Minulle ollaan valehdeltu

Kun ihminen syntyy, se on tyhjä taulu ja osaamaton rääpäle, josta pitää pitää huolta. Sitä taputellaan päähän ja suukotellaan ja sille leperrellään valheita siitä, että maailma on oikeasti mukava paikka elää. Ensimmäiset vuodet leikitään nukeilla ja juostaan pöytään silloin, kun äiti huutaa että ruoka on valmista. Seuraavat vuodet lusmuillaan peruskoulussa tai lukiossa ystävien ympäröimänä ja tehdään kesäisin melko pitkälti mitä huvittaa.

Sitten tapahtuu ydinräjähdys. Haet opiskelupaikkaa, et saa sitä. Tai sitten saat ja muutat omillesi. Asut yksin, tuijotat seinää. Juot viinaa kavereiden kanssa, jos sellaisia nyt sattuu löytymään. Koitat käydä töissä, kun opintotuki on niin naurettavan pieni. Sitten valmistut, käyt töissä, yrität täyttää yhteiskunnan odotukset sinulta, palat hiljalleen loppuun niin kuin tulinen kekäle hiipuu tuhkaksi…

Minusta olisi mukava saada jossain vaiheessa elämän käsikirja, joka valmistaisi hiukan paremmin itse käytännön jokapäiväiseen eloon, paremmin kuin lapsuuden lämpö ja turva. Vanhempien antama tuki on tietenkin arvokkaampaa kuin kulta ja jokainen meistä ansaitsee turvallisen ja iloisen lapsuuden. Silti joskus kontrasti lapsuuden leppoisten kesäpäivien ja aikuisuuden stressintäyteisten synkkien aatosten välillä on mahdottoman suuri. Kuin minutkin olisi valmisteltu kävelemään ruusujen terälehdillä auringon paisteessa mutta todellisuudessa astelen tulisillä hiilillä liian nopeasti, liian kovaa, tietämättä oikeaa taktiikkaa kuinka ei polttaisi jalkapohjiaan.

Joskus elämän karu todellisuus yllättää kuin lahjalaatikon avatessa esiin ponnahtava törkeästi irvistävä pilailupelle. Ei se ole hauskaa. Siinä saa sydänkohtauksen ja traumat, eikä kasvoilla valuvat kyyneleet todellakaan johdu ilosta. Mutta jotenkin se järkytys kai haihtuu ajan myötä ja sitä oppii varautumaan laatikoista ponnahtaviin typeriin pelleihin.

Mitäpä jos

Sävelet roikkuvat ilmassa ja minä kuuntelen. Minä kuuntelen niin paljon kuin vain keskittymällä voin luonnollisessa olotilassani kuulla. Kuuntelen, sillä sanat osuvat minuun virke virkkeeltä kovemmin. Kuuntelen, sillä kuvitelmissani mietin, olenko itse kirjoittanut kyseisen kappaleen – ja olenhan minä, elämälläni.

Minä koitan kuunnella, minä koitan sisäistää tämän uuden laulun sanat ja yritän kovasti sisäistää ne niin, että ne pysyisivät mielessä vielä pitkään.

Samuli Putro heiluu lavalla ja kysyy minulta kysymyksen. Minä laulan jo jossain vaiheessa hiljaa mukana, kyynel silmäkulmassa. Kaikki vyöryy yli, tunteet lähtevät alitajunnasta hissillä kohti tietoisuutta. Kaupunginorkesteri pauhaa, Samuli laulaa.

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Odotus

Juna-asemalla on haikeutta.

Perheet vastassa sukulaisiaan,
mummot lapsenlapsiaan,
rakastavaiset syleilevät toisiaan.

Ihmiset seisovat asemalla valmiina,
tihkusateessa,
räntämyrskyssä,
auringon paahteessa.
Valmiina kaappaamaan rakkaat syleilyyn.

Juna tulee ja pysähtyy
jälleen yhdelle laiturille.
Nostan laukkuni selkään
vedän takkia kiinnemmäs.
On kylmä.

Juna-asemalla on haikeutta.
Haikeutta nähdä kohtaavat ihmiset,
kun itse laskee laukun maahan
ja jää odottamaan.

Tulisiko joku minua jo hakemaan?