Ikärasismi

Joskus tuntuu siltä, että todellisuus ja yhteiskunnan johtajat eivät ole aivan samalla aallonpituudella. Olen pitkään kauhistellut uutisointia siitä, kuinka eläkeikää pyritään nostamaan jonnekin hamaan tappiin asti. Eräässä artikkelissa oli jo portaikkomainen kaavio siitä, minkä ikäisenä tiettynä vuonna syntynyt pääsee eläkkeelle. Oma lukuni oli niin korkealla, etten oikeastaan edes tiennyt mitä ajatella. Elänköhän edes niin vanhaksi?

Ensinnäkin ovatkohan päättäjät oikeasti avanneet silmänsä ja katsoneet maailmaa, missä kunnossa ihmiset todella ovat, kun ovat jo seitsemännellä tai kahdeksannella vuosikymmenellään menossa? Ehkä virastossa istuessa ja asioita pähkäillessä säilyy hyvällä tuurilla jonkinlaisessa kunnossa vielä vanhuuden päiville asti, mutta yhtään fyysisesti raskaampia hommia tekevät ovat kyllä jo varhain täysin rikki. Enkä tarkoita nyt kuten yleensä tarkoitan, että henkisinä sirpaleina, vaan aivan täydellisen romuttuneina kropaltaan. Selkäongelmat, polviviat, reumat ja päälle vielä vuosien työtapaturmat ovat varmasti tehneet tehtävänsä.

Toisilla on sellainen omituinen mielleyhtymä, että ihmiset laiskuuttaan haluavat päästä eläkkeelle. Näkisin kuitenkin asian usein myös niin päin, että eläke siintää pienenä ja kaukaisena toivon kipinänä joillekin, jotka koittavat sinnitellä raskaassa työelämässä mukana mahdollisimman pitkään. Voisi myös sanoa, että eläkkeelle joudutaan – ja pahassa tapauksessa täysin raunioituneena ja liian aikaisin – eikä päästä, kuten korkeammat tahot ilmeisesti kaikista laiskoista kansalaisistaan kuvittelevat.

Ymmärrän kyllä kuten kaverini totesi, että eläkeikä käsitteenä keksittiin joskus aikoja sitten, kun kuusikymppisenä päästiin eläkkeelle ja muutama vuosi siitä oltiin jo ruumiita. Nykyään elinajanodote on kasvanut niin suuriin mittasuhteisiin, että eläkettä täytyykin maksaa yhdelle ihmiselle vuosikymmeniä. Tiedän, että tämä nappaa suuren osan valtion kassasta ja asialle varmasti täytyisi tehdäkin jotain. Se ei kuitenkaan mielestäni poista sitä seikkaa, missä kunnossa ihminen on, kun täyttää 65. Voisin tulevaisuudessa tehdä töitä vaikka satavuotiaaksi, jos joku takaisi minulle, että sen jälkeen saan viettää muutaman terveen ja elämyksellisen vuoden, enkä joutuisi tekemään töitä selin makuulta jossakin hoitolaitoksessa. Vaikka ihmisen elinikä on pidentynyt, se ei valitettavasti samassa mittasuhteessa tarkoita ihmisen kunnon säilymistä yhä pidemmälle ja pidemmälle. Kyllä me vanhenemme samalla tavalla kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.

Kuitenkin, kun sitten vanhana ja raihnaana viimein saa eläkepaperinsa käteen ja lähtee viettämään aikaansa muualle kuin työmaalle, missä kunnossa ihminen enää on? Jos eläkepäätöstä saa odotella 75-vuotiaaksi, kuinka monta vuotta on enää aikaa seurata lastenlasten elämää ja hoitaa heitä, kuinka monta kuukautta on aikaa viettää elämänsä rakkauden kanssa ja matkustella, ennen kuin manan majat kutsuvat? Onko ihmisestä puristettava viimeisetkin mehut ennen kuin hänet hylätään minimaalisten tulojen varaan, kituuttamaan pikkurahoilla ja jonottamaan apteekista työelämän synnyttämiin vaivoihin kalliita lääkkeitä?

Lisäksi asiassa on toinenkin puoli. Mitä pidemmälle eläkkeelle pääsyä venytetään, sitä ironisemmaksi työmarkkinat ja niiden käyttäytyminen muuttuu suhteessa uusiin säännöksiin . Vallanpitäjät tahtovat vanhukset töihin, mutta todelliset työnantajat ja yritykset taas kaipaavat uutta verta ja nuorta lihaa. Todellisuudessa tänä päivänäkin näkee sen, että jo 55-vuotiaat ovat monesti turhan iäkkäitä työelämään – ainakin rekrytoijan mielestä. Selkeää ikärasismia on ollut havaittavissa jo vuosikaudet, joten millä ilveellä vieläkin vanhempi porukka saataisiin töihin? Keski-iän ylittäneet saavat jo nyt kuulla olevansa ”liian vanhoja”, niin mitähän kommenttia saa rollaattorilla eteenpäin pyrkivä seitsemänkymmentä vasta täyttänyt pullantuoksuinen mummo?