Paniikki päällä

Sydän alkaa tykyttää, päässä humisee ja yhtäkkiä jo pelkkä hengittäminen tuntuu ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Tuntuu kuin olisi vain helpompi lakata ottamasta happea sisään ja vain pysäyttää kroppa täysin paikalleen, keskittyen vain pysymään kasassa. Kyyneleet puskevat väkisin silmiin, vaikka niitä koittaa pitää sisällä, poissa, piilossa. Hiljaisuus on jäätävä, ja pari pisaraa valuu pitkin poskeani sittenkin, taisteluista huolimatta.

Huomenna on hammaslääkäriaika. Ajatus nostattaa kylmät väreet niskaani, kun vain ajattelenkin istuvani siinä taaksepäin laskeutuvassa tuolissa alle 24 tunnin päästä. Veitset, taltat, kaavintakuokat, mitkä tahansa painajaismaiset välineet hyppivät silmieni edessä tahtomattani, vaikka yritän niitä hätistellä pois.

Ihmiset katsovat minua ihmetellen ja tokaisevat, että kyllä se siitä. Sinä pärjäät. Olet sisukas mimmi. Ei siihen kuole. Mieleni huutaa vastaukseksi, että mistä he muka tietävät kaiken tuon? Ulkokuoreni vain hymyilee vienosti ja kiittää rohkaisevista sanoista.

Pelot ovat hämmentävä asia. Mistä ne yhtäkkiä ponnahtavat mieliimme, minkä ihmeen takia ajatuksemme keksivät yhtäkkiä pelätä jotakin täysin arkipäiväistä asiaa, jonka olemme parhaassa tapauksessa kohdanneet monesti ilman mitään ongelmia? Hämähäkki vaikuttaa äkisti kuolemanvaaralliselta elukalta, joka saattaa käyttää kuolettavaa myrkkyä, pimeys onkin tappava ase, ahdas paikka tukahduttaa ja pelkkä hammaslääkärin tuoli aiheuttaa sylkyreaktion.

Järjellä mietittynä nämä asiat kuulostavat täysin hulluilta. Ei hissikopin pitäisi olla millään lailla pelottava paikka, se on vain koppi, jossa joutuu kuuntelemaan huonoa musiikkia. Hämähäkki on vain pikkurillin kokoinen olio, jonka voisi helposti liiskata kengänpohjan alle. Silti mielemme pistää hälytyskellot soimaan ja huutaa kuin hinaaja: ”Apua, apua apua!”

Olisi hienoa, jos tähänkin vaivaan olisi joku pieni pilleri, jonka voisi napata kurkusta alas, eikä sen jälkeen koskaan tuntuisi missään, jos joutuu kävelemään pimeää kujaa kohti kotia. Pimeys ei enää ahdistaisi.

Hyvä on, tietty määrä pelkoa on kai järkeväkin juttu. Ehkä ei olekaan ihan niin hieno asia kävellä kaupungin pimeintä kujaa keskellä yötä vailla huolen häivää, sillä siellä saattaa piillä oikeakin vaara. Silti toivoisin voivani vain heittää turhanpäiväiset pelkoni huitsin nevadaan ja astella rohkeasti huomenna aamulla kohti hammaslääkäriä. Sehän on vain pieni operaatio. Ei mitään jännitettävää. Arkipäiväinen pikkujuttu. En minä siihen kuole.

Nyt täytyy enää uskoa omia sanojani.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s