Muu työ mansikka, oma työ unelma

Työhyvinvointi on nykyään sellainen sana, jota viljellään siellä sun täällä. Jokaisen pitäisi pystyä tekemään työtä, josta nauttii, jokaisella pitäisi olla sellainen työpaikka, jonne herää aamulla mielellään ja mieli kepeänä.

Kuinka tämä käytännössä on mahdollista? Tietysti maailmassa on monta ihmistä ja jokainen meistä pitää eri asioista, mutta monia on myös työpaikkoja, joissa jonkun täytyy kuitenkin olla, oli se mieluista tai ei. Itse olen siivonnut hotelleista likaisia lakanoita pois, pistänyt viinereitä ristiin linjastolla kahdeksan tuntia aamukuuden jälkeen, istunut kaupan kassalla tuijottaen töistä palaavien bisnesmiesten nyrpeitä ilmeitä ja juossut messutapahtumassa ihmisten perässä, jotta nämä suostuisivat juttelemaan minulle.

Aika aikaansa kutakin, kun pääsin kyseisistä hommista eroon, ajattelin. Kuitenkin joku jää aina tekemään samaa työtä edelleen, osa iloisina ja osa lopun uupuneina omaan hommaansa. Moni on töissä sellaisessa paikassa, joka yleisissä mielipiteissä tulee aina esille huonona työpaikkana. Miettikääpä niitä, jotka avaavat teidän lattiakaivonne, vievät roskanne, raaputtavat purkat pois tiestä, keräävät roskia toimistojen käytäviltä, jakavat aamulehtenne…

Jos toimiston viileydessä kesäpäivää viettäessä tuntuu inhottavalta, entä superhelteessä ulkona työtä tekevät ihmiset, miltä heistä mahtaa tuntua? Toteutuuko työhyvinvointi, kun asfaltti paahtaa tulikuumana ja otsalla voisi paistaa kananmunan? Nauttiiko ihminen työstään, kun saa päivästä toiseen kaataa biojätteitä toisesta asiasta toiseen – isompaan – astiaan?

Pitääkö jokaisesta työstä pystyä nauttimaan vai onko tämä jokin nykyaikainen hömpötys, jota meille tuputetaan joka tuutista? Puhuimme työkaverini kanssa esimerkiksi entisaikoina hyvinkin yleisestä suomalaislapsien kesätyöstä, mansikanpoiminnasta. Jossakin vaiheessa tapahtui murros ajatusmaailmassa, kun marjojen poimiminen ei ollutkaan enää hieno tapa tutustua työelämään ja ansaita omaa rahaa, vaan tylsää kökköduunia, jota vain ulkomailta Suomeen raahatut suostuvat tekemään. Yhtäkkiä suomalainen teini ei enää halunnut kumartua nappaamaan punaista marjaa pensaasta ansaitakseen rahaa, vaan nyökyttelee iloisesti, että sosiaalitoimisto kuulemma maksaa kaiken, kunhan täyttää 18-vuotta.

Miksi? Eikö marjanpoiminta ole työtä siinä missä muutkin? Vai eikö sitä voi tehdä, kun siitä ei saa henkistä tyydytystä, se ei aiheuta kepeää iloitsemista eikä se ala inhimilliseen aikaan yhdeksältä, vaan pitäisi herätä liian aikaisin, jopa joidenkin mielestä yöllä?

Ei koko elämä voi olla ruusuilla tanssimista. Nykyään ihminen olettaa kaiken olevan jotenkin leikin laskua ja lekkeripeliä, onnen pitäisi tulvia sisään ovista ja ikkunoista, hellurei vaan. Ei työhyvinvointi voi tarkoittaa sitä, että jokainen meistä voisi nauttia täysin rinnoin työpäivistään onnen kyyneliä vuodattaen. Joskus työ on vain työtä, eikä sen enempää. Joskus hiki virtaa, ärsyttää, herätyskellon soiminen tuo tuskaisen ilmeen kasvoille ja viikonloppu tuntuu pelastavalta enkeliltä. Joskus elämä on vain elämää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s