Juoksuksi hop, pysähdy stop

Juoksemalla ihminen on ehkä nopeammin perillä, mutta onko silloin menettänyt liikaa matkan varrella? Menettänyt muistoja, menettänyt kokemuksia ja menettänyt sellaisia nauruja, joita olisi ehtinyt hitaammin kulkemalla nauraa.

Juoksemalla maisemat vaihtuvat nopeasti, eikä kaikkia niitä saa enää takaisin. Kun on kerran juossut ohi, ei pisteeseen voi välttämättä enää palata. Ja jos voikin, maisema on aina hiukan muuttunut palatessa, vaikka rakennukset pysyvät paikallaan, ihmiset liikkuvat, mahdollisuudet katoavat ja ovet ovat sulkeutuneet, vaikka äskettäin ne olisivat vielä olleet avoinna.

Nykyään ihmisillä tuntuu olevan aina kiire kaikkialle. Kuka pysähtyy enää katsomaan taivaalla lentävää lentokonetta, joka jättää jälkeensä valkoisen viivan taivaita halkoessaan? Moniko seisahtuu aloilleen katselemaan oravia, jotka pyörivät kilpaa kahdestaan ympäri puun runkoa leikkiessään? Kun on aina kiire johonkin ja täytyy joka päivä kiihdyttää askeleitaan kohti seuraavaa päämäärää, kuljemmeko kuin silmälaput päässämme näköalaamme pienentämässä, kuin puolisokeat kanat jyvästä etsien?

Voisi kuvitella että hitaampi elämä toisi mukanaan mahdollisuuden kokea enemmän, nauttia enemmän ja ehkä nähdä enemmän. Isäni aina sanoo, että jos aukaisee silmät niin vasta sen jälkeen todella näkee. Mutta jos tihrustaa eteenpäin hurjassa vauhdissa kiitäen, näkeekö sitä oikeastaan yhtään mitään? Ehkä silmien aukaiseminen elämälle ja maailmalle vaatii aikaa, rauhoittumista ja keskittymistä. Mitä kaikkea menetämmekään vuosien varrella, jos kiirehdimme vuodenajasta toiseen ja maanantaina jo viikonlopun perään haikaillen?

Toisaalta kovaa kiihdyttämällä ehtii ehkä sittenkin huomata paljon, mutta samaan aikaan ei sittenkään tarpeeksi. Jos näkee vilaukselta jotain, se saattaa jäädä mietityttämään myöhemmin. Mitä näinkään? Oliko se niin? Mitenkähän sitä niin pääsi käymään? Miten ne asiat menivätkään? Vilaus silmäkulmassa ohikiitävässä tilanteessa saattaa myöhemmin aiheuttaa päänvaivaa ja sitten keskellä yötä sitä huomaa valvovansa pohtien elämää ja suuria kysymyksiä. Jos matkaa taittaisi verkkaisemmin, ehkä asiat ehtisi pureskella sitä mukaa kuin ne eteen tupsahtaisivat. Ei tarvitsisi myöhemmin viettää pitkiä hetkiä analysoimalla turhaan asioita, joista olisi voinut saada tarttumapinnan niiden tapahtuessa. Asioiden pyöriessä mielessä ympäri ja ympäri sitä turhautuu ja stressaa ja sitten tuntuu ettei saa enää mitään aikaiseksi ja pitääkin koittaa enemmän ja nopeammin ja tehokkaammin ja silti asiat eivätkään mene putkeen mutta ehkä

STOP

Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksei hidastaisi vauhtia ja koittaisi elää elämäänsä tässä hetkessä, nauttien jokaisesta mukavasta arjen tapahtumasta ja pohtien jokaista hankalampaa tilannetta itse tilanteessa eikä myöhemmin murehtimalla?

Rennon reippaasti, mukavasti askeltaen ja ympärille vilkuillen. Elämässä pitää osata myös hidastaa vauhtia aika ajoin, sillä ihmisiä ei ole suunniteltu kilpa-ajoon. Pitäisi osata jarrutella taikka tarpeen vaatiessa myös pysähtyminen voi olla oikea ratkaisu. Täydellinen pysähtyminen, vain ikkunasta ulos tuijottaminen ja Saimaan laineiden tasaisen liikkeen katseleminen. Anna mielelle aikaa toipua jokaisena päivänä, jotta jaksat eteenpäin. Kuulostaa viisaalta, mutta onkohan tässäkin vanha sanonta oikeassa, että asia on helpommin sanottu kuin juostu?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s