Miksi oi miksi?

Pitäisikö elämän olla yhtä riemun juhlaa? Sellaista karnevaalin tapaista onnen huumaa aamulla herätessä ja siihen asti kun taas painaa päänsä alas nukkuakseen ja jälleen herätäkseen riemunkirjava hymy naamallaan?

Joskus minusta tuntuu, että jollain tasolla uskon niin. Uskon, että nyt eloni tulisi olla jotain täysin maagista, uskomatonta iloa täynnä. Olen jossain vaiheessa kadottanut näkökantani todelliseen elämään. Olen kadottanut sen tuntuman realiteetteihin, joka antoi suojaa pieniltä pettymyksiltä. Kun ei odota liikoja koko ajan, ei pety niin karvaasti joka päivä.

Kun teen sämpylää ja se ei maistukaan niin hyvältä kuin silloin kerran, kun olin lenkiltä palattuani nääntymässä ja en ollut viikkoihin syönyt ihanan makeaa pullamössöleipää, huomaan kysyväni tseltäni: ”Miksi tämä ei maistu niin hyvältä?” Kun istun kavereideni kanssa peli-iltaa viettämässä ja rankan työviikon jälkeen vain väsyttää eikä nauru kiiri kurkustani yhtä helposti kuin silloin kesällä pikkupäissämme pelatessa, kysyn itseltäni: ”Miksi minulla ei nyt ole niin hauskaa?”

Tämä on katala kysymys. Miksi? Miksi, miksi, miksi? Enhän koskaan kysy tuota kysymystä silloin, kun minulla on maailman hauskin ilta menossa, kun tunnen oloni turvalliseksi kotona sohvalla, kun syön suklaata ja se maistuu taivaalliselta – en kysy itseltäni miksi. Ei niinä hetkinä, kun tuntuu hyvältä, tule kysyneeksi itseltään hiljaisen filosofisella äänellä, että mikähän tässä tilanteessa nyt on, kun tuntuu niin hemmetin hyvältä. Ainoastaan surun pusertaessa rintaa tai pilven peittäessä hitaasti iloisen auringon taakseen ajautuu päähäni mietteitä, joita on hyvä pohdiskella ympäri ja ympäri ja ympäri niin kauan että pää räjähtää.

Miksi elämässä nyt ylipäätään on olemassa surua ja murhetta? Miksi maailma näyttää ja tuntuu joskus kylmältä ja karulta paikalta? Pitääkö jokaiseen negatiiviseen aatokseen löytää joku syy? Miksei asia vain kerran voi olla niin, että sataa vettä koska sataa. Tuntuu pahalta koska nyt vain tuntuu niin. Pitäisikö jokaisen tuntemuksen takana olla jokin piilotettu ajatus, piilevä masennus tai salakavala burn out? Ehkä minua vain väsyttää tänään sen takia, että en ole nukkunut tarpeeksi. Ehkä minua itkettää ihan vain siksi, etten ole itkenyt pitkään aikaan.

Jos ei ala analysoimaan liikaa, saattaa huomata pahan mielen vaihtuvan paremmaksi yllättävän nopeasti. Kun ei jää jylläämään paikalleen surun hetkiin, ne saattavat huomaamatta vaihtua iloisemmiksi. Jos taas jää pohtimaan syntyjä syviä, voi joutua syvemmälle ja syvemmälle, niin syvälle ettei pintaan enää pääse polskimaan.

Joten miksi minä tätäkään enää kirjoitan? Voin ihan yhtä hyvin lopettaa asian puimisen tähän.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s