Tosielämän pahikset ovat normaaleja ihmisiä

Viime päivinä paljon keskustelua herättänyt Rautavaaran perhesurma on aiheuttanut kommentointia kahteen eri suuntaan. Yksi suosittu kirjoitus on niputtanut ongelmia äidin uupumuksen piikkiin, kun taas kyseiseen lausahdukseen vastakommenttina heitetty kirjoitus painotti, että vain mieleltään sairas ja narsistinen ihminen voisi murhata raa’asti kolme lasta.

Samoin kuin kommentit ovat heittäytyneet laidasta laitaan, myös oma mielipiteeni on vähän niin ja näin. Se, että väitetään vain mieleltään sairaan ihmisen pystyvän moisiin tekoihin on mielestäni turvallisuuden hakemista. Ihmiset eivät halua kuvitella, että jokainen ihminen on murtumispisteessä arvaamaton ja jokainen meistä kykenee pahoihin tekoihin. En sano, että itsekin tästä pystyisin nyt nappaamaan jatimaticin käteen ja täräyttämään työtovereilta aivot pihalle, mutta sellainen pahuuden eristäminen vain tiettyihin sairaisiin yksilöihin on mielestäni väärin. Realistisempaa olisi koittaa nähdä se kammottava tosiasia, että pahuus ei ole jossain kaukana, elokuvien pahisten ilmentymien ongelmana, vaan sitä on joka puolella.

Ihmiset sortuvat mielestäni pelottavan usein siihen ajatusmalliin, jossa minulle ei voi sattua mitään, ei minun aviomieheni voisi tehdä tuollaista, ei minun lähipiirissäni voi koskaan tapahtua mitään noin kauheaa. Totuus on kuitenkin se, että ihmiset osaavat näytellä ulospäin hyvin pitkään ja miltei loppuun asti vahvaa ja hyvinvoivaa. Harva meistä haluaa myöntää, että väsyttää niin paljon, että tarvitsee ulkopuolisen apua, koska samaan aikaan näyttää siltä, että muutkin pärjäävät. Miksi minä tarvitsisin apua, kun naapurin Pirkollakin on neljä lasta ja se jaksaa hymyillä minulle joka aamu todella iloisen näköisenä? Naapurin Pirkkokin on varmasti onnellinen, miksen minä ole, minussa on varmaan jotain vikaa, minun täytyy yrittää kovemmin ja paremmin, ehkä minäkin sitten olen tyytyväinen elämääni. Todellisuudessa naapurin Pirkkokin saattaa olla lopen uupunut ja heittää viimeisillä voimillaan ovesta ulos astuessaan päälleen kuoren, johon muut sitten uskovat: onnellinen, iloinen ja aina reipas perheenäiti, jolla riittää voimia vaikka muille jakaa.

Kun jokainen esittää toisilleen vahvaa ja onnellista, tulee helposti mieleen, että on itse yksin ongelmiensa kanssa ja itsessään on jotain vikaa, kun tuntuu niin pahalta. Ei voi kuvitellakaan, että hakisi apua väsymykseen tai uupumukseen, kun kaikki ystävätkin näyttävät pärjäävän. Ihminen ajautuu uuvuttavaan ongelmien kehään, jossa tuntee kuluttaneensa itsensä henkisesti loppuun, mutta silti pitäisi vielä jaksaa hiukan enemmmän.

Kun kehä on pyörinyt tarpeeksi kauan, ei mikään ihme, että avioerouhka, mustasukkaisuus ja miehen poissaolo on saanut Rautavaaran äidin astumaan sen jonkin mustan rajan yli jonnekin, mitä elämässään hyvin voiva ihminen ei voi käsittää. Tietysti tekstini on täyttä spekulaatiota ja en mitenkään koita oikeuttaa äidin tekemää murhaa, mutta voin hyvin nähdä, miten tilanteeseen pystyy ajautumaan – tai ainakin itsensä satuttamiseen, toki muiden mukanaan vieminen on vielä rajumpi päätös. Tosin erään artikkelin mukaan lasten surmaaminen on voinut olla jopa jonkinlainen yritys pelastaa lapset vallitsevalta elämäntilanteelta ja sen tuomilta murheilta. Niin rajulta keinolta kuin se kuulostaakin, jos todella tuntee ajautuneensa elämässään umpikujaan, on normaalia elämää elävän ihmisen hyvin vaikea hahmottaa sitä, miten ja miksi tällainen mahdollisuus on voinut tuntua hyvältä ratkaisulta.

Kuitenkin pelkkä narsistiksi leimaaminen ja sen sanominen, että ihmisessä täytyy olla jokin perustavanlaatuinen vika ja pahuus sisimmässä, ennen kuin voi tehdä jotain tuollaista, on mielestäni tosiasioiden kiistämistä. Joskus luin jotakin kirjaa, jonka mukaan joka viidennellä on joskus elämänsä aikana ollut niin rankka jakso, että on ajatellut itsemurhaa ja puolet heistä ovat käytännössä sitä jo suunnitelleet. Joka kymmenes meistä siis suunnittelee jossain vaiheessa käytännön tapaa riistää itseltään henkensä. Se on iso luku. Ymmärrän kyllä, että jos koskaan ei ole itse ajautunut vastaavaan tilanteeseen, on vaikea ymmärtää sitä uupumusta ja toivottomuutta, joka ajatukset silloin valtaa, mutta ei silloin ole paha ihminen. Silloin pitäisi vain osata pyytää apua, jotta katsantokanta kirkastuisi jälleen ja osaisi nähdä asiat oikeassa valossa.

Ehkä Rautavaaran äiti oli masentunut, epätoivoinen ja varma siitä, ettei mikään elämässä enää ikinä voi mennä hyvin tai tuottaa iloa, joten hän teki mitä teki. Hän vei toki myös elämän mahdollisuuden kolmelta mukanaan, mutta ehkä hänen mustansynkeässä ajatusmaailmassaan tämä oli jollain lailla oikea ratkaisu – kuka tietää. Pelkkää pahuutta se ei kuitenkaan välttämättä ollut. Jokainen meistä voi olla uupunut. Jokainen meistä saattaa joskus ajautua yllättäen sellaiseen ajatusmaailman Mariaanien hautaan, ettei omin voimin pysty sieltä enää nousemaan. Elämä on iso ja pelottava paikka, jossa kaikki koittavat leikkiä vahvaa ja urheaa ja harva uskaltaa oikeasti myöntää olevansa avun tarpeessa.

Olisi hyvä ymmärtää, että juuri sinun perheessäsi voi sattua samanlaista, juuri sinun ystäväsi voi olla yhtä uupunut ja epätoivoinen kuin Rautavaaran äiti. Emme voi sulkea silmiämme ja väittää kaiken takana olevan sen pelottavan mörön, joka piileskeli kaapissa kun olimme pieniä, vaan meidän on koitettava myöntää totuus itsellemme – se iso paha susi tarinoista saattaa olla siskosi, äitisi, tuttusi tai sinä itse. Auta ja kysy apua. Meistä harva on oikeasti onnellinen elämänsä alusta loppuun asti, joten jos ajaudut karikkoon, tunnusta se rohkeasti. Kyllä täältä auttajia löytyy.

Yritetään avata silmämme myös toisen aidon tuskan nähdäksemme, jotta voimme ennaltaehkäistä näitä ikäviä tarinoita, jotka päättyvät päin bussia ajamiseen. Meistä jokainen on vastuussa omasta ja muiden hyvinvoinnista, jonka puuttuminen voi ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin – vaikka olisikin perushyvä ja normaali tyyppi. Mielen valta ihmisestä on valtava.

Mainokset

Ne kuuluisat sukat

Koen itseni melko etuoikeutetuksi ihmiseksi, kun elämääni on siunaantunut jonkinlainen joukko erityisen mukavia ja ihania ihmisiä. Minulla on ja on ollut sekä mukavaa tuttua, kivaa työkaveria, luottoystävää että poikaystävää. Jollain lailla he varmasti pitävät minusta, sillä osa heistä on jaksanut katsella naamaani jo monien vuosien ajan. Vaikka toisinaan sitä saa ystäviltään leikkimielisiä uhkauksia, että aikovat lyödä minua nyrkillä naamaan monta kertaa ja kovaa, niin silti on onnekasta tietää, että senkin he tekisivät silkasta rakkaudesta.

Minulle on joskus sanottu, että niin paljon kuin tärkeät asiat tuottavatkin iloa ja hyviä tuntemuksia, seuraa niistä väistämättä joskus myös huonompaa mieltä ja mielensäpahoittamista. Tuntuu kuitenkin jotenkin älyttömältä, mistä kumpuaa tarve mustasukkaisuuteen, joskus ihan kaikista elämän ihmisistä. Kun paras ystävä alkaa tavata jotakin uutta henkilöä entistä enemmän ja jää itse hetkellisesti varjoon, kun poikaystävän ympärillä riehuu lauma ihastuneita tyttösiä, kun vanhemmat alkavat huolehtia enenevissä määrin vain toisesta tyttärestä. Vaikka kuinka yrittää hokea itselleen, että tilanteessa ei ole mitään väärää ja koittaa tiedostaa, että asia on ihan okei, alkaa sanat ”ihan okei” jossain vaiheessa silti maistua puulta. Mitä jos se ei olekaan ihan okei?

En kiellä sitä, etteikö elämässä ole tilanteita ja kertomuksia, joissa mustasukkaisuus on ollut täysin oikeutettua. Tottakai on ollut pettäviä aviomiehiä, hylkääviä ystäviä ja epäreiluja sukulaisia, mutta mistä kumpuaa sellainen sairaalloinen paha olo, jolla ei ole mitään perusteita ja josta järjellä tietää, että mitään pahaa ei tule tapahtumaan? Miksi pitää vaihtaa sukkien väriä, kun kuitenkin tietää vuosia kestäneen ystävyyden säilyvän, vaikka toisen elämään tulisikin uusia ihmisiä? Miksi pitää kyräillä vääriä aikeita omassa mielessään, vaikka kaikki olisi todellisuudessa täysin vilpitöntä? Kun järki sanoo, että mitään ei tarvitsisi murehtia, sydän lähtee silti huimaan kiitolaukkaan kohti rotkon reunaa.

Niinpä minäkin istun baarissa katsomassa kuolaavia tyttöjä, joita tekisi mieli tökkiä kepillä kauemmas miehenköriläästä, jota he tuijottavat. Tekisi mieli huutaa raivopäisenä: ”MINUN MINUN MINUN!” Kun taas hyvä ystäväni kertoo viihtyvänsä viholliseni kanssa, tekisi mieli ravistella tätä hartioista ja kieltää kaikki kontaktit, sillä hän on minun ystäväni, yksin minun, aina ja iankaikkisesti ainoastaan minun.

Olisi hienoa pystyä sanomaan, että en ole mustasukkainen ihminen. Että maailman meno ei järkytä minun mieltäni millään lailla, vaan minä uskon ja luotan kaikkiin elämäni ihmisiin lujasti kuin vuoriin. Olisi kai hienoa, ettei takanani olisi sellaisia kokemuksia, jotka kyseisen ikävän tunteen ovat päähäni iskostaneet. Minusta se kuulostaa niin rennon letkeältä, kun kerrotaan olevan luottavaisia ja sukattomia, että kaipaisin itsekin vastaavan tunteen itselleni.

Toisaalta minä olen kuka olen ja koitan ajatella itsestänikin positiivisesti. Minä vain välitän ihmisistä niin paljon, että ajatus heidän menettämisestään koskee välillä rintaa. Jos näen mahdollisesti tällaiseen rinnanpuristuskipuun johtavan tilanteen, minä reagoin siihen mustasukkaisuudella. Kai se on ihan normaalia. En sentään lähde juoksemaan puukkojen ja kiväärien kanssa kenenkään perään ja uhkaile tappotuomiolla. En kieroile enkä kujeile kenenkään kanssa, vaan satutan omilla ajatusmalleillani ainoastaan itseäni. Kai minun pitää vain opetella elämään itseni kanssa vielä vähän paremmin ja toistettava päässäni vielä pari kertaa: ”Se on ihan okei.”

Hästäg avautuminen

Siinä minä seisoin, enkä oikeastaan voinut mennä mihinkään muuallekaan, vaikka koitin kuumeisesti miettiä, miksi minä olen joutunut jälleen vastaavanlaiseen tilanteeseen. Tunsin poskieni punoittavan, kun puhelimen kaiutin rääkyi kauheita sanoja, kamalia sanakäänteitä ja viittauksia siihen, etten ansaitsisi olla ihmisenkaltainen olento ollenkaan. Oikeastaan suoria haukkumisen sanoja en kuullut kertaakaan, mutta kaikki puheet oli osattu muotoilla kuitenkin juuri niin viiltäviksi kuin vain inhimillisesti oli mahdollista. Kertaakaan minua paskaksi sanomatta, tunsin itseni kuitenkin alimmaksi maan matoseksi. Siinä kuitenkin seisoin, pystypäin ja hievahtamatta, kuunnellen litaniaa hävyttömistä teoistani.

Olinhan tosiaan niin julma, että kehtasin muuttaa pois. Kehtasin olla sellainen ryökäle, että ilmoitin asian lain puitteissa muuttoa edeltävänä kuukautena ja koska en saanut vuokraemäntääni kiinni, kehtasin laittaa tiedon kaikilla mahdollisilla tavoilla, etten varmasti jäisi loukkuun asuntoon yhtään pidemmäksi aikaa. Koitin soittaa, laitoin tekstiviestin, kirjoitin asunnon irtisanomisesta kirjeen ja vielä viimeisen idean päähäni saatuani laitoin saman kirjeen kirjattuna, jotta sain todisteen, että todella sen olen lähettänyt.

Sitten minä odotin. Tunsin tehneeni kaikkeni, jotta tieto olisi mennyt vuokraemännälleni, joten odotin hänen vastaustaan ja jotakin varmistusta siitä, että hän oli saanut kirjeen ja lukenut sen läpi. Puolentoista viikon jälkeen minä luovutin ja soitin – ehkä hiukan pelokkaastikin – vuokranantajalleni. Kyllä, hän oli saanut tiedon. Kyllä, hän oli lukenut kirjeen läpi tyttärensä kanssa.

Osa minusta huokaisi helpotuksesta, että kyseinen rouva vastasi puhelimeensa, sillä minua oli ennen peloteltu mahdollisella kuolemalla, sydänkohtauksella tai shokkitilalla, jonka vanha vuokraemäntäni saisi jos liian äkilliseen ja nopeatempoiseen tahtiin ilmoittaisin muuttavani. Kerran minulta jopa kysyttiin, aionko muuttaa vuoden päästä pois asunnosta. Vastasin silloin, että aikeissa ei ollut tehdä moista temppua, mutta mielessäni mietin, että mistä minä sen tiedän. Olenko jokin ennustaja, joka osaa kertoa elämän muuttuvat tilanteet etukäteen, onko minulla jokin kristallipallo, josta voisin katsoa, olenko edes elossa enää vuoden päästä? Herranjestas, voisin jäädä auton alle vaikka jo huomenna, joten mistä minä voisin tietää, olenko asunnossa vielä vuoden taikka kahden päästä? Tai jos olenkin, niin olenko vielä elossa vai onko keittiöni lamppu pudonnut päähäni, murhannut minut ja olen vain mätänevä muumio keittiönpöydän vieressä?

Kuitenkin, asumiseni viimeisen kuukauden aikana sattui asuntoon vielä putkiremontti. Vuokranantajani vaati minua olemaan poissa asunnoltani remontin ajan, josta jouduin vielä hämmennyksekseni kirjoittamaan vuokrasopimukseen liitteen. Ilman kyseistä sopimusta olisin kai ollut tyytyväinen tilanteeseen, mutta myöhemmin aloin pohtimaan kyseistä paperia. Jos olen laittanut nimeni johonkin alle, etten saa olla kodissani ja asua siellä, miksi minun pitäisi maksaa kyseisestä ajasta vuokraa? Eikö vuokraa makseta siitä, että saan asua jossain? Ilman kattoa pääni päällä ja silti rahoja maksaessani mietin kuumeisesti, että nyt tässä on jotain mätää.

Niinpä minä tein itsestäni huonon ihmisen. Menin ja pyysin lain mukaan minulle oikeutettua vuokran alennusta. Vastaanotto oli tyrmistynyt ja myöhemmin vielä loukkaantunut. Herneet nenässä minua syyteltiin ja tuomittiin tekoni julkeaksi. Olin kuulemma vielä tahallani odottanut, että vuokraemännän asianhoitaja matkustaa pois kaupungista, ennen kuin soitin ja koitin neuvotella vuokrasta, vaikka enhän minä ollut tietoinen milloin kukakin matkustaa ja minne.

Kaiken tämän jälkeen seisoin siis asunnon lopputarkastuksessa ulkopuolisen asianhoitajan kanssa, sillä olinhan ilmeisesti niin kamala ihminen, ettei minua enää haluttu nähdä ollenkaan. Kuin tragikoomisesta Hollywood-elokuvasta konsanaan asianhoitajan puhelimesta meni kuitenkin kaiutin päälle tämän puhuessa vuokraemännän tyttärelle, eikä vanhahko mies enää osannut laittaa sitä pois. Kun nainen luurin toisessa päässä tajusi asian laidan, alkoi kaiuttimesta kuulua mitä moninaisempia turhautuneita syytöksiä ja syyllistämistä, kieroin kaunosanoin ilmaistuna minun haukkumistani. Olin paska. Olin huono ihminen. Toivottavasti kukaan ei enää koskaan joutuisi kokemaan minunkaltaisen ihmisen käytöstä ja tökeryyttä. Ymmärsin kyllä tämän viestin, jonka hän halusi minulle välittää. Lopulta jopa ikkunanavaajan palauttamisesta asuntoon saatiin tehtyä elämää suurempi ongelma, sillä olin sen tahallani vienyt ja olinhan niin epäluotettava, että miten voisi enää uskoa siihen, että todella palautan sen myöhemmin. Jos olisin sattunut olemaan normaali hajamielinen itseni ja hävittänyt vanhan avaajan, kaupasta ostettu uusi ikkunanavaaja ei tietenkään kelpaisi tilalle, sillä se ei avaa kyseisen asunnon ikkunoita. Vanhan kapistuksen on löydyttävä. Piste. Lisäksi kaikki muut vuodatukset päälle. Huutomerkki.

Eniten minua kuitenkin harmitti oma käytökseni. Olin aavistanut jo valmiiksi, että asioista syntyisi sanaharkka ja jonkinlainen henkinen sodankäynti, joten olin valmistautunut siihen. Olin kerännyt miekkani ja lähdin ase ojossa taistoon, mutta luovutin jo ensimetreillä. Olin ottanut yhteyttä kuluttaja-asiamieheen, olin lukenut lakia, olin opiskellut kuluttajariitalautakunnasta ja vuokra-asunnon tavallisesta kulumisesta ja siitä, mistä syystä vuokratakuudesta saa vähentää euroja, miten siitä pitää olla mustaa valkoisella ja laskelmat minullekin ja miten vuokratakuu pitää pyrkiä palauttamaan käyttööni viipymättä. Silti lannistuin jo heti ensimmäisten sanojen jälkeen ja jäin vain kiltisti posket punaisina kuuntelemaan, miten olin toiminut väärin. Tämä oli elämässäni jo kolmas kerta, kun joudun samantyyppiseen tilanteeseen ja jokaisen kerran jälkeen minä vannon, että seuraavalla kerralla minä puolustaudun, sanon jotain vastaan enkä vain kuuntele silmitöntä vihaa ja halveksuntaa itseäni kohtaan. Ja silti joka kerran minä menen niin sanattomaksi ihmisten katkeruudesta, ilkeydestä ja inhosta, etten saa kurkustani ilmoille pienintäkään pihahdusta. Vuosien kiusaamisen, syyllistämisen ja omituisen pompottelun jälkeen en vieläkään osannut sanoa vuokranantajalle tai tämän tyttärelle mitään vastaan, vaikka olin valmistautunut tilanteeseen. Seisoimme asianhoitajan kanssa asunnossa molemmat tyrmistyneinä, katseet ikkunasta ulos suunnattuna, kun puhelimen kaiutin suolsi ikäviä sanoja ilmoille meidän hämmennykseksi.

Kun lähdin asunnosta, tunsin onneksi valtavan taakan pikkuhiljaa putoavan harteiltani. Nuo seinät eivät enää kaatuisi ylleni. Se, että pudotin keittiössä vahingossa veitsen lattialle ei enää aiheuttaisi minulle kurkun kuristumisen tunnetta, kun katsoin paniikissa, jäikö siitä jälki ja mitähän vuokraemäntä siitä sanoisi. Leveässä sängyssä nukkuminen ei enää olisi rikos ja osoitus siitä, etten asu yksin yksiössä. Vieraani saisivat nukkua luonani vaikka viikon putkeen ilman, että minusta tuntuisi siltä, että rikon jotain ilmoilla vihjailevasti roikkuvaa, vuokrasopimukseen kirjoittamatonta sääntöä, että minun pitää olla yksinäinen asukki.

Elämässä on yllättävän paljon kiusaajia. Ihmisiä, jotka jollain lailla haluavat toisille pahaa tai ajavat pelkästään omaa etuaan miettimättä seurauksia ja muiden kohtaloa. Luulen, ettei vuokranantajalla käynyt kertaakaan mielessä, että hänen omistamansa asunto, jota hän minulle vuokrasi, pitäisi olla minulle KOTI. Ja vaikka vuokranantajallakin tietenkin on omia oikeuksiaan ja mahdollisuus neuvotella erilaisia sääntöjä vuokralaisen kanssa, pitäisi asunnon silti edes jollain muotoa pystyä toimimaan ihmiselle kotina. Koti on paikka, johon pääsee turvaan maailmalta ja jossa on hyvä olla. Ei paikka, jossa tarvitsee pelätä, murehtia ja kaavailla kauhukuvia siitä, kuinka kaikki menee pieleen, jos joskus uskallan muuttaa pois tai miten pelkkä muuttoaikeiden ilmoitus voi olla mahdollinen murha.

Nyt kun koko jupakka on jo takana, toivon jälleen, että olisin noussut seisomaan ja puolustamaan itseäni. Sanonut kiusaajalle suorat sanat. Nyt joku muu joutuu siihen samaan pinteeseen, jossa minä olen ollut. Kunpa se seuraava olisi vahvempi ihminen ja pistäisi tuolle vuokranantajalle luun kurkkuun. Minä poistuin vain nöyränä näyttämöltä, jättäen diktaattorin valtakuntaansa terrorisoimaan. Olin pelkuri. Toisaalta olen päässyt hänen valtansa alta pois ja voin jälleen hengittää vapaammin. Ehkä nyt löydän itselleni kodinkin.

Sinkkublogikirjoitus

Koska nykyään niin monet pienet ja/tai kätevän kokoiset asiat, kuten elintarvikkeet ja muut tavarat nimetään sinkkuasioiksi, niin mikä jottei jatketa typerää trendiä eteenpäin:

80 cm leveä sänky on sinkkusänky.
Puolikas eli 15 sentin Subwayn patonki on sinkkusubi.
0,5 litran limsapullo on sinkkulimppari.
Pieni kalja on sinkkukalja, koska isommasta kaljasta riittää jaettavaksi.
Nojatuoli ja jakkara ovat sinkkutuoleja.
Ben & Jerryn pienemmät jäätelörasiat on tietysti sinkkubenejä.
Vain yhden johdon imaiseva pistorasia on sinkkujakorasia… Ei kun…
Stringit ovat sinkkualkkarit, sillä niissä on niin eroottisen vähän kangasta.
Fazerin sinisen 200 gramman suklaalevy on sinkkusuklaa – koska, noh, sen jaksaa syödä yksin ja kerralla.
Keilaus, hiihto, masturbointi, luistelu, lenkkeily ja muut ilman paria harrastettavat lajit ovat sinkku-urheilua.
Pikkukarkkipussit on sinkkupusseja.
Sinkku sinkku sinkku.

No niin, eiköhän siinä ollut sinkkuutta nyt tarpeeksi tälle päivälle. Jatketaan tästä joku toinen kerta.

Juoksuksi hop, pysähdy stop

Juoksemalla ihminen on ehkä nopeammin perillä, mutta onko silloin menettänyt liikaa matkan varrella? Menettänyt muistoja, menettänyt kokemuksia ja menettänyt sellaisia nauruja, joita olisi ehtinyt hitaammin kulkemalla nauraa.

Juoksemalla maisemat vaihtuvat nopeasti, eikä kaikkia niitä saa enää takaisin. Kun on kerran juossut ohi, ei pisteeseen voi välttämättä enää palata. Ja jos voikin, maisema on aina hiukan muuttunut palatessa, vaikka rakennukset pysyvät paikallaan, ihmiset liikkuvat, mahdollisuudet katoavat ja ovet ovat sulkeutuneet, vaikka äskettäin ne olisivat vielä olleet avoinna.

Nykyään ihmisillä tuntuu olevan aina kiire kaikkialle. Kuka pysähtyy enää katsomaan taivaalla lentävää lentokonetta, joka jättää jälkeensä valkoisen viivan taivaita halkoessaan? Moniko seisahtuu aloilleen katselemaan oravia, jotka pyörivät kilpaa kahdestaan ympäri puun runkoa leikkiessään? Kun on aina kiire johonkin ja täytyy joka päivä kiihdyttää askeleitaan kohti seuraavaa päämäärää, kuljemmeko kuin silmälaput päässämme näköalaamme pienentämässä, kuin puolisokeat kanat jyvästä etsien?

Voisi kuvitella että hitaampi elämä toisi mukanaan mahdollisuuden kokea enemmän, nauttia enemmän ja ehkä nähdä enemmän. Isäni aina sanoo, että jos aukaisee silmät niin vasta sen jälkeen todella näkee. Mutta jos tihrustaa eteenpäin hurjassa vauhdissa kiitäen, näkeekö sitä oikeastaan yhtään mitään? Ehkä silmien aukaiseminen elämälle ja maailmalle vaatii aikaa, rauhoittumista ja keskittymistä. Mitä kaikkea menetämmekään vuosien varrella, jos kiirehdimme vuodenajasta toiseen ja maanantaina jo viikonlopun perään haikaillen?

Toisaalta kovaa kiihdyttämällä ehtii ehkä sittenkin huomata paljon, mutta samaan aikaan ei sittenkään tarpeeksi. Jos näkee vilaukselta jotain, se saattaa jäädä mietityttämään myöhemmin. Mitä näinkään? Oliko se niin? Mitenkähän sitä niin pääsi käymään? Miten ne asiat menivätkään? Vilaus silmäkulmassa ohikiitävässä tilanteessa saattaa myöhemmin aiheuttaa päänvaivaa ja sitten keskellä yötä sitä huomaa valvovansa pohtien elämää ja suuria kysymyksiä. Jos matkaa taittaisi verkkaisemmin, ehkä asiat ehtisi pureskella sitä mukaa kuin ne eteen tupsahtaisivat. Ei tarvitsisi myöhemmin viettää pitkiä hetkiä analysoimalla turhaan asioita, joista olisi voinut saada tarttumapinnan niiden tapahtuessa. Asioiden pyöriessä mielessä ympäri ja ympäri sitä turhautuu ja stressaa ja sitten tuntuu ettei saa enää mitään aikaiseksi ja pitääkin koittaa enemmän ja nopeammin ja tehokkaammin ja silti asiat eivätkään mene putkeen mutta ehkä

STOP

Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksei hidastaisi vauhtia ja koittaisi elää elämäänsä tässä hetkessä, nauttien jokaisesta mukavasta arjen tapahtumasta ja pohtien jokaista hankalampaa tilannetta itse tilanteessa eikä myöhemmin murehtimalla?

Rennon reippaasti, mukavasti askeltaen ja ympärille vilkuillen. Elämässä pitää osata myös hidastaa vauhtia aika ajoin, sillä ihmisiä ei ole suunniteltu kilpa-ajoon. Pitäisi osata jarrutella taikka tarpeen vaatiessa myös pysähtyminen voi olla oikea ratkaisu. Täydellinen pysähtyminen, vain ikkunasta ulos tuijottaminen ja Saimaan laineiden tasaisen liikkeen katseleminen. Anna mielelle aikaa toipua jokaisena päivänä, jotta jaksat eteenpäin. Kuulostaa viisaalta, mutta onkohan tässäkin vanha sanonta oikeassa, että asia on helpommin sanottu kuin juostu?