Ne kuuluisat sukat

Koen itseni melko etuoikeutetuksi ihmiseksi, kun elämääni on siunaantunut jonkinlainen joukko erityisen mukavia ja ihania ihmisiä. Minulla on ja on ollut sekä mukavaa tuttua, kivaa työkaveria, luottoystävää että poikaystävää. Jollain lailla he varmasti pitävät minusta, sillä osa heistä on jaksanut katsella naamaani jo monien vuosien ajan. Vaikka toisinaan sitä saa ystäviltään leikkimielisiä uhkauksia, että aikovat lyödä minua nyrkillä naamaan monta kertaa ja kovaa, niin silti on onnekasta tietää, että senkin he tekisivät silkasta rakkaudesta.

Minulle on joskus sanottu, että niin paljon kuin tärkeät asiat tuottavatkin iloa ja hyviä tuntemuksia, seuraa niistä väistämättä joskus myös huonompaa mieltä ja mielensäpahoittamista. Tuntuu kuitenkin jotenkin älyttömältä, mistä kumpuaa tarve mustasukkaisuuteen, joskus ihan kaikista elämän ihmisistä. Kun paras ystävä alkaa tavata jotakin uutta henkilöä entistä enemmän ja jää itse hetkellisesti varjoon, kun poikaystävän ympärillä riehuu lauma ihastuneita tyttösiä, kun vanhemmat alkavat huolehtia enenevissä määrin vain toisesta tyttärestä. Vaikka kuinka yrittää hokea itselleen, että tilanteessa ei ole mitään väärää ja koittaa tiedostaa, että asia on ihan okei, alkaa sanat ”ihan okei” jossain vaiheessa silti maistua puulta. Mitä jos se ei olekaan ihan okei?

En kiellä sitä, etteikö elämässä ole tilanteita ja kertomuksia, joissa mustasukkaisuus on ollut täysin oikeutettua. Tottakai on ollut pettäviä aviomiehiä, hylkääviä ystäviä ja epäreiluja sukulaisia, mutta mistä kumpuaa sellainen sairaalloinen paha olo, jolla ei ole mitään perusteita ja josta järjellä tietää, että mitään pahaa ei tule tapahtumaan? Miksi pitää vaihtaa sukkien väriä, kun kuitenkin tietää vuosia kestäneen ystävyyden säilyvän, vaikka toisen elämään tulisikin uusia ihmisiä? Miksi pitää kyräillä vääriä aikeita omassa mielessään, vaikka kaikki olisi todellisuudessa täysin vilpitöntä? Kun järki sanoo, että mitään ei tarvitsisi murehtia, sydän lähtee silti huimaan kiitolaukkaan kohti rotkon reunaa.

Niinpä minäkin istun baarissa katsomassa kuolaavia tyttöjä, joita tekisi mieli tökkiä kepillä kauemmas miehenköriläästä, jota he tuijottavat. Tekisi mieli huutaa raivopäisenä: ”MINUN MINUN MINUN!” Kun taas hyvä ystäväni kertoo viihtyvänsä viholliseni kanssa, tekisi mieli ravistella tätä hartioista ja kieltää kaikki kontaktit, sillä hän on minun ystäväni, yksin minun, aina ja iankaikkisesti ainoastaan minun.

Olisi hienoa pystyä sanomaan, että en ole mustasukkainen ihminen. Että maailman meno ei järkytä minun mieltäni millään lailla, vaan minä uskon ja luotan kaikkiin elämäni ihmisiin lujasti kuin vuoriin. Olisi kai hienoa, ettei takanani olisi sellaisia kokemuksia, jotka kyseisen ikävän tunteen ovat päähäni iskostaneet. Minusta se kuulostaa niin rennon letkeältä, kun kerrotaan olevan luottavaisia ja sukattomia, että kaipaisin itsekin vastaavan tunteen itselleni.

Toisaalta minä olen kuka olen ja koitan ajatella itsestänikin positiivisesti. Minä vain välitän ihmisistä niin paljon, että ajatus heidän menettämisestään koskee välillä rintaa. Jos näen mahdollisesti tällaiseen rinnanpuristuskipuun johtavan tilanteen, minä reagoin siihen mustasukkaisuudella. Kai se on ihan normaalia. En sentään lähde juoksemaan puukkojen ja kiväärien kanssa kenenkään perään ja uhkaile tappotuomiolla. En kieroile enkä kujeile kenenkään kanssa, vaan satutan omilla ajatusmalleillani ainoastaan itseäni. Kai minun pitää vain opetella elämään itseni kanssa vielä vähän paremmin ja toistettava päässäni vielä pari kertaa: ”Se on ihan okei.”

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s