Maapallon syöpä

Olen pitkään miettinyt maapallon tilaa. Lähinnä olen ajatellut sitä median tai jonkin tempauksen pakottamana, sillä liian helppohan se on piiloutua omaan pikku kuplaan, jossa voi todeta itselleen, että kaikki on ihan ok. Ei se ilmaston lämpeneminen tunnu missään, kylmähän täällä on. Kyllä ne jääkarhut sopeutuu elämään kuivalla maalla, siinä dokumentissakin se yksi vaan hengaili pihalla koirien kanssa, ei edes syönyt niitä. Kyllä se maapallo siitä vielä selviää.

Itse asiassa pääsinkin jo asiaan, vaikka tarkoitukseni oli maalailla vielä joitain kauhukuvia. Kun kirjoitin, että kyllä se maapallo siitä selviää, niin olen tosissani alkanut ajattelemaan kyseistä lausetta. Mitä jos maapallo keksii keinon selviytyä sitä pahiten uhkaavasta vaarasta? Onko käsillä ne hetket, kun ihmisen elo tällä maankamaralla alkaa olla uhattuna, kun ensin me olemme pistäneet kaiken muun uhan alle? Onko meille soinut kellot, tuomion kellot, kuin karman laissa konsanaan?

Ei olisi ensimmäinen kerta kun jokin tauti niittäisi ihmistä kuin viljelijä kauraa. Raamattua uskoen ei olisi ensimmäinen kerta kun jättiläismäinen tulva tulisi ja hukuttaisi meidät alleen. Äskettäin luin myös uutisen, jossa kerrottiin yllättävän asteroidin lähestyvän maata ja kiertävän meidät – tällä kertaa. Mutta miten käy tulevaisuudessa?

Voisin kuvitella, että luontoäidillä olisi jokin keino aistia, kuka hänelle kaikki ongelmat aiheuttaa ja että hänelläkin olisi jonkinlaiset aseet käytössään. Tulvat, hurrikaanit, tautiaallot tai tappajiksi muuttuvat eläimet, vain mielikuvitus on rajana. Kuinka kauan saamme jatkaa tätä samaa rataa, oman elintilamme tuhoamista?

Toinen vaihtoehto kai tosiaan on se, että me jatkamme ja jatkamme samalla mallilla edelleen, vaikka näkisimme että olemme menossa päin tiiliseinää, me vain kiihdytämme vauhtiamme. Ihmiset kehittyvät ja kehittävät maailman vielä siihen pisteeseen, ettemme me pysty elämään täällä. Vasta viime vaiheessa tajuamme, että eihän rahaa voi syödä. Siinä vaiheessa, kun kaikki muu on jo mennyttä.

Joka tapauksessa luonto voittaa. Joko se pistää kapuloita ihmisen rattaisiin tai sitten me taklaamme itse itsemme. Luonto keksii kyllä jälkeemme keinon selvitä. Kuten jossakin kuvissa kerran karusti (tai kauniisti) maalailtiin tulevaisuuden maisemia, joissa kaupungit olivat hylättyinä, tehtaat romuttuneina, mutta pikku hiljaa kasvit, luonto, eläimet ja hyönteiset olivat vallanneet alueet. Ennen ihmisen kyntämät pellot kasvoivat nyt villiä viljaa, eläinten ruokaketjut toimivat jälleen normaalisti, populaatioita ei tarvinnut harventaa haulikolla, sillä luonnon tasapaino hoitaa kaiken. Maailma pelastuu.

Ihminen joko tuhoaa itsensä tai tulee tuhotuksi. Näin minä pelkään.

Tai pelkään minä jotain muutakin kauhukuvaa. Mitä jos meistä tuleekin syöpäläisiä? Loisia, jotka leviävät planeetalta toiselle ja aina kun olemme kuluttaneet yhden loppuun, tulee meidän siirtyä seuraavalle, kunnes taas tuhoamme elinalueemme ja siirrymme jälleen seuraavalle? Tuleeko meistä joillekin kaukaisille asukeille niitä painajaisten avaruusolioita, jotka hyökkäävät ja valtaavat alueet, tuhoavat ne ja jättävät jälkeensä kuolemaa ja sekasortoa?

Missä vaiheessa me opimme? Pystymmekö ymmärtämään tilanteen ennen kuin on liian myöhäistä vai onko maapallo vasta harjoittelualue numero yksi?