Anteeksi annan ja anteeksi annat

Hei vanha ystäväni, anteeksi että olen unohtanut sinut hetkeksi. Tarvitsin aikaa itselleni, aikaa siihen, että pystyn taas palaamaan luoksesi. Minulla on ollut nin paljon mietittävää viime aikoina, paljon sellaista, jota en voinut kuin pyöritellä hiljaa mielessäni.

Olisin halunnut lähestyä sinua, mutta hiljaiselo välillämme loi välillemme päivien mittaan yhä suuremman kuilun. En pystynyt rakentamaan hetkessä siltaa sen yli, minulla ei ollut siihen välineitä. Vasta nyt olen hankkimassa noita tarvikkeita, nyt voisin käydä luonasi useammin. Tietysti vain jos niin haluat, olet ollut niin kovin kylmä minua kohtaan viime aikoina. Kun olen koittanut hatarin rakennelmin lähestyä sinua, olet kuin tyhjä paperi, suuri muuri, joka estää kaiken.

Jos olemme etääntyneet toisistamme, kuinka voisin kuroa hetkessä kiinni kaiken sen, mitä meillä ennen oli. Kylmä seinämä vastassani olen kuin avuton pieni tytöntyllerö, joka juuri oppii maailman saloja kertaamalla kaiken kantapään kautta. Ennen nauroit kanssani, lohdutit kun olin murheellinen. Pystyin kertomaan sinulle asioita niitä enempää miettimättä.

Nyt tuijotat minua hiljaisen synkeästi, valkoisen kelmeästi. Typerä blogi, älä syyllistä minua. Kyllä minä alan taas kirjoittamaan.

Mainokset

Sinkkublogikirjoitus

Koska nykyään niin monet pienet ja/tai kätevän kokoiset asiat, kuten elintarvikkeet ja muut tavarat nimetään sinkkuasioiksi, niin mikä jottei jatketa typerää trendiä eteenpäin:

80 cm leveä sänky on sinkkusänky.
Puolikas eli 15 sentin Subwayn patonki on sinkkusubi.
0,5 litran limsapullo on sinkkulimppari.
Pieni kalja on sinkkukalja, koska isommasta kaljasta riittää jaettavaksi.
Nojatuoli ja jakkara ovat sinkkutuoleja.
Ben & Jerryn pienemmät jäätelörasiat on tietysti sinkkubenejä.
Vain yhden johdon imaiseva pistorasia on sinkkujakorasia… Ei kun…
Stringit ovat sinkkualkkarit, sillä niissä on niin eroottisen vähän kangasta.
Fazerin sinisen 200 gramman suklaalevy on sinkkusuklaa – koska, noh, sen jaksaa syödä yksin ja kerralla.
Keilaus, hiihto, masturbointi, luistelu, lenkkeily ja muut ilman paria harrastettavat lajit ovat sinkku-urheilua.
Pikkukarkkipussit on sinkkupusseja.
Sinkku sinkku sinkku.

No niin, eiköhän siinä ollut sinkkuutta nyt tarpeeksi tälle päivälle. Jatketaan tästä joku toinen kerta.

Ai onnen päivää

Nuolaisin pisaran, se valui pitkin pullon reunaa. Sitä ennen tosin olin jo juonut koko pullon sisällön, heittänyt sen naamaani. Sitäkin aiemmin olin kyllä tuhonnut parin muunkin pullon sisällön, taisi yksi niistä hulahtaa ihan vain lattialle. En ymmärrä kyllä miksi, mistä moinen käsieni kontrollin puute yhtäkkiä kehooni ilmestyi. Aivoni pyörivät ympyrää ja silmäni heittivät selälleen, mutta näinhän sitä kuuluukin kuulemma tehdä.

Saapui maanantai ja viikonloppu oli ohitse. Nostin jalkani ylös sängystä ja pohdin ankarasti, miksi oikeastaan herätyskelloni soikaan, kunnes ymmärsin. Kelasin silmäni takaisin takaraivosta eteenpäin katsoviksi, keräsin aivoni rippeet yhteen könttiin ja toivoin että se olisi toimiva yksikkö taas. Kokosin itseni taas ja lähdin töihin.

Karmeaa. Hirveää. Tuskaa. Kyyneliä.

Sitten saapuu ilta ja kaadun sänkyyn. Pimeä huone ympärillä ja tasainen tuhina vierellä. Selviän tästä vielä.

Pähkinäavautuminen

Kurkkua kuristaa, kuumotus leviää pikkuhiljaa suusta pitkin syviä kitusia vatsalaukkuun asti, huulet turpoavat ja hengitys on yhä raskaampaa. Kutittaa, ahdistaa, ärsyttää. Pirun pähkinät, ne yllättivät taas.

Olin työmatkalla Kouvolassa ja himoitsin jo aamupäivästä lähtien amerikan tyyliin valmistettua louansta, pihviä ja suklaakakkua jälkiruoaksi. Ai että, taputtelin kurnivaa vatsaani kokouksen aikana ja mietin miten ylikypsä porsas sulaa suussani ja makeannälkäni tyydyttää kakku, suklainen, kaakaoinen, makea. Lounaan koittaessa olin lietsonut itseni sellaisiin suklaanhimoihin, että käteni jo tärisivät.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Istuuduin lounaspöytään ihaillen annostani. Söin tunnollisesti vatsani täyteen pihviä, kunnes aloin lusikoimaan kaiken päälle vielä kakkua. Muutaman lusikallisen jälkeen aloin tunnustelemaan makuaistejani tarkemmin – olinko huomaavinani jonkin omituisen aromin, jota en tunnista ja joka jollain lailla pisti hälytyskellot soimaan? Katsoin työkaveriani silmät pyöreänä ja pyysin häntä maistamaan leivosta. ”Onko siinä… ei kai siinä?” Tyly tuomio sisälsi sanan saksanpähkinä, joka aiheuttaa minulla allergiaa. Suklaa jäi lautaselleni ja katsoin murheellisena sitä, kun työnsin sitä kauemmas minusta. Jää hyvästi, jälkiruoka. Lohdutukseksi sain pullan myyjältä, joka pahoitteli tilannetta, ettei missään mainittu sanallakaan pähkinästä. ”Ei se mitään, näitä sattuu”, totesin ja kurkku kutiavana söin pullani ja tyydyin kohtalooni.

Suklaa jäi kummittelemaan mieleeni. Hyvä etten yöllä herännyt hikoillen painajaisesta, jossa kaikki maailman suklaat oli kielletty ja poistettu ja tuhottu. Niinpä seuraavana päivänä houkuttelin ystäväni ravintolaan kanssani. Siirsin silmäni suoraan jälkiruokaosastolle ja huomasin heti houkuttelevan lämpimän suklaaleivoksen vaniljajäätelöpallon kera. Oi oi! Sitä siis tilaamaan ja nopeasti!

Pöytään tuotaessa kuola valui poskella ja nappasin haarukan käteen. Mutta kohtalo ilmeisesti yritti viestittää minulle, että minun on syytä kuolla heti pois, sillä taas parin haarukallisen jälkeen näin suuria suolapähkinöitä leivoksen sisään piilotettuna. Onneksi yksikään niistä ei ollut vielä eksynyt suuhun asti. Kysyin dramaattisin elkein tarjoilijalta, mitä tämä pelleily on, sillä missään ei taaskaan ollut mainintaa pähkinästä – miten tämä on mahdollista? Tarjoilija tarkisti asian ja pahoitteli tilannetta kovasti, mutta jo toisena päivänä perättäin tällaisen traagisen pettymyksen kokeneena päätäni ei enää hevin käännetty. Olin tuohtunut. Ilmaista jälkiruokaa tarjottaessa kieltäydyin ensin monta kertaa, sillä listalla ei ollut enää mitään suklaista tekelettä, joka olisi voinut palauttaa hymyn kasvoilleni. Naisen jankattua tarpeeksi kauan suostuin kuitenkin nenääni nyrpistäen ottamaan pannacotta-annoksen. Pthyi, pitäkööt jälkiruokansa. Työnsin puolet annoksesta ystävälleni ja jäin murjottamaan.

Toissapäivänä testasin jäätelöketjun liikkeessä makua ”Rocky road”. Pistelin sen poskeeni miettimättä kummempia, mutta pähkinäähän siinäkin oli. Myöhemmin junamatkalla söin banaanisuklaapatukan, jossa siinäkin oli suuret määrät mantelia asiaa tarkemmin tutkittuani. Huokaisin syvään – en pettymyksestä, vaan siitä, etten enää oikein saanut kunnolla henkeä.

Luulisi pähkinän olevan niin tunnettu ja yleinen allergian aiheuttaja, että siitä muistettaisiin mainita. Mutta ilmeisesti ei, sitä vain luulee ravintolassa voivansa syödä makean leivoksen hyvillä mielin, mutta saattaakin joutua ambulanssin kyyditettäväksi. Siltikään en tiedä kumpi minua inhottaa enemmän, se, ettei pähkinästä mainittu ja sain allergiaoireita vai se, että täydellisen ihana suklaaleivos jäi pari kertaa puolitiehen. Miettikää nyt, syömätöntä suklaata. Kuinka surullista.

Ilmainen vinkki kaikille

Kun on ottanut muutaman alkoholiannoksen ja kirjoittaa viestejä, jättää jälkeensä todistusaineistoa, jonka löytää seuraavana aamuna puhelimestaan. Tai kun kirjoittaa päiväkirjaa baari-illan jälkeen, kun on sataprosenttisen varma ajatuksistaan ja rustaa ne äkkiä ylös, kun vielä muistaa.

Sitten joku sanoo tai ajattelee itse: ”Näitä sanoja tulee vielä kaduttua.”

Mutta onneksi ongelmaan on helppo ratkaisu. Viestejä ei tarvitse lukea seuraavana aamuna. Päiväkirjan sivuja ei ole pakko aukaista ja nähdä sitä kamalaa raatorehellistä sanojen muodossa ilmentyvää angstia. Kun ei muista, mitä on tullut kirjoitettua, ei voi katua mitään.

Helppo elämä on helppoa.

Tänään…

Heräsin.

Nousin sängystä.

Pesin hampaat.

Menin töihin.

Kävin lounaalla.

Näin tuttuja.

Aurinko paistoi.

Hymyilin.

Sovin kavereiden kanssa tekeväni jotakin.

Näin ystäviäni.

Tulin kotiin.

Siinäpä sitä arkihaastetta kerrakseen.

Onnellisessa asemassa

Satuin töissä paljastamaan vähän liian suureen ääneen erään tapahtuman männä viikolta, jolloin aamukahvilla ollut työporukka vaatimalla vaati saada kuulla lisää tästä mukavasta päivästä.

Kun pääsin kertomuksen loppuun, parikymmentä naista kävi taputtamaan minulle ja huusivat: ”Hyvä Niina!”

Enpä olekaan ennen ollut yhtä iloisessa ja positiivisessa työyhteisössä mukana, hämmentävää.