Status, joka määrittää

Hei, olen Niina Kemppi, työtön työnhakija.

Hei, olen Niina Kemppi, työntekijä.

Miksi toisesta tulee ihmisille sellainen mielikuva, että eihän tuosta naisesta ole mihinkään, se on yhteiskunnan loiseliö, joka vääryydellä käyttää verorahoja hyväkseen? Millä asteikolla pelkkä työssä käynti riittää ylentämään ihmisen jollain lailla paremmaksi? Voit olla vaikka millainen rappioalkoholisti, mutta jos käyt töissä, olet kunnon kansalainen. Mutta jos olet pelkkä alkoholisti… Joku voisi sanoa niinkin radikaalisti, että sietäisit kuolla pois.

Työttömänä ollessa huomaa ihmisten omituiset reaktiot kyseistä statusta kohtaan. Jo kauan ennen työttömyysuhan alkua toiset alkavat kauhistella suureen ääneen, että kuinka sinäkään pysyt hengissä ja mistä sitä rahaa tulet saamaan ja turmion tuhoisaan nieluun joutunet kuitenkin! Kylläpä siinä tilanteessa mieli lepää ja on helppoa pysytellä vain rauhallisena ja nyökytellä toiselle suvaitsevasti, että kiitos tästäkin argumentista, mutta enköhän minä nyt tässä jotain keksi.

Jos on ollut työttömänä vaikkapa vain kolme päivää, ihmiset alkavat jotenkin ivalliseen sävyyn todeta, että sinähän olet tuommoinen työtön. Eihän kolmen päivän työttömyyden pitäisi vielä määrittää ihmistä sellaiseksi limanuljaskaksi, jota tarvitsee katsoa kieroon ja jolle täytyy puhua alentuvaan sävyyn kuin koiralle. Eihän?

Joskus on hauska provosoiden oikein kovaan ääneen kuuluttaa, että minäpä olen työtön, mitäs siihen sanotte! Ihmisten ilmeet ovat näkemisen arvoisia. Kun toiset kysyvät mitä kuuluu ja siihen vastaa, että mitäs tässä, olen työtön, on joskus sitä seurannut jäätävä hiljaisuus hiukan kiusallista. Aivan kuin toinen ei tietäisi mitä siihen pitäisi sanoa, pitäisikö pahoitella vai kesän tullen toivottaa hyvää lomaa vaiko sittenkin torua toimettomuudesta. Hiljaisuus on joskus venynyt sietämättömäksi, jolloin jotkut saattavat tehdä päätöksen olla kertomatta työnteko-statustaan kellekään. Eipähän tarvitse selitellä, nähdä tuomitsevia katseita tai kuulla kommentteja lusmuilusta. Kai jokaiselle jossain vaiheessa elämää voi käydä niin, että työt yhtäkkiä loppuvat ja mitään varapaikkaa ei olekaan? Miksi se tekee kansalaisesta kelvottoman?

En kiellä sitä, etteikö yhteiskunnassamme todella olisi myös noita loiseläjiä, jotka käyttävät systeemiä häikäilemättä hyväkseen. Tottakai heitä on olemassa. On heitä, jotka lomailevat yhteiskunnan rahoilla luvattoman pitkään tekemättä mitään, mutta aina se ei välttämättä ole ihmisen omasta halusta kiinni tuo niin sanottu lomailu. Mitä jos todella haluaisi töihin, mutta työnantajat eivät vain jostain syystä tartu hakemukseen kiinni? Jos ramppaa viikottain työhaastatteluissa, mutta saa peräänsä aina saman tekstin: ”Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.” Mitä sitten? Tuskin auttaa vastata viestiin: ”Olisitte valinneet paremmin. T. Katkera.”

Jokaisen elämä on erilainen ja tilanteita on niin monta kuin on ihmisiäkin, joten miksi ensimmäinen reaktio on shokki, kauhistus ja inho, jos joku ei olekaan töissä juuri sillä hetkellä? Ymmärrystä, ihmiset, ymmärrystä. Vai haluatteko itse olla tuon inhon kohteena, jos kymmeniä vuosia alla ollut työpaikka lähtee äkisti alta?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s