollut työpaikka lähtee äkisti alta?

Sinä

Sinä löysit monta miestä
mutta et antanut kenenkään löytää sinua.

Sinä näit monta ovea
mutta et avannut niistä yhtäkään.

Sinä katselit horisonttiin
mutta et uskaltanut lähteä sitä tutkimaan.

Sinä elit elämäsi
mutta et onnellisesti loppuun asti.

Zen Cafen biisistä sain ajatuksen, että onpa muuten hitosti järkeä

Siinä on niin hitosti järkeä, että kuvittelee tulevaisuutensa koostuvan pienistä murenista, jotka eivät sovi millään yhteen ja että niistä palasista pitäisi pystyä jotenkin kasaamaan se kuuluisa onnellinen elämä. Jos miettii jo valmiiksi, ettei mistään tule mitään, niin eihän siitä tulekaan. Ihminen petaa itse itselleen sellaista tietä, jota tulee kulkemaan.

Siinä on ihan hitosti järkeä, että pelkää kaikenlaisia asioita, joita saattaa tapahtua, koska ihan yhtä lailla voi olla, ettei niitä saatakaan tapahtua ollenkaan. Jos käyttää elämässään energiaa siihen, että pelottelee itsensä pysymään kodin suojassa, omassa kuoressa, piilossa kaikelta, ei jää ollenkaan energiaa siihen kaikkeen, mitä voisi tehdä ja mitä kaikkea voisi kokea ja mistä kaikesta sitä onnea voisikaan löytää.

Siinä on ihan hitosti järkeä, että odottaa kauhulla sitä hetkeä, kun joku tärkeä ihminen satuttaa sinua. Sillä jos aivan rehellisia ollaan, niin jokainen meistä satuttaa jotakuta jossain vaiheessa ja mitä läheisempiä ihmiset ovat, sitä varmemmin suusta saattaa lipsahtaa sana, joka toista viiltää. Tuntemattomille on paljon helpompi olla ystävällinen, sillä heitä tarvitsee nähdä vain muutaman minuutin ajan kaupan kassajonossa taikka kirjastossa samaa kirjaa kurkottaessaan, mutta jos todella tuntee jonkun ihmisen ja viettää tämän kanssa aikaa päivittäin, on paljon varmempaa, että jossain vaiheessa tulee eteen huono päivä ja tulee sanottua suutuspäissään pari pahaa sanaa. Se vain kuuluu elämään, miksi pelätä jotain, mikä on aivan tavallista ja tapahtuu kuitenkin. Vasta kun tietää toisen ihmisen huonotkin puolet, voi sanoa tätä todelliseksi ystäväksi, joten miksi sitä pitäisi kauhistella etukäteen.

Siinä on ihan hitosti järkeä, että jonkun tuntemattoman ihmisen pitää tulla yökerhossa sanomaan, että elämä on onnellista jos vain itse niin päättää. Kaikki omat ajatukset ja teot voivat olla sen oman onnellisuuden tiellä, eli oikeastaan onnen ja sinun välissä on vain yksi este – sinä itse.