Kiiltokuvaelämä

Olen viime aikoina usein ajautunut pohtimaan sosiaalisen median vaikutusta nyky-yhteiskuntaan ja etenkin ihmisten tapaan kokea elämää ja arkea. Olen itsekin noudattanut sitä kirjoittamatonta sääntöä, joka johonkin veteen piirretyn viivan luokse on kuitenkin raapustettu ylös, että sosiaalisessa mediassa ei saa pyöriä murheissa eikä möyhiä melankolian alamaissa. Joskus satuin purkamaan yksinäisyyden tai surullisuuden tunteita Twitteristä löytyvällä tililläni, mutta sekin loppui kun eräs toverini kerran huomautti, että hän on huolestunut minun masentuneisuudestani, kun juttuni ovat niin haikeita kyseisessä palvelussa. Niinpä minä muutin tapaani käyttää Twitteriä ja nykyään heitän sinne vain silloin tällöin joitain satunnaisia älynväläyksiä, joita päähäni pulpahtaa.

Tänään ruoka oli todella maukasta, katso kuva.
Nyt on laatuaikaa oman kullan kanssa, rakastan rakastan rakastan.
Huomenna lähdetään reissuun, josta tulee elämäni paras.
Sain juuri unelmieni työpaikan.
Harrastan vain siisteimpiä lajeja ja olen ihan helvetin cool tyyppi.

Jokainen meistä tunnistaa varmasti tämäntyyppiset statuspäivitykset esimerkiksi Facebookista. Eikä siinä vielä kaikki, niitä on siellä luettavissa joka päivä, joka tunti. Vartin välein joku hehkuttaa sitä, kuinka elämä on siistiä ja kaikki on niin hienosti ja upeasti. Unohtamatta tietenkään sitä, että viikonloppuna oli taas ikimuistoisimmat ja mahtavimmat bileet, jotka koskaan on järjestetty. Minun on tehnyt mieli kysyä, kuinka juhlat ovat voineet olla jälleen mahtavimmat ikinä. Miten mahtavimmista voi järjestää enää seuraavalla viikolla mahtavempia kekkereitä? Vai onko minulla vain väärät ystävät, olenko minä väärässä ja tylsässä porukassa vai olenko itse vain tylsä, kun joskus – täytyy myöntää – bileet ovat sieltä ja syvältä, viina ei ole noussut päähän ja itse asiassa on pitänyt lähteä paikan päältä jo aiemmin kotiin, koska migreeni on yllättänyt ja ei vaan jaksa?

Kun näitä päivityksiä lukee työpäivän jälkeen väsyneenä, kaikkensa antaneena ja hiukan ärtyneenä, kun oma ruoka paloi taas paistinpannuun kiinni ja huolet painavat pollaa, puskee esiin väkisinkin ajatus: ”Miksi minun elämäni on tällaista?”

Sosiaalinen media on tehnyt liian helpoksi itsensä vertaamisen muihin. Eikä ongleman ydin ole itse vertaamisessa vaan siinä, että me vertaamme itseämme vääriin raameihin, valheellisiin kuviin ja ihmeelliseen hehkutukseen, joka ei luultavasti edes pidä paikkaansa. Jokaisella meillä on murheemme ja vastoinkäymisemme, mutta jostain syystä ne täytyy piillottaa muulta maailmalta ja jakaa vain ne hienoimmat kokemukset, jotta vaikuttaa vahvalta ja mahtavalta ihmiseltä. Samalla toinen ihminen, joka surku puserossa selailee sängyssään Instagramista toinen toistaan kiiltokuvamaisempia otoksia, tuntee olevansa yksin ongelmiensa kanssa. Tuntee olevansa jotenkin viallinen, kun ei ratsastakaan joka hetki euforian kultaisella aallonharjalla. Kysyy ehkä itseltään: ”Mikä minussa on vialla?”

Tuo valheellinen onnen ja elämyksien lähde tekee meistä yksinäisiä ja epävarmoja. Pelkään, että sosiaalinen media muokkaa maailmankuvaamme siihen suuntaan, että kohta meistä on täysin normaalia ajatella, että elämässä ei kuulu olla mitään negatiivisia tunteita. Vaikka eihän se pidä paikkaansa. Elämä on täynnä surua, kyyneliä, yksinäisyyttä ja murhetta, mutta jos me muista näemme koko ajan vain sen kiiltokuvapuolen, saatamme harhautua ajattelemaan, että olemme yksin tunteidemme kanssa ja kaikilla muilla on jotenkin paljon kivempaa ja hienompaa.

Katsomme elämää vääristynein lasein ja ajamme itseämme loppuun yrittäessämme saada koko ajan enemmän tykkäyksiä, etsiessämme entistä hienompia elämyksiä. Yhteiskuvat bileistä kertovat, että hauskaa on ollut ja minulla on loistavat ystävät. Matkakuvat kertovat omaa tarinaansa ihanasta lemmenlomasta, jolloin aurinko paistoi ja jokainen hetki painui ikimuistoisena mieliimme. Totuus saattaa kuitenkin olla, että lemmenloma vietettiin riidellen ja potien suurta menettämisen pelkoa ja bileetkin olivat karsea katastrofi.

Sosiaalinen media vääristää elämän mahdottomaksi. Ajaako tällainen mielikuva ja onnellisuuden kuplassa eläminen ja sen ylläpitäminen ihmisiä masennukseen? Kukaan ei voi paeta pahoja tunteitaan ja kokea pelkkää iloa ja mielihyvää 80 vuotta elämästään ja sitten kuolla pois onnen kyyneliä itkien. Se on sula mahdottomuus. Silti näyttää siltä, että siihen on pyrittävä ja näennäisesti se myös näyttää mahdolliselta. Eikö kuitenkin ole väsyttävää tavoitella jotain, mitä ei koskaan pysty saavuttamaan? Eikö se aja ihmisen loppuun, kun täytyy esittää jotakin ja pohtia aina mitä asioita voi tuoda ilmi ja mitä ei? Jos melankolia sitten saavuttaa mielen, eikö tunnu yksinäiseltä olla omien synkkien aatoksien keskellä, kun kaikki muut näyttävät olevan täynnä iloa ja onnea?

Voin hyvin kuvitella, että jos tulevaisuuden tutkijat näkevät vain sosiaalisen median sisällön, luulevat he, että 2000-luvun alussa ihmiset olivat vain menestyksekkäitä, mahtavia, kauniita, upeita, onnellisia ja rakastavaisia. Totuus on kuitenkin toisenlainen, sillä mielenterveysongelmat ja masentuneisuus ovat yhä useamman ongelma. Kuitenkin Internet on täynnä itse otettuja kuvia, joissa murheelliset mielet hymyilevät irvistäen, väkipakolla, sillä on pakko näyttää hyvältä.

On pakko olla onnellinen. Koska muutkin näyttävät olevan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s