Suomi on valittamisen luvattu maa

Aina on varaa valittaa, sanotaan.

Mutta miksi? Onko kukaan koskaan oikeasti ajatellut, että minkä takia pitäisi valittaa? Kun olin kaupassa töissä, huomasin erään erittäin raivostuttavan piirteen joissain ihmisissä. Jotkut olivat selkeästi ottaneet elämässään sen strategian, että valittamalla pääsee helpommalla, halvemmalla, saa parempia etuja ja parempaa palvelua. Kävin kovaa taistoa monet kerrat, saako rikkinäisestä kahvipaketista alennusta, jos se oli livennyt asiakkaan kädestä kaupan pihalla ja onko kaupalla tällöin vielä vastuu korvata se paketti. Asiakas ei millään halunnut myöntää itselleen, että oli itse ollut kömpelö ja mokannut homman, vaan hän oli päättänyt valittamisen ja riehumisen avulla saada itselleen korvausta.

Kuka korvaa! Minä haluan korvausta! Korvausta minulle! Tänne ja heti!

Kuka jaksaa kuunnella valittajaa koko elämänsä? Miettikää jos oma aviomiehenne tai aviovaimonne olisi samanlaisen periaatteen noudattaja ja joutuisitte koko elämänne katsomaan sivusta, kun mies nuhtelee kassaneitiä, huutaa pankkivirkailijalle, käy kovaa taistoa uusien renkaiden hinnasta autokorjaamolla tai räyhää valtion virastossa itselleen parempaa kohtelua, koska valtio polkee pientä kansalaista.

Eikö noille ihmisille ole opetettu pienenä, että maitoa ei saa pöydässä, ellei sitä pyydä nätisti? Jos vain käskyttää ja riehuu koko ajan, täytyy elämässä olla jotain vialla. Olen melko varma, että jatkuva valitus vähentää elämän mielekkyyttä. Positiivisella asenteella vastaanotetut asiat eivät tunnu niin pahoilta ja kokonaisvaltainen leppoisuus auttaa jaksamaan elämää paremmin. Ainakin haluaisin uskoa niin. Ei elämässä vain voi saada aina tahtoaan läpi eikä elämässä vain voi saada kaikkea valittamalla. Eihän?

Ei karhutkaan riehu koko ajan, ne syö välillä puolukoita.

Ai onnen päivää

Nuolaisin pisaran, se valui pitkin pullon reunaa. Sitä ennen tosin olin jo juonut koko pullon sisällön, heittänyt sen naamaani. Sitäkin aiemmin olin kyllä tuhonnut parin muunkin pullon sisällön, taisi yksi niistä hulahtaa ihan vain lattialle. En ymmärrä kyllä miksi, mistä moinen käsieni kontrollin puute yhtäkkiä kehooni ilmestyi. Aivoni pyörivät ympyrää ja silmäni heittivät selälleen, mutta näinhän sitä kuuluukin kuulemma tehdä.

Saapui maanantai ja viikonloppu oli ohitse. Nostin jalkani ylös sängystä ja pohdin ankarasti, miksi oikeastaan herätyskelloni soikaan, kunnes ymmärsin. Kelasin silmäni takaisin takaraivosta eteenpäin katsoviksi, keräsin aivoni rippeet yhteen könttiin ja toivoin että se olisi toimiva yksikkö taas. Kokosin itseni taas ja lähdin töihin.

Karmeaa. Hirveää. Tuskaa. Kyyneliä.

Sitten saapuu ilta ja kaadun sänkyyn. Pimeä huone ympärillä ja tasainen tuhina vierellä. Selviän tästä vielä.

Vapaus, mikä ihana tunne

Toiset ihmiset ovat kiusaajia. He osaavat valita oikeat sanat ja oikeat teot juuri niin, että tunnet itsesi oikeastaan aika mitättömäksi ja jollain omituisella tavalla ajaudut heidän kenkänsä alle murskattavaksi kuin pienen pieni mitätön ötökkä, limainen ja ällöttävä sellainen.

Kiusaajat vaivaavat aina kun on mahdollista, he ajavat vain omaa etuaan ja tekevät mitä heitä huvittaa. He vaativat aivan liikaa ja vielä hiukan enemmän. He nostavat itsensä jalustalle, vaikka jalusta olisi oikeasti kuinka olematon tahansa, mutta he saavat sen jostakin aikaan, he näkevät muut vain nenänvarttaan pitkin jos sittenkään, saattavat kävellä yli huomaamatta asiaa juurikaan.

Jos joutuu olemaan jatkuvasti tekemisissä kiusaajan kanssa, stressitaso saattaa nousta äkkiä yllättävänkin korkealle. Asiaa sietää jonkun aikaa, riippuen ihmisen omasta persoonasta. Kilttinä tyttönä sitä joutuu kestämään ehkä vuosia, tai ei joudu vaan jotenkin vain ajautuu kestämään. Sanoo itselleen, että ei se mitään, kyllä se siitä, asia ei vaivaa. Silti öisin pään painuessa tyynyyn astuu mielen näyttämölle hirveä mörrimöykky, joka vainoaa herkeämättä. Jossain alitajunnassa joku yrittää kuitenkin havahduttaa – VARO!

Kun lopulta myöntää itselleen, että on kiusaajan kourissa, voi irrottautua tuosta otteesta. Alkaa paranemisprosessi. On helpompi hengittää, vanne ei enää kiristä päätä, sydän ei lyö kahtasataa pelkästä kiusaajan ajattelemisesta. On vapaa. Vapaa!

Kiiltokuvaelämä

Olen viime aikoina usein ajautunut pohtimaan sosiaalisen median vaikutusta nyky-yhteiskuntaan ja etenkin ihmisten tapaan kokea elämää ja arkea. Olen itsekin noudattanut sitä kirjoittamatonta sääntöä, joka johonkin veteen piirretyn viivan luokse on kuitenkin raapustettu ylös, että sosiaalisessa mediassa ei saa pyöriä murheissa eikä möyhiä melankolian alamaissa. Joskus satuin purkamaan yksinäisyyden tai surullisuuden tunteita Twitteristä löytyvällä tililläni, mutta sekin loppui kun eräs toverini kerran huomautti, että hän on huolestunut minun masentuneisuudestani, kun juttuni ovat niin haikeita kyseisessä palvelussa. Niinpä minä muutin tapaani käyttää Twitteriä ja nykyään heitän sinne vain silloin tällöin joitain satunnaisia älynväläyksiä, joita päähäni pulpahtaa.

Tänään ruoka oli todella maukasta, katso kuva.
Nyt on laatuaikaa oman kullan kanssa, rakastan rakastan rakastan.
Huomenna lähdetään reissuun, josta tulee elämäni paras.
Sain juuri unelmieni työpaikan.
Harrastan vain siisteimpiä lajeja ja olen ihan helvetin cool tyyppi.

Jokainen meistä tunnistaa varmasti tämäntyyppiset statuspäivitykset esimerkiksi Facebookista. Eikä siinä vielä kaikki, niitä on siellä luettavissa joka päivä, joka tunti. Vartin välein joku hehkuttaa sitä, kuinka elämä on siistiä ja kaikki on niin hienosti ja upeasti. Unohtamatta tietenkään sitä, että viikonloppuna oli taas ikimuistoisimmat ja mahtavimmat bileet, jotka koskaan on järjestetty. Minun on tehnyt mieli kysyä, kuinka juhlat ovat voineet olla jälleen mahtavimmat ikinä. Miten mahtavimmista voi järjestää enää seuraavalla viikolla mahtavempia kekkereitä? Vai onko minulla vain väärät ystävät, olenko minä väärässä ja tylsässä porukassa vai olenko itse vain tylsä, kun joskus – täytyy myöntää – bileet ovat sieltä ja syvältä, viina ei ole noussut päähän ja itse asiassa on pitänyt lähteä paikan päältä jo aiemmin kotiin, koska migreeni on yllättänyt ja ei vaan jaksa?

Kun näitä päivityksiä lukee työpäivän jälkeen väsyneenä, kaikkensa antaneena ja hiukan ärtyneenä, kun oma ruoka paloi taas paistinpannuun kiinni ja huolet painavat pollaa, puskee esiin väkisinkin ajatus: ”Miksi minun elämäni on tällaista?”

Sosiaalinen media on tehnyt liian helpoksi itsensä vertaamisen muihin. Eikä ongleman ydin ole itse vertaamisessa vaan siinä, että me vertaamme itseämme vääriin raameihin, valheellisiin kuviin ja ihmeelliseen hehkutukseen, joka ei luultavasti edes pidä paikkaansa. Jokaisella meillä on murheemme ja vastoinkäymisemme, mutta jostain syystä ne täytyy piillottaa muulta maailmalta ja jakaa vain ne hienoimmat kokemukset, jotta vaikuttaa vahvalta ja mahtavalta ihmiseltä. Samalla toinen ihminen, joka surku puserossa selailee sängyssään Instagramista toinen toistaan kiiltokuvamaisempia otoksia, tuntee olevansa yksin ongelmiensa kanssa. Tuntee olevansa jotenkin viallinen, kun ei ratsastakaan joka hetki euforian kultaisella aallonharjalla. Kysyy ehkä itseltään: ”Mikä minussa on vialla?”

Tuo valheellinen onnen ja elämyksien lähde tekee meistä yksinäisiä ja epävarmoja. Pelkään, että sosiaalinen media muokkaa maailmankuvaamme siihen suuntaan, että kohta meistä on täysin normaalia ajatella, että elämässä ei kuulu olla mitään negatiivisia tunteita. Vaikka eihän se pidä paikkaansa. Elämä on täynnä surua, kyyneliä, yksinäisyyttä ja murhetta, mutta jos me muista näemme koko ajan vain sen kiiltokuvapuolen, saatamme harhautua ajattelemaan, että olemme yksin tunteidemme kanssa ja kaikilla muilla on jotenkin paljon kivempaa ja hienompaa.

Katsomme elämää vääristynein lasein ja ajamme itseämme loppuun yrittäessämme saada koko ajan enemmän tykkäyksiä, etsiessämme entistä hienompia elämyksiä. Yhteiskuvat bileistä kertovat, että hauskaa on ollut ja minulla on loistavat ystävät. Matkakuvat kertovat omaa tarinaansa ihanasta lemmenlomasta, jolloin aurinko paistoi ja jokainen hetki painui ikimuistoisena mieliimme. Totuus saattaa kuitenkin olla, että lemmenloma vietettiin riidellen ja potien suurta menettämisen pelkoa ja bileetkin olivat karsea katastrofi.

Sosiaalinen media vääristää elämän mahdottomaksi. Ajaako tällainen mielikuva ja onnellisuuden kuplassa eläminen ja sen ylläpitäminen ihmisiä masennukseen? Kukaan ei voi paeta pahoja tunteitaan ja kokea pelkkää iloa ja mielihyvää 80 vuotta elämästään ja sitten kuolla pois onnen kyyneliä itkien. Se on sula mahdottomuus. Silti näyttää siltä, että siihen on pyrittävä ja näennäisesti se myös näyttää mahdolliselta. Eikö kuitenkin ole väsyttävää tavoitella jotain, mitä ei koskaan pysty saavuttamaan? Eikö se aja ihmisen loppuun, kun täytyy esittää jotakin ja pohtia aina mitä asioita voi tuoda ilmi ja mitä ei? Jos melankolia sitten saavuttaa mielen, eikö tunnu yksinäiseltä olla omien synkkien aatoksien keskellä, kun kaikki muut näyttävät olevan täynnä iloa ja onnea?

Voin hyvin kuvitella, että jos tulevaisuuden tutkijat näkevät vain sosiaalisen median sisällön, luulevat he, että 2000-luvun alussa ihmiset olivat vain menestyksekkäitä, mahtavia, kauniita, upeita, onnellisia ja rakastavaisia. Totuus on kuitenkin toisenlainen, sillä mielenterveysongelmat ja masentuneisuus ovat yhä useamman ongelma. Kuitenkin Internet on täynnä itse otettuja kuvia, joissa murheelliset mielet hymyilevät irvistäen, väkipakolla, sillä on pakko näyttää hyvältä.

On pakko olla onnellinen. Koska muutkin näyttävät olevan.

Rohkeus

En ole uskaltanut astua
hylättyihin taloihin
pimeisiin kellareihin
hämärille ullakoille

Mutta jos ottaisit minua kädestä
mentäisiin yhdessä
ja saisin nykäistä hihasta
kun varjo hyökkää nurkasta

Ehkä kanssasi pystyisin
tekoihin tekemättömiin
sanoihin sanomattomiin
lupauksiin ja kaikkeen siihen,

mitä elämä tuo mukanaan.

Valintojen maailma

Muistan erään ihmisen kommentoineen, että ei ole koskaan ollut tylsistynyt. Ei koskaan. Ei ikinä. Ei milloinkaan. Olin jonkin aikaa varmasti melko hämmentyneen näköinen, sillä se kuulosti minusta uskomattomalta.

Muistan jo lapsuudessa, miten joskus vaivuin syvään tekemättömyyden tilaan. Siis sellaisen tylsistyneisyyden asteelle, että ei edes huvittanut tehdä mitään. Makasin keittiön lattialla ja valitin kuinka tylsää minulla oli. Kun äitini ehdotti minulle, että menisin piirtämään, se ei kelvannut. Ulkoilukin kuulosti tyhmältä. Kavereille soittaminen oli typerä ajatus. Mikään, mitä minulle ehdotettiin, ei kelvannut. Olin tylsistynyt. Kaikki oli tylsää.

Toisinaan vieläkin vajoan samaan harmauteen – kun mikään ei tunnu miltään. Tiedostan, että voisin tehdä asialle jotain ja keksiä itselleni jotakin mieluisaa puuhaa, mutta sekin tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että tylsyys on valittu tie kokea asioita. Koska jos jotain todella haluaisi tehdä, niin kyllä sitä lähtisi asioita tekemään. Toisinaan ei vain huvita, mikään ei huvita, ei halua tehdä yhtään mitään. Sellainen vetämättömyyden ja turhautumisen tila on tylsyyttä minulle. Silti tiedän, että pääsisin siitä halutessani eroon vaikka lenkille lähtemällä. Joskus vain sohva on niin pehmeä ja mukava, ja kun nyt ei vaan jaksaisi…

Lähteminen

Kun joku lähtee luotasi, olo on hetken aikaa jotenkin tyhjä. Kun ennen on istunut kahvikuppi kädessä ja tuijottanut toisen naamaa herkeämättä tämän kertoessa juttuja ja nauranut niille, olivat ne sitten hauskoja tai ei, koska haluaa vain nauttia toisen seurasta, ei voi ymmärtää seuraavan päivän voivan olla jo täysin erilainen. Äkkiä katseletkin vain tyhjää seinää ja juot kahviasi hiljaisuudessa, etkä oikeastaan tiedä mitä tekisit.

Se hetki on pahin, sillä et ensin muista miten kulutitkaan aikasi ennen tuota toista ihmistä. Katselitko sinä tosiaan seiniä kaiket päivät, vai oliko sinulla olevinaan jotakin oikeaakin puuhaa? Ennen kuin saat taas kiinni ajan kulusta, olet kadoksissa. Ennen kuin muistat oman tapasi olla, et pysty olemaan ollenkaan. Kaikki tuntuu jotenkin väärältä.

Onneksi sen omituisen tyhjyyden tietää väistyvän, sillä kohta keksit taas jotakin uutta. Vaikka kaipuu jää, ihminen löytää sittenkin takaisin polulleen ja löytää uuden seuran kahvipöytäkeskusteluihin. Täytyy vain oppia luopumaan, oppia ymmärtämään, että aika entinen ei koskaan enää palaa, mutta siitä kuitenkin selviää.