Maapallon syöpä

Olen pitkään miettinyt maapallon tilaa. Lähinnä olen ajatellut sitä median tai jonkin tempauksen pakottamana, sillä liian helppohan se on piiloutua omaan pikku kuplaan, jossa voi todeta itselleen, että kaikki on ihan ok. Ei se ilmaston lämpeneminen tunnu missään, kylmähän täällä on. Kyllä ne jääkarhut sopeutuu elämään kuivalla maalla, siinä dokumentissakin se yksi vaan hengaili pihalla koirien kanssa, ei edes syönyt niitä. Kyllä se maapallo siitä vielä selviää.

Itse asiassa pääsinkin jo asiaan, vaikka tarkoitukseni oli maalailla vielä joitain kauhukuvia. Kun kirjoitin, että kyllä se maapallo siitä selviää, niin olen tosissani alkanut ajattelemaan kyseistä lausetta. Mitä jos maapallo keksii keinon selviytyä sitä pahiten uhkaavasta vaarasta? Onko käsillä ne hetket, kun ihmisen elo tällä maankamaralla alkaa olla uhattuna, kun ensin me olemme pistäneet kaiken muun uhan alle? Onko meille soinut kellot, tuomion kellot, kuin karman laissa konsanaan?

Ei olisi ensimmäinen kerta kun jokin tauti niittäisi ihmistä kuin viljelijä kauraa. Raamattua uskoen ei olisi ensimmäinen kerta kun jättiläismäinen tulva tulisi ja hukuttaisi meidät alleen. Äskettäin luin myös uutisen, jossa kerrottiin yllättävän asteroidin lähestyvän maata ja kiertävän meidät – tällä kertaa. Mutta miten käy tulevaisuudessa?

Voisin kuvitella, että luontoäidillä olisi jokin keino aistia, kuka hänelle kaikki ongelmat aiheuttaa ja että hänelläkin olisi jonkinlaiset aseet käytössään. Tulvat, hurrikaanit, tautiaallot tai tappajiksi muuttuvat eläimet, vain mielikuvitus on rajana. Kuinka kauan saamme jatkaa tätä samaa rataa, oman elintilamme tuhoamista?

Toinen vaihtoehto kai tosiaan on se, että me jatkamme ja jatkamme samalla mallilla edelleen, vaikka näkisimme että olemme menossa päin tiiliseinää, me vain kiihdytämme vauhtiamme. Ihmiset kehittyvät ja kehittävät maailman vielä siihen pisteeseen, ettemme me pysty elämään täällä. Vasta viime vaiheessa tajuamme, että eihän rahaa voi syödä. Siinä vaiheessa, kun kaikki muu on jo mennyttä.

Joka tapauksessa luonto voittaa. Joko se pistää kapuloita ihmisen rattaisiin tai sitten me taklaamme itse itsemme. Luonto keksii kyllä jälkeemme keinon selvitä. Kuten jossakin kuvissa kerran karusti (tai kauniisti) maalailtiin tulevaisuuden maisemia, joissa kaupungit olivat hylättyinä, tehtaat romuttuneina, mutta pikku hiljaa kasvit, luonto, eläimet ja hyönteiset olivat vallanneet alueet. Ennen ihmisen kyntämät pellot kasvoivat nyt villiä viljaa, eläinten ruokaketjut toimivat jälleen normaalisti, populaatioita ei tarvinnut harventaa haulikolla, sillä luonnon tasapaino hoitaa kaiken. Maailma pelastuu.

Ihminen joko tuhoaa itsensä tai tulee tuhotuksi. Näin minä pelkään.

Tai pelkään minä jotain muutakin kauhukuvaa. Mitä jos meistä tuleekin syöpäläisiä? Loisia, jotka leviävät planeetalta toiselle ja aina kun olemme kuluttaneet yhden loppuun, tulee meidän siirtyä seuraavalle, kunnes taas tuhoamme elinalueemme ja siirrymme jälleen seuraavalle? Tuleeko meistä joillekin kaukaisille asukeille niitä painajaisten avaruusolioita, jotka hyökkäävät ja valtaavat alueet, tuhoavat ne ja jättävät jälkeensä kuolemaa ja sekasortoa?

Missä vaiheessa me opimme? Pystymmekö ymmärtämään tilanteen ennen kuin on liian myöhäistä vai onko maapallo vasta harjoittelualue numero yksi?

Mainokset

Juoksuksi hop, pysähdy stop

Juoksemalla ihminen on ehkä nopeammin perillä, mutta onko silloin menettänyt liikaa matkan varrella? Menettänyt muistoja, menettänyt kokemuksia ja menettänyt sellaisia nauruja, joita olisi ehtinyt hitaammin kulkemalla nauraa.

Juoksemalla maisemat vaihtuvat nopeasti, eikä kaikkia niitä saa enää takaisin. Kun on kerran juossut ohi, ei pisteeseen voi välttämättä enää palata. Ja jos voikin, maisema on aina hiukan muuttunut palatessa, vaikka rakennukset pysyvät paikallaan, ihmiset liikkuvat, mahdollisuudet katoavat ja ovet ovat sulkeutuneet, vaikka äskettäin ne olisivat vielä olleet avoinna.

Nykyään ihmisillä tuntuu olevan aina kiire kaikkialle. Kuka pysähtyy enää katsomaan taivaalla lentävää lentokonetta, joka jättää jälkeensä valkoisen viivan taivaita halkoessaan? Moniko seisahtuu aloilleen katselemaan oravia, jotka pyörivät kilpaa kahdestaan ympäri puun runkoa leikkiessään? Kun on aina kiire johonkin ja täytyy joka päivä kiihdyttää askeleitaan kohti seuraavaa päämäärää, kuljemmeko kuin silmälaput päässämme näköalaamme pienentämässä, kuin puolisokeat kanat jyvästä etsien?

Voisi kuvitella että hitaampi elämä toisi mukanaan mahdollisuuden kokea enemmän, nauttia enemmän ja ehkä nähdä enemmän. Isäni aina sanoo, että jos aukaisee silmät niin vasta sen jälkeen todella näkee. Mutta jos tihrustaa eteenpäin hurjassa vauhdissa kiitäen, näkeekö sitä oikeastaan yhtään mitään? Ehkä silmien aukaiseminen elämälle ja maailmalle vaatii aikaa, rauhoittumista ja keskittymistä. Mitä kaikkea menetämmekään vuosien varrella, jos kiirehdimme vuodenajasta toiseen ja maanantaina jo viikonlopun perään haikaillen?

Toisaalta kovaa kiihdyttämällä ehtii ehkä sittenkin huomata paljon, mutta samaan aikaan ei sittenkään tarpeeksi. Jos näkee vilaukselta jotain, se saattaa jäädä mietityttämään myöhemmin. Mitä näinkään? Oliko se niin? Mitenkähän sitä niin pääsi käymään? Miten ne asiat menivätkään? Vilaus silmäkulmassa ohikiitävässä tilanteessa saattaa myöhemmin aiheuttaa päänvaivaa ja sitten keskellä yötä sitä huomaa valvovansa pohtien elämää ja suuria kysymyksiä. Jos matkaa taittaisi verkkaisemmin, ehkä asiat ehtisi pureskella sitä mukaa kuin ne eteen tupsahtaisivat. Ei tarvitsisi myöhemmin viettää pitkiä hetkiä analysoimalla turhaan asioita, joista olisi voinut saada tarttumapinnan niiden tapahtuessa. Asioiden pyöriessä mielessä ympäri ja ympäri sitä turhautuu ja stressaa ja sitten tuntuu ettei saa enää mitään aikaiseksi ja pitääkin koittaa enemmän ja nopeammin ja tehokkaammin ja silti asiat eivätkään mene putkeen mutta ehkä

STOP

Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksei hidastaisi vauhtia ja koittaisi elää elämäänsä tässä hetkessä, nauttien jokaisesta mukavasta arjen tapahtumasta ja pohtien jokaista hankalampaa tilannetta itse tilanteessa eikä myöhemmin murehtimalla?

Rennon reippaasti, mukavasti askeltaen ja ympärille vilkuillen. Elämässä pitää osata myös hidastaa vauhtia aika ajoin, sillä ihmisiä ei ole suunniteltu kilpa-ajoon. Pitäisi osata jarrutella taikka tarpeen vaatiessa myös pysähtyminen voi olla oikea ratkaisu. Täydellinen pysähtyminen, vain ikkunasta ulos tuijottaminen ja Saimaan laineiden tasaisen liikkeen katseleminen. Anna mielelle aikaa toipua jokaisena päivänä, jotta jaksat eteenpäin. Kuulostaa viisaalta, mutta onkohan tässäkin vanha sanonta oikeassa, että asia on helpommin sanottu kuin juostu?

Elämä jatkuu

Muistan istuneeni  jokunen vuosi sitten sohvalla. Olin täysin maani myynyt ja olin varma, ettei sitä lunasteta takaisin enää mitenkään eikä koskaan. Katselin eteenpäin katse tyhjyyteen suunnattuna, ajatukset pyörien taas jotakin niistä monista noidankehistä, joita aivoni elämäni aikana ovatkaan kehittäneet. Ympäri tullaan ja yhteen käydään, aloitin mietintäni aina ajattelemalla ensimmäiseksi kysymystä: ”Miksi minä?”

Miksi minulle sattuu tällaista? Miksen minä voikaan olla se onnekas, joka menee naimisiin ensirakkauteni kanssa? Miksi minusta tuntuu näin pahalta? Miksi minä tunnen tämän suuren ja painavan ahdistuksen rinnassani? Miksi minun selkäni pamahti täysin tuusannuuskaksi juuri kesän mukavimpaan aikaan ja pakotti minut makaamaan sohvalla ja/tai sängyssä viikon verran? Miksi minä kärsin migreenistä? Miksi minä en valmistunutkaan ajallaan ja parhain arvosanoin?

Tämän kysymyksen jälkeen jatkoin aina pohdintaani syvemmälle näitä ajatuksia edeltäneisiin tapahtumiin. Miten olin joutunut siihen pisteeseen, jossa olin. En voinut ymmärtää, että omat tekoni ja valintani olivat vieneet minut niin synkkiin sysimetsiin, etten ajoittain nähnyt ulospääsyä. Analysoin jokaista ajatustani ja jokaista tekoani pitkään ja hartaasti. Usein koin myös onnistuvani näissä pohdinnoissani ja luulin löytäneeni tiettyjä pisteitä matkani varrelta, joissa olin kääntynyt harhaan tai joissa minut oli sysätty pois raiteiltani. Näiden niin sanottujen ratkaisujen äärellä riemuitsin hiukan.

Mutta riemuitseminen oli kuin nuolaisu ennen tipahtamista. Jokaiseen elämän ongelmaan ei vain löydy ratkaisua, mutta koska olin tottunut analysoimaan ja tekemään päätelmiä ja löytämään noita ratkaisuja, olivat uudenlaiset ongelmat tielläni. Luulin voivani välttää kaikki pahat tunteet elämässäni. Ajattelin, että entisten virheideni pohjalta oppimieni tietojen perusteella en enää rikkoisi selkääni enkä ajautuisi ihmissuhdekriiseihin, sillä olin tietävinäni ne asiat, jotka niihin johtivat.

Jos minulla oli huono olla ja suru täytti puseroni, muistin miten ennen olin karistanut tuon tunteen. Jos minua väsytti töissä, tiesin energiajuoman auttavan. Jos sydämeni särkyi, tiesin unohtavani kivun, jos vain saisin kohdata uusia ihmisiä.

Kaikkeen löytyi mielestäni ratkaisu ja hetken tunsin kulkevani voitosta voittoon. Jokainen päivä oli täynnä hymyä ja riemua, uusien bileiden suunnittelua, ystävien kanssa naurua, siskoni kanssa vitsailua, iloa ja menestystä.

Kaikkeen siis löytyi ratkaisu ja elämä oli täynnä riemua. Niin kauan kunnes sitä riemua ei enää ollutkaan. Vanhat kikkani eivät toimineet, tutut toimintamallit eivät enää tuoneetkaan jokapäiväisiä onnistumisen tunteita. Niinpä päätin koittaa paremmin. Jos ei normaalilla työtahdillani enää saanut kiitosta töissä, päätin yrittää entistä enemmän. Asetin itselleni tavoitteita yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kun koko ajan  tavoittelin kohti puiden latvoja, en muistanut tuntea itseäni surulliseksi tai yksinäiseksi, sillä minulla oli joka päivä jotain, mitä odottaa, mitä saavuttaa ja mitä tehdä hiukan paremmin.

Mutta eihän ihminen voi elää niin. Elämään kuuluu sekä onnistumisia että sellaisia loukkuja, joissa pahat tunteet valtaavat sielun jokaisen sopukan. Ei niitä voi paeta loputtomiin, eikä pakostrategia ole edes terve valinta. Ihminen ajautuu umpikujaan, ja mitä syvemmälle sinne umpikujaan yrittää vielä loppuvaiheessa itseään puskea, sitä vaikeampi sieltä on poistua.

Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että kaikki on katoavaista. Se on jotenkin lohduttava ajatus, sillä jos suhtautuu sekä onneen että epäonneen ohikiitävänä tunteena, ei surun iskeminen sydämeen tunnu sittenkään niin tappavalta. Se menee ohi. Tiedän valtavan ilon ja onnenkin aina toisinaan väistyvän, joten niin tekevät myös suru ja murhe. Mikään ei kestä ikuisuuksia, mitään ei tarvitse jatkuvasti paeta. Asiat kyllä suttaantuvat omaa tahtiaan.

 

Ajatuksia menneestä

Joku sanoi minulle ensimmäisen suhteeni jälkeen, että olenkohan todellakaan päässyt niin yli siitä kuin itse luulen. Minä suutuin. Mustaksi muutuin. Ainakin hetkeksi, sillä en voinut käsittää miten joku voisi todeta minulle minusta jotain sellaista, jota minä itse en itsessäni nähnyt. Olin mielestäni vahva ja vankkumaton ja kävellyt pystypäin eteenpäin saamatta nenilleni sen suuremmin.

Myöhemmin katsellessani matkaani taaksepäin, täytyy myöntää, että ehkä siinä toisen lausumassa karussa lauseessa sittenkin piili totuuden siemen, Ehkä en ollutkaan säästynyt taisteluvammoitta. Kun nyt luen tiettynä aikana kirjoittamiani tekstejä, näyttäytyvät ne minulle puolihumoristisina juttuina, synkkänä vitsinä, jota olen kuitenkin täysin tosissani elänyt.

Miksi onkin niin vaikea nähdä tämän hetkiset tilanteet ja asiat niin selkeästi kuin ne myöhemmin näkee? Miksen silloin voinut myöntää itselleni, että olin liian aikaisin noussut sairasvuoteelta ja lähtenyt jo koittamaan maratonin juoksemista puolivointisena? Manasin kirjoituksessani sellaisia asioita, joita ei vielä olisi pitänyt edes joutua pohtimaan, jos olisin toiminut järkevämmin.

Ehkä oli hyvä, että se aikakausi elämästäni koki tylyn lopun. Jospa minäkin heräsin ja jouduin tosissani miettimään asioita, joita en ennen sitä tahtonut edes nähdä. Jouduin tarkastelemaan itseäni ja toteamaan – kyllä vain, kehoni on arpia täynnä – tarvitsen aikaa parantuakseni.

Mutta ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Onko ihminen koskaan täysin parantunut menneisyyden haamuistaan? Pelkäänpä että ei, mutta siinä kai piileekin jutun juju. On parannuttava vaikka on parantumaton, on uskallettava vaikka ei uskallakaan. Elämä on koettelemuksia täynnä.

Zen Cafen biisistä sain ajatuksen, että onpa muuten hitosti järkeä

Siinä on niin hitosti järkeä, että kuvittelee tulevaisuutensa koostuvan pienistä murenista, jotka eivät sovi millään yhteen ja että niistä palasista pitäisi pystyä jotenkin kasaamaan se kuuluisa onnellinen elämä. Jos miettii jo valmiiksi, ettei mistään tule mitään, niin eihän siitä tulekaan. Ihminen petaa itse itselleen sellaista tietä, jota tulee kulkemaan.

Siinä on ihan hitosti järkeä, että pelkää kaikenlaisia asioita, joita saattaa tapahtua, koska ihan yhtä lailla voi olla, ettei niitä saatakaan tapahtua ollenkaan. Jos käyttää elämässään energiaa siihen, että pelottelee itsensä pysymään kodin suojassa, omassa kuoressa, piilossa kaikelta, ei jää ollenkaan energiaa siihen kaikkeen, mitä voisi tehdä ja mitä kaikkea voisi kokea ja mistä kaikesta sitä onnea voisikaan löytää.

Siinä on ihan hitosti järkeä, että odottaa kauhulla sitä hetkeä, kun joku tärkeä ihminen satuttaa sinua. Sillä jos aivan rehellisia ollaan, niin jokainen meistä satuttaa jotakuta jossain vaiheessa ja mitä läheisempiä ihmiset ovat, sitä varmemmin suusta saattaa lipsahtaa sana, joka toista viiltää. Tuntemattomille on paljon helpompi olla ystävällinen, sillä heitä tarvitsee nähdä vain muutaman minuutin ajan kaupan kassajonossa taikka kirjastossa samaa kirjaa kurkottaessaan, mutta jos todella tuntee jonkun ihmisen ja viettää tämän kanssa aikaa päivittäin, on paljon varmempaa, että jossain vaiheessa tulee eteen huono päivä ja tulee sanottua suutuspäissään pari pahaa sanaa. Se vain kuuluu elämään, miksi pelätä jotain, mikä on aivan tavallista ja tapahtuu kuitenkin. Vasta kun tietää toisen ihmisen huonotkin puolet, voi sanoa tätä todelliseksi ystäväksi, joten miksi sitä pitäisi kauhistella etukäteen.

Siinä on ihan hitosti järkeä, että jonkun tuntemattoman ihmisen pitää tulla yökerhossa sanomaan, että elämä on onnellista jos vain itse niin päättää. Kaikki omat ajatukset ja teot voivat olla sen oman onnellisuuden tiellä, eli oikeastaan onnen ja sinun välissä on vain yksi este – sinä itse.

Kel onni on

Osaako toisen ihmisen puolesta olla täysin vilpittömästi iloinen? Se tuntuu olevan melko harvinainen taito, jos sitä kukaan täydellisesti osaa ollenkaan. Jos paras ystävä voittaa miljoonittain euroja lotossa, hihkuuko sitä mukana ilosta, vai vierähtääkö aivoihin sittenkin ajatus, että toivottavasti ystävä tajuaa antaa minullekin osan rahoistaan, olenhan sentään tukenut häntä elämässä jo monta vuotta. Jos itse sairastaa määrittelemätöntä sairautta, johon lääketieteellä ei ole minkäänlaista keinoa ottaa härkää sarvista ja ystävä kertoo oman tervehtymistarinansa ja kuinka hän onkaan tervettäkin terveempi tällä hetkellä, osaako aidosti hymyillä toisen kanssa asian positiivisuudelle, vai putkahtaako jostain sittenkin oma sairaus mieleen, pieni katkeruuden jyvänen, että miksi tuo toinen enkä minä.

Kun itse hymyilee leveästi työpaikalla jo toista päivää putkeen niin, että hymy ulottuu korvasta toiseen korvaan kuin Jokerilla ikään ja joku kysyy, mikä nyt on, huomaan vastaavani jotakin epämääräistä. Koska toisen puolesta iloitseminen on harvinainen lahja ja katkeruus on niin yleistä, haluaako sitä aiheuttaa pahaa mieltä ympäriinsä kertomalla mahtavasta olotilastaan jokaiselle vastaantulijalle? Jos joskus olen ollut todella iloinen, että pitkän odotuksen jälkeen olen viimein saanut liittyä luokkatovereideni kanssa kehitykseen mukaan ja saanut kännykän, niin ihastelevan ilmeeni takaa minut on leimattu leuhkaksi. Kun odotan lapsellisen innokkaana kesälomaa alkavaksi, olen turha ja tarpeeton intoilija. Leveäksi kiirivä hymy lenkkipolulla kertoo vastaantulijalle, että minulla on varmasti jokin mielenterveysongelma, kun yksinäni virnistelen ajatuksissani.

Ehkä tämän takia suomalaisilla onkin sanonta: ”Kel onni on, se onnen kätkekööt.” Jos suomalainen sanoo, että elämä on ihanaa, on seurassa aina joku, joka määrittää sinut samalla hetkellä leveilijäksi. Jos on onnea, pidä se omana tietonasi ja ole hiljaa, sillä kukaan ei oikeastaan halua kuulla sitä ja iloita kanssasi – ainakin tällainen mielikuva minulle joskus maailmasta välittyy. Onko tämä ikävä seikka havaittavissa vain meidän kulttuurissamme vai onko sama ongelma ympäri maailmaa? Ovatko vain suomalaiset niin kateellista kansaa, että toisen onni on heiltä jollain lailla pois?

Pitäisi varmaan kehittää jokin kasvojenlamaannutuspilleri, joten kun seuraavaksi alkavat hymyhuulet kohota liian muikeiksi, voisi naaman palauttaa peruslukemille saman tien ilman leuhkan leimaa.

Jänis ja kilpikonna ottivat kisan ja kumpi sitten voitti

Ihmisillä on kai jokin luontainen kilpailuvietti. Se on tietyissä raameissa pidettynä vielä hauskaksi luokiteltava ominaisuus. Esimerkiksi kun jauhaa korttipelejä läpi kesän pitäen samalla mestaruuskirjanpitoa, jotta tietäisi kuka on kiistatta paras ja voittamaton kuningas. Tai kun pelaa pitkälle yöhön Monopolia, aivan loppuun asti, nähdäkseen kuka todella taitaa tuon jalon pelin salat ja strategiat. Hotelleja vuoroin pystytetään ja myydään, tontteja ostetaan ja kiinnitetään, mutta kaikki on vielä hauskaa.

Sitten mennään hiukan syvemmälle kilpailun ilmenemiseen. On vielä hauskaa seurata erilaisia urheilukisoja, joissa ukot hampaat irvessä vääntävät auton rattia, jotta auto koukkaisi juuri sopivasti kaarteeseen ja sen jälkeen tiukka vasen ja kirraa. Naiset juoksevat ilmeettömän keskittyneinä maratonia eteenpäin, vain päästäkseen nousemaan ensimmäiselle palkintopallille. Urheilu on vielä sivistynyttä ja tervehenkistä kilpailua, jota vieläpä kannatetaan yhteiskunnassa.

Mitä sitten kun kilpailuvietti alkaa puskemaan esiin jo ihmisen normaalissa kanssakäymisessä? Olen ennenkin paasannut siitä, kuinka raivon pisarat tihkuvat tajuntani läpi, jos huomaan ihmisten puheissa mahtailua lenkkeilyn rankkuudesta tai läpipuskevaa omahyväisyyden tunnetta, kun joku tajuaa juosseensa pidemmän matkan kuin kaverinsa edellisenä iltana. Mitä mielihyvää saa siitä, että on itsellään hiukan parempi kunto kuin toisella tai jos oma haba on sentin paksumpi kuin ystävän? Jokainen tyylillään, jokainen meistä elää omaa elämäänsä, mitä kieroutunutta iloa saa siitä tiedosta, että pystyy ehkä johonkin parempaan urheilusuoritukseen kuin kaveri? Samalla tavoin sitä kai itse voisi käydä mahtailemaan sillä, että kirjoitan nopeammin kuin työparini – hah hah, tässäpä tätä tekstiä tulee sellaisella valonnopeudella, että voitte vain uneksia siitä!

Eniten minua kuitenkin häiritsee yhteiskunnan asettamat elämän normit, joissa kisan tuntu on myös aistittavissa. Kuka pääsee ensimmäisenä naimisiin? Kuka pyöräyttää ekan muksun? Kenellä on ensin omakotitalo rempattavana? Jonkinlainen vertailu ja kilpailuhenkisyys saa ihmisen tuntemaan itsensä helposti melko pieneksi ja mitättömäksi, vaikka mitä sillä on väliä, jos on vaikka neljäkymppinen sinkku? Tai vuokralla asuva kolmekymppinen?

Joskus tuntuu siltä, että elämää pitäisi elää toisten mielen mukaan ja pysyä noissa kilpailun virstanpylväissä mukana vain ollakseen mieliksi muille. Mutta mikä järki siinäkään on? Mikä järki tässä ainaisessa kilvassa pysymisellä on? Ja vaikka minäkin kirjoitan niin nopeasti, että joku saattaa asiasta minulle huomauttaa, auttaako se asiaa yhtään, jos ei ajatukseni pysy kirjoittamieni sanojen tahdissa? Jos kilpailee vauhdilla ja huomaa paperille jääneen jälkeen vain mitättömiä puolitynkiä lauseita, onko silloin onnistunut voittaja? Pitäisikö sittenkin hiljentää tahtia, lopettaa järjetön hoppuilu ja ennemmin katsella hiukan pidempään ympärilleen ennen kuin lähtee tämän elämän pikajuoksuun kisaamaan?