Elämässä

On omituista tajuta
itsestään asioita,
joita joku toinen on sanonut

Ymmärrän nyt,
se on totta
minä rimpuilen ja taistelen

Vaikka parasta olisi
antaa vain olla
lipua laineilla
päästää irti kontrollista,

sillä sitä ei ole.

Muu työ mansikka, oma työ unelma

Työhyvinvointi on nykyään sellainen sana, jota viljellään siellä sun täällä. Jokaisen pitäisi pystyä tekemään työtä, josta nauttii, jokaisella pitäisi olla sellainen työpaikka, jonne herää aamulla mielellään ja mieli kepeänä.

Kuinka tämä käytännössä on mahdollista? Tietysti maailmassa on monta ihmistä ja jokainen meistä pitää eri asioista, mutta monia on myös työpaikkoja, joissa jonkun täytyy kuitenkin olla, oli se mieluista tai ei. Itse olen siivonnut hotelleista likaisia lakanoita pois, pistänyt viinereitä ristiin linjastolla kahdeksan tuntia aamukuuden jälkeen, istunut kaupan kassalla tuijottaen töistä palaavien bisnesmiesten nyrpeitä ilmeitä ja juossut messutapahtumassa ihmisten perässä, jotta nämä suostuisivat juttelemaan minulle.

Aika aikaansa kutakin, kun pääsin kyseisistä hommista eroon, ajattelin. Kuitenkin joku jää aina tekemään samaa työtä edelleen, osa iloisina ja osa lopun uupuneina omaan hommaansa. Moni on töissä sellaisessa paikassa, joka yleisissä mielipiteissä tulee aina esille huonona työpaikkana. Miettikääpä niitä, jotka avaavat teidän lattiakaivonne, vievät roskanne, raaputtavat purkat pois tiestä, keräävät roskia toimistojen käytäviltä, jakavat aamulehtenne…

Jos toimiston viileydessä kesäpäivää viettäessä tuntuu inhottavalta, entä superhelteessä ulkona työtä tekevät ihmiset, miltä heistä mahtaa tuntua? Toteutuuko työhyvinvointi, kun asfaltti paahtaa tulikuumana ja otsalla voisi paistaa kananmunan? Nauttiiko ihminen työstään, kun saa päivästä toiseen kaataa biojätteitä toisesta asiasta toiseen – isompaan – astiaan?

Pitääkö jokaisesta työstä pystyä nauttimaan vai onko tämä jokin nykyaikainen hömpötys, jota meille tuputetaan joka tuutista? Puhuimme työkaverini kanssa esimerkiksi entisaikoina hyvinkin yleisestä suomalaislapsien kesätyöstä, mansikanpoiminnasta. Jossakin vaiheessa tapahtui murros ajatusmaailmassa, kun marjojen poimiminen ei ollutkaan enää hieno tapa tutustua työelämään ja ansaita omaa rahaa, vaan tylsää kökköduunia, jota vain ulkomailta Suomeen raahatut suostuvat tekemään. Yhtäkkiä suomalainen teini ei enää halunnut kumartua nappaamaan punaista marjaa pensaasta ansaitakseen rahaa, vaan nyökyttelee iloisesti, että sosiaalitoimisto kuulemma maksaa kaiken, kunhan täyttää 18-vuotta.

Miksi? Eikö marjanpoiminta ole työtä siinä missä muutkin? Vai eikö sitä voi tehdä, kun siitä ei saa henkistä tyydytystä, se ei aiheuta kepeää iloitsemista eikä se ala inhimilliseen aikaan yhdeksältä, vaan pitäisi herätä liian aikaisin, jopa joidenkin mielestä yöllä?

Ei koko elämä voi olla ruusuilla tanssimista. Nykyään ihminen olettaa kaiken olevan jotenkin leikin laskua ja lekkeripeliä, onnen pitäisi tulvia sisään ovista ja ikkunoista, hellurei vaan. Ei työhyvinvointi voi tarkoittaa sitä, että jokainen meistä voisi nauttia täysin rinnoin työpäivistään onnen kyyneliä vuodattaen. Joskus työ on vain työtä, eikä sen enempää. Joskus hiki virtaa, ärsyttää, herätyskellon soiminen tuo tuskaisen ilmeen kasvoille ja viikonloppu tuntuu pelastavalta enkeliltä. Joskus elämä on vain elämää.

Elämä jatkuu

Muistan istuneeni  jokunen vuosi sitten sohvalla. Olin täysin maani myynyt ja olin varma, ettei sitä lunasteta takaisin enää mitenkään eikä koskaan. Katselin eteenpäin katse tyhjyyteen suunnattuna, ajatukset pyörien taas jotakin niistä monista noidankehistä, joita aivoni elämäni aikana ovatkaan kehittäneet. Ympäri tullaan ja yhteen käydään, aloitin mietintäni aina ajattelemalla ensimmäiseksi kysymystä: ”Miksi minä?”

Miksi minulle sattuu tällaista? Miksen minä voikaan olla se onnekas, joka menee naimisiin ensirakkauteni kanssa? Miksi minusta tuntuu näin pahalta? Miksi minä tunnen tämän suuren ja painavan ahdistuksen rinnassani? Miksi minun selkäni pamahti täysin tuusannuuskaksi juuri kesän mukavimpaan aikaan ja pakotti minut makaamaan sohvalla ja/tai sängyssä viikon verran? Miksi minä kärsin migreenistä? Miksi minä en valmistunutkaan ajallaan ja parhain arvosanoin?

Tämän kysymyksen jälkeen jatkoin aina pohdintaani syvemmälle näitä ajatuksia edeltäneisiin tapahtumiin. Miten olin joutunut siihen pisteeseen, jossa olin. En voinut ymmärtää, että omat tekoni ja valintani olivat vieneet minut niin synkkiin sysimetsiin, etten ajoittain nähnyt ulospääsyä. Analysoin jokaista ajatustani ja jokaista tekoani pitkään ja hartaasti. Usein koin myös onnistuvani näissä pohdinnoissani ja luulin löytäneeni tiettyjä pisteitä matkani varrelta, joissa olin kääntynyt harhaan tai joissa minut oli sysätty pois raiteiltani. Näiden niin sanottujen ratkaisujen äärellä riemuitsin hiukan.

Mutta riemuitseminen oli kuin nuolaisu ennen tipahtamista. Jokaiseen elämän ongelmaan ei vain löydy ratkaisua, mutta koska olin tottunut analysoimaan ja tekemään päätelmiä ja löytämään noita ratkaisuja, olivat uudenlaiset ongelmat tielläni. Luulin voivani välttää kaikki pahat tunteet elämässäni. Ajattelin, että entisten virheideni pohjalta oppimieni tietojen perusteella en enää rikkoisi selkääni enkä ajautuisi ihmissuhdekriiseihin, sillä olin tietävinäni ne asiat, jotka niihin johtivat.

Jos minulla oli huono olla ja suru täytti puseroni, muistin miten ennen olin karistanut tuon tunteen. Jos minua väsytti töissä, tiesin energiajuoman auttavan. Jos sydämeni särkyi, tiesin unohtavani kivun, jos vain saisin kohdata uusia ihmisiä.

Kaikkeen löytyi mielestäni ratkaisu ja hetken tunsin kulkevani voitosta voittoon. Jokainen päivä oli täynnä hymyä ja riemua, uusien bileiden suunnittelua, ystävien kanssa naurua, siskoni kanssa vitsailua, iloa ja menestystä.

Kaikkeen siis löytyi ratkaisu ja elämä oli täynnä riemua. Niin kauan kunnes sitä riemua ei enää ollutkaan. Vanhat kikkani eivät toimineet, tutut toimintamallit eivät enää tuoneetkaan jokapäiväisiä onnistumisen tunteita. Niinpä päätin koittaa paremmin. Jos ei normaalilla työtahdillani enää saanut kiitosta töissä, päätin yrittää entistä enemmän. Asetin itselleni tavoitteita yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kun koko ajan  tavoittelin kohti puiden latvoja, en muistanut tuntea itseäni surulliseksi tai yksinäiseksi, sillä minulla oli joka päivä jotain, mitä odottaa, mitä saavuttaa ja mitä tehdä hiukan paremmin.

Mutta eihän ihminen voi elää niin. Elämään kuuluu sekä onnistumisia että sellaisia loukkuja, joissa pahat tunteet valtaavat sielun jokaisen sopukan. Ei niitä voi paeta loputtomiin, eikä pakostrategia ole edes terve valinta. Ihminen ajautuu umpikujaan, ja mitä syvemmälle sinne umpikujaan yrittää vielä loppuvaiheessa itseään puskea, sitä vaikeampi sieltä on poistua.

Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki on katoavaista. Se on jotenkin lohduttava ajatus, sillä jos suhtautuu sekä onneen että epäonneen ohikiitävänä tunteena, ei surun iskeminen sydämeen tunnu sittenkään niin tappavalta. Se menee ohi. Tiedän valtavan ilon ja onnenkin aina toisinaan väistyvän, joten niin tekevät myös suru ja murhe. Mikään ei kestä ikuisuuksia, mitään ei tarvitse jatkuvasti paeta. Asiat kyllä suttaantuvat omaa tahtiaan.