Nainen naisesta, mies miehestä

Viime viikkoina puhuttanut Anu Saagimin käytös Maria Veitolaa kohtaan on luonut skandaalin ja aiheuttanut paheksuntaa Anua kohtaan laajalti. Iltapäivälehdet päivä toisen perään retostelivat kyseisellä vuorovaikutustilanteella ja televisio-ohjelmasta seurattavan tilanteen kululla käyden jokaisen repliikin ja yksityiskohdan läpi.

Katselin tätä uutisointia vain sivusilmällä, sillä ilkeys toisia kohtaan ei kuulu sellaisiin aiheisiin, joilla täytän arkipäiväni mieluusti. Huonon mielen uutisia. Silti aihe pääsi niin suuriin mittakaavoihin, että minunkin mieltäni tapahtumat jäivät kaihertamaan.

Tähän väliin haluan sanoa, että tiedän ettei mitään saisi ikinä yleistää, mutta onneksi olen yleistämisen kruunaamaton kuningatar ja yleistän nytkin, koettakaa kestää.

En usko että aivojani ruuhkautti samanlainen paheksuva ajatuskulku kyseisen skandaalin aikana kuin mitä lehtien otsikot uutisoivat. Minä nimittäin pohdin mielenkiinnolla tätä keskusta, joka pyöri naisen ilkeyden ympärillä; koitin muistella, onko koskaan miehen ilkeydestä miestä kohtaan nostettu esiin tällaista melua. En muistanut yhtään tapausta, mutta todistetusti ihmisen muisti on lyhyt ja en tiedä johtuuko muistamattomuus siitä, etten pystynyt kaivamaan muistilokeroitani tarpeeksi syvälle vai siitä, että eikö tällaista ole miesten kesken tapahtunutkaan.

Jos asia todella on niin, että miehetkin ovat vastaavaa käytöstä harjoittaneet, mutta eivät ole saaneet siitä ikinä tällaista ulostemäärää niskaansa, eikö asian laita ole jollain tavalla mielenkiintoinen? Miksi naista syytetään ja nainen poljetaan maan rakoon, jos mies samasta teosta ei saa edes olkien kohautusta aikaan? Pitäisikö naisen olla pullantuoksuinen ja lämminhenkinen ihminen, jolta saa tukea ja turvaa jokaiseen asiaan? Ovatko asenteemme kauniimpaa sukupuolta kohtaan sellaiset, että ilkeä nainen rikkoo niitä selkeästi enemmän kuin taas ilkeä mies ajatustamme miessukupuolesta? Ovathan naiset äitejämme, mummojamme, niitä ihmisiä, joilta saamme elämän ja eväät reppuumme, jota kannamme sitten loppuikämme mukanamme. Ei äiti voi olla ilkeä, äidin pitää opettaa lempeyttä.

Toisaalta jos tällaista kohua ilkeydestä miesten osalta en muista sen takia, että sellaista ei ole tapahtunut eikä vastaavaa tilannetta ole tullut esiin missään televisio-ohjelmassa miesten kesken, mistä se sitten kertoo? Onko naisissa sittenkin sellainen pirullinen ilkeys, joka ilmenee vain naisen kohdatessa naisen? Ovatko miehet ennemmin asiallisen tiukkoja kuin ilkeitä toisilleen? Voisiko olla, että miehillä harvemmin on tarkoitus olla ilkeä, vaan he vain sanovat asiat niin kuin ne ovat ja ottavat ne vastaan sellaisina kuin ne ovat. En tiedä enkä muista onko lehtien kansissa ollut ukkoja haukkumassa toisiaan tai käymässä läpi ikävähköjä tunteitaan jostakin kohtaamisesta.

Olen itse kokenut tuon naisen ilkeyden naista kohtaan, joka on jotenkin ovelan viiltävää, aivan kuin naisilla olisi kuudes aistin sen suhteen, mihin kannattaa tökkiä ja mistä asiasta huomauttaa, jotta voi aiheuttaa mahdollisimman paljon surua ja murhetta toiselle. Se on kauhea tunne joutua tuon naisen kuudennen aistin pihteihin satutettavaksi. Maria Veitola pysyi hyvin kasassa, itse olen romahtanut useampaankin otteeseen.

Missä menee ilkeyden raja? Ovatko miehet jämptejä ja naiset ilkeitä? Onko naisen oltava vain leppoisa äitihahmo – eikö hän saa sanoa tiukkoja mielipiteitään julki? Tietenkin jokaisen pitäisi sukupuoleen katsomatta muistaa, että vaikka itse haluaa jotakin sanoa, ei sitä välttämättä tarvitse sanoa ääneen. Siinä mielessä vastuutan puhujaa, en kuulijaa, sillä jokaisen on mietittävä, ettei astu ilkeyden puolelle. Mutta häilyykö rajapinta riippuen siitä, onko puhuja imetykseen kykenevä vai ei?

Toivon että ei, mutta mistäpä minä mitään tietäisin, kunhan ajattelin ääneen.

Maapallon syöpä

Olen pitkään miettinyt maapallon tilaa. Lähinnä olen ajatellut sitä median tai jonkin tempauksen pakottamana, sillä liian helppohan se on piiloutua omaan pikku kuplaan, jossa voi todeta itselleen, että kaikki on ihan ok. Ei se ilmaston lämpeneminen tunnu missään, kylmähän täällä on. Kyllä ne jääkarhut sopeutuu elämään kuivalla maalla, siinä dokumentissakin se yksi vaan hengaili pihalla koirien kanssa, ei edes syönyt niitä. Kyllä se maapallo siitä vielä selviää.

Itse asiassa pääsinkin jo asiaan, vaikka tarkoitukseni oli maalailla vielä joitain kauhukuvia. Kun kirjoitin, että kyllä se maapallo siitä selviää, niin olen tosissani alkanut ajattelemaan kyseistä lausetta. Mitä jos maapallo keksii keinon selviytyä sitä pahiten uhkaavasta vaarasta? Onko käsillä ne hetket, kun ihmisen elo tällä maankamaralla alkaa olla uhattuna, kun ensin me olemme pistäneet kaiken muun uhan alle? Onko meille soinut kellot, tuomion kellot, kuin karman laissa konsanaan?

Ei olisi ensimmäinen kerta kun jokin tauti niittäisi ihmistä kuin viljelijä kauraa. Raamattua uskoen ei olisi ensimmäinen kerta kun jättiläismäinen tulva tulisi ja hukuttaisi meidät alleen. Äskettäin luin myös uutisen, jossa kerrottiin yllättävän asteroidin lähestyvän maata ja kiertävän meidät – tällä kertaa. Mutta miten käy tulevaisuudessa?

Voisin kuvitella, että luontoäidillä olisi jokin keino aistia, kuka hänelle kaikki ongelmat aiheuttaa ja että hänelläkin olisi jonkinlaiset aseet käytössään. Tulvat, hurrikaanit, tautiaallot tai tappajiksi muuttuvat eläimet, vain mielikuvitus on rajana. Kuinka kauan saamme jatkaa tätä samaa rataa, oman elintilamme tuhoamista?

Toinen vaihtoehto kai tosiaan on se, että me jatkamme ja jatkamme samalla mallilla edelleen, vaikka näkisimme että olemme menossa päin tiiliseinää, me vain kiihdytämme vauhtiamme. Ihmiset kehittyvät ja kehittävät maailman vielä siihen pisteeseen, ettemme me pysty elämään täällä. Vasta viime vaiheessa tajuamme, että eihän rahaa voi syödä. Siinä vaiheessa, kun kaikki muu on jo mennyttä.

Joka tapauksessa luonto voittaa. Joko se pistää kapuloita ihmisen rattaisiin tai sitten me taklaamme itse itsemme. Luonto keksii kyllä jälkeemme keinon selvitä. Kuten jossakin kuvissa kerran karusti (tai kauniisti) maalailtiin tulevaisuuden maisemia, joissa kaupungit olivat hylättyinä, tehtaat romuttuneina, mutta pikku hiljaa kasvit, luonto, eläimet ja hyönteiset olivat vallanneet alueet. Ennen ihmisen kyntämät pellot kasvoivat nyt villiä viljaa, eläinten ruokaketjut toimivat jälleen normaalisti, populaatioita ei tarvinnut harventaa haulikolla, sillä luonnon tasapaino hoitaa kaiken. Maailma pelastuu.

Ihminen joko tuhoaa itsensä tai tulee tuhotuksi. Näin minä pelkään.

Tai pelkään minä jotain muutakin kauhukuvaa. Mitä jos meistä tuleekin syöpäläisiä? Loisia, jotka leviävät planeetalta toiselle ja aina kun olemme kuluttaneet yhden loppuun, tulee meidän siirtyä seuraavalle, kunnes taas tuhoamme elinalueemme ja siirrymme jälleen seuraavalle? Tuleeko meistä joillekin kaukaisille asukeille niitä painajaisten avaruusolioita, jotka hyökkäävät ja valtaavat alueet, tuhoavat ne ja jättävät jälkeensä kuolemaa ja sekasortoa?

Missä vaiheessa me opimme? Pystymmekö ymmärtämään tilanteen ennen kuin on liian myöhäistä vai onko maapallo vasta harjoittelualue numero yksi?

Tekopyhän paasaus

Voiko tänä päivänä ihminen muodostaa enää omaa mielipidettään? Meidät on ympäröinyt sellainen informaatiotulva, että joka ikisestä asiasta kuulee vähintään viisi erilaista mielipidettä ja lukee kolme tekstiä, ennen kuin itse on oikeastaan edes herännyt koko aiheeseen. Kun nykyään keskustelen jostakin päivän kuumasta poliittisesta aiheesta, aloitan miltei joka toisen lauseeni sanoilla: ”Luin yhden tekstin…” tai ”Katsoin erään asiaohjelman, jossa kerrottiin…” Kuinka siis voisin koskaan ehtiä itse pohtia ja ajatella asioita alusta loppuun itse, kun jokaisesta tuutista minulle huudetaan, mitä minun kuuluu ajatella?

Ennen meidät ihmiset sentään koitettiin television hömppäohjelmilla ja leppoisan viihteellisillä iltapäivälehtiotsikoilla tuudittaa turran onnellisiksi. Ei tarvinnut miettiä juuri mitään, sillä poliitikot puuhasivat rauhassa omia juttujaan ja kansalaiset silloin tällöin murahtivat jostain, mutta sekin tapahtui lähinnä kerran vuoteen veromätkyjä kirotessa. Vain yhteiskunnan aktiivit pysyttelivät tiedon aallonharjalla keräten aiheesta kuin aiheesta faktaa, joiden pohjalta sitten pystyivät pohtimaan omat kantansa. Mutta hekin saivat sen luultavasti tehdä rauhassa. Sitten kun he avasivat suunsa, tuli sieltä tarkkaan pohdittuja ja harkittuja sanoja ulos.

En sitten tiedä pitäisikö tähän todeta, että ennen oli kunnollista, sillä en osaa sanoa oliko. Mitä minä tiedän, on se, että nykyään maailma on koko ajan kiireisempi. Niinpä myöskin poliittiset pulmatilanteet tuntuvat pulpahtelevan tiuhempaan tahtiin pintaan. Pakolaiset siellä, raiskaustuomiot tuolla, talouskurimus täällä. Mutta koska meillä on nykyään kiireen lisäksi käytössä myös sosiaalinen media, jolla voimme ilmaista itseämme niin, että mielipiteemme kiirivät pelottavan nopeasti ympäri maita ja mantuja, on sisäinen kriisitilanne nopeastikin jo tulilla kohti kiehumispistettä.

Jos Markus Pohjanmaalta kirjoittaa kiivaassa mielentilassa maahanmuutosta jonkin tekstin, on se kohta kierinyt rajoja myöten ympäri Suomen. Siitä suivaantuneena kolme pääkaupunkiseutulaista tyyppiä kirjoittavat vastineen ja päivittelevät nykymaailman menoa ja ihmisten tyhmyyttä. Näiden kolmen eteläisen Suomen asukin erikseen kirjoittamat tekstit kiirivät taas eteenpäin ja aiheuttavat niin paljon mielipiteitä, että potenssiin kolmen jälkeen pistettynä uudelleen potenssiin kolme nämä mielipidekirjoitusten lukumäärät hipovat lopulta taivaita. Eikä viimeisimpiä soppaan lusikoitaan pistäneitä millaan lailla pelasta se, että joka toisen tällaisen henkilön kirjoitus tuntuu alkavan sanoilla: ”En aikonut koskea aiheeseen mitenkään, mutta…” Tuo kuuluisa mutta. ”Minun piti pitää suuni kiinni ja antaa oikeasti vaikuttavassa asemassa olevien ihmisten hoitaa asiansa, mutta sitten muutinkin mieleni ja kirjoitin yhden facebook-päivityksen kesken aamukahviani ja julistan kuinka asiat kuuluisi minun mielestäni hoitaa.”

Ennen kun ihmiset todella ottivat asioista selvää ja vasta sitten lähtivät vaikuttamaan yleiseen keskusteluun jonnekin muualle kuin nettiin, oli keskustelu sentään jollain lailla hallittavissa. Hallittavissa ja ehkä myös jollain lailla kiltimpää. Tai tietenkin pienemmissä kahvipöytäkeskusteluissa saattoi olla vähemmänkin tietopohjaista murinaa kuultavissa, mutta pidemmälle ei lähdetty. Ehkä minua jollain lailla pelottaa se tosiasia, miten helposti ihmiset nykyään saavat mielipiteensä tuotua julki ja kerättyä itselleen niin sanotusti kannattajia. Kun ennen kahvipöytämurahtelut jäivät neljän seinän sisälle, nyt ne kirjoitetaan julkiseen levitykseen Internetiin keskustelupalstoille tai sosiaalisen median sivustoille, joissa ne nopeasti keräävät peukuttajia ja tykkääjiä.

Olisiko maailma turvallisempi ja parempi paikka elää, jos jokainen mielipide ei ansaitsisi tulla kuulluksi? Tai tuo kuulluksi tuleminen ei olisi niin helppoa? Tottakai minä kannatan sananvapautta, mutta mitä nykyään sananvapauden piiriin pitäisi laskea? Jokainen suusta tullut sana? Harkittu tai harkitsematon? Loukkaava tai hiotumman sivistynyt kirjoitus? Verenpaineen nostatusta tuntuu olevan joka puolella ja joka aiheesta. Kuinka helppoa onkaan yllyttää kansanjoukkoja hurjiin tekoihin ja väärin keinoin vaikuttamisen piiriin.

Ja mitä ihmiset oikeasti edes hakevat sillä, että kirjoittavat Facebook-seinälleen yhden statuksen ajankohtaisesta aiheesta? Yksi seinäkirjoitus ei vaikuta mihinkään, mutta antaako sittenkin sen näpyttäminen sen tunteen, että on tehnyt asian eteen jotain? ”Kirjoitin Instagramin kuvatekstiksi, että ihmisten täytyy olla kivoja, nyt ne varmaan lukee sen ja on oikeasti myös mukavia tämän jälkeen.” Ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti – tai sitten eivät.

Onko kaikkeen pakko ottaa kantaa? Voisiko sittenkin hetkeksi pysähtyä ja miettiä asiaa tarkemmin; mitä minä aiheesta oikeasti tiedän ja mihin faktoihin mielipiteeni perustaisin? Koska kuten alussa totesin, miten me voimme enää tietää mitä mieltä me oikeasti itse olemme asioista, kun meihin yritetään vaikuttaa joka puolelta. Parhaaseen katseluaikaan tulevia saarnoja televisiosta, kaverin kirjoittamia kuumaverisiä tekstejä netissä, radio-ohjelmien kiivaita keskusteluja. Kuka puhujista tai kirjoittajista on oikeassa ja kuka väärässä? Vai onko kukaan edes väärässä ja onko oikeaa olemassakaan? Ja kun sinulta seuraavaksi kysytään kantaasi, aloitatko puheesi kertomalla, että kun kaverisi Minna kirjoitti aiheesta, niin hän ainakin totesi…

Ikärasismi

Joskus tuntuu siltä, että todellisuus ja yhteiskunnan johtajat eivät ole aivan samalla aallonpituudella. Olen pitkään kauhistellut uutisointia siitä, kuinka eläkeikää pyritään nostamaan jonnekin hamaan tappiin asti. Eräässä artikkelissa oli jo portaikkomainen kaavio siitä, minkä ikäisenä tiettynä vuonna syntynyt pääsee eläkkeelle. Oma lukuni oli niin korkealla, etten oikeastaan edes tiennyt mitä ajatella. Elänköhän edes niin vanhaksi?

Ensinnäkin ovatkohan päättäjät oikeasti avanneet silmänsä ja katsoneet maailmaa, missä kunnossa ihmiset todella ovat, kun ovat jo seitsemännellä tai kahdeksannella vuosikymmenellään menossa? Ehkä virastossa istuessa ja asioita pähkäillessä säilyy hyvällä tuurilla jonkinlaisessa kunnossa vielä vanhuuden päiville asti, mutta yhtään fyysisesti raskaampia hommia tekevät ovat kyllä jo varhain täysin rikki. Enkä tarkoita nyt kuten yleensä tarkoitan, että henkisinä sirpaleina, vaan aivan täydellisen romuttuneina kropaltaan. Selkäongelmat, polviviat, reumat ja päälle vielä vuosien työtapaturmat ovat varmasti tehneet tehtävänsä.

Toisilla on sellainen omituinen mielleyhtymä, että ihmiset laiskuuttaan haluavat päästä eläkkeelle. Näkisin kuitenkin asian usein myös niin päin, että eläke siintää pienenä ja kaukaisena toivon kipinänä joillekin, jotka koittavat sinnitellä raskaassa työelämässä mukana mahdollisimman pitkään. Voisi myös sanoa, että eläkkeelle joudutaan – ja pahassa tapauksessa täysin raunioituneena ja liian aikaisin – eikä päästä, kuten korkeammat tahot ilmeisesti kaikista laiskoista kansalaisistaan kuvittelevat.

Ymmärrän kyllä kuten kaverini totesi, että eläkeikä käsitteenä keksittiin joskus aikoja sitten, kun kuusikymppisenä päästiin eläkkeelle ja muutama vuosi siitä oltiin jo ruumiita. Nykyään elinajanodote on kasvanut niin suuriin mittasuhteisiin, että eläkettä täytyykin maksaa yhdelle ihmiselle vuosikymmeniä. Tiedän, että tämä nappaa suuren osan valtion kassasta ja asialle varmasti täytyisi tehdäkin jotain. Se ei kuitenkaan mielestäni poista sitä seikkaa, missä kunnossa ihminen on, kun täyttää 65. Voisin tulevaisuudessa tehdä töitä vaikka satavuotiaaksi, jos joku takaisi minulle, että sen jälkeen saan viettää muutaman terveen ja elämyksellisen vuoden, enkä joutuisi tekemään töitä selin makuulta jossakin hoitolaitoksessa. Vaikka ihmisen elinikä on pidentynyt, se ei valitettavasti samassa mittasuhteessa tarkoita ihmisen kunnon säilymistä yhä pidemmälle ja pidemmälle. Kyllä me vanhenemme samalla tavalla kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.

Kuitenkin, kun sitten vanhana ja raihnaana viimein saa eläkepaperinsa käteen ja lähtee viettämään aikaansa muualle kuin työmaalle, missä kunnossa ihminen enää on? Jos eläkepäätöstä saa odotella 75-vuotiaaksi, kuinka monta vuotta on enää aikaa seurata lastenlasten elämää ja hoitaa heitä, kuinka monta kuukautta on aikaa viettää elämänsä rakkauden kanssa ja matkustella, ennen kuin manan majat kutsuvat? Onko ihmisestä puristettava viimeisetkin mehut ennen kuin hänet hylätään minimaalisten tulojen varaan, kituuttamaan pikkurahoilla ja jonottamaan apteekista työelämän synnyttämiin vaivoihin kalliita lääkkeitä?

Lisäksi asiassa on toinenkin puoli. Mitä pidemmälle eläkkeelle pääsyä venytetään, sitä ironisemmaksi työmarkkinat ja niiden käyttäytyminen muuttuu suhteessa uusiin säännöksiin . Vallanpitäjät tahtovat vanhukset töihin, mutta todelliset työnantajat ja yritykset taas kaipaavat uutta verta ja nuorta lihaa. Todellisuudessa tänä päivänäkin näkee sen, että jo 55-vuotiaat ovat monesti turhan iäkkäitä työelämään – ainakin rekrytoijan mielestä. Selkeää ikärasismia on ollut havaittavissa jo vuosikaudet, joten millä ilveellä vieläkin vanhempi porukka saataisiin töihin? Keski-iän ylittäneet saavat jo nyt kuulla olevansa ”liian vanhoja”, niin mitähän kommenttia saa rollaattorilla eteenpäin pyrkivä seitsemänkymmentä vasta täyttänyt pullantuoksuinen mummo?

Hups, vahinko

Onko itsekkyys ja toisien ihmisten ajattelemattomuus tahallista vahingontekoa? Jos elää niin, että ei katsele ympärilleen ja puskee vain omaa tietään eteenpäin, onko sivulliset uhrit silloin tarkoituksenmukaisesti kiilattu ojaan vai ovatko he huomaamatta jääneet jalkoihin?

Kun tekee jotain, jonka tietää satuttavan muita ja tekee sen kuitenkin, onko silloin aiheuttanut muille vahinkoa tahallaan? Jos on tietoinen siitä, että vaimo pahoittaa mielensä, jos lähtee ilmoittamatta töiden jälkeen ryypiskelemään, voiko vaimolle jälkeenpäin sanoa, että se oli vahinko ja toimi tyhmästi vahingossa? Uraputkessa jos moittii kollegan työpanosta esimiehen kuullen, vaikka tietää tämän kuuntelevan sivukorvalla kahvipöydässä, onko kollegan piakkoin saamat nuhteet vahingossa aiheutetut?

Mitä kaikkea voi laittaa vahingon piikkiin? Tuntuu olevan niin helppo sanoa, että asiat ja teot ovat olleet vahinkoja, mutta emmehän me ole mitään aivottomia sätkynukkeja, jotka teemme ja sanomme asioita ajattelematta sen enempää mitään. Olemme itse vastuussa omista teoistamme, olemme itse vastuussa siitä mitä kerromme tai miten käyttäydymme muita kohtaan. Jos ajatukset pyörivät vain oman navan ympärillä, onko se tahallista vai tahatonta, jos sillä aiheutamme toisille pahaa mieltä?

Onko syyntakeeton jos ei vain jaksa miettiä muita? Onko itsekkyys jokin maaginen supervoima, joka antaa oikeuden töniä muut syrjään ilman tunnontuskia?

On vapaaehtoista olla ystävällinen ja koittaa elää elämäänsä niin, ettei aiheuttaisi muille ankaraa päänvaivaa ja murhetta. Voit itse päättää jätätkö joululahjan äidille ostamatta, mutta voitko viitata vahinkoon ja ajattelemattomuuteen, jos äitisi pahoittaakin tästä mielensä? On myös totta, että ihminen saa itse päättää onko mielensäpahoittaja vai ei, loukkaantuuko toisen itsekkyydestä vai ei. Tekeekö se silti itsekkyydestä yhtään sen hyväksytympää? Ihminen osaa tehdä omat ratkaisunsa ja osaa kyllä itse miettiä, miten omat teot vaikuttavat muihin, mutta antaako sen häiritä itseään vai ei, ei saisi vaikuttaa siihen, voiko tekoja sanoa vahingoiksi vai tahallisiksi.

”Oho, vahinko, en ajatellut että työkavereille huomenen sanomatta jättäminen voisi pahoittaa jonkun mielen, kun ei se minua  haittaa, jos joku ei minua aamuisin tervehdi.”

Tosielämän pahikset ovat normaaleja ihmisiä

Viime päivinä paljon keskustelua herättänyt Rautavaaran perhesurma on aiheuttanut kommentointia kahteen eri suuntaan. Yksi suosittu kirjoitus on niputtanut ongelmia äidin uupumuksen piikkiin, kun taas kyseiseen lausahdukseen vastakommenttina heitetty kirjoitus painotti, että vain mieleltään sairas ja narsistinen ihminen voisi murhata raa’asti kolme lasta.

Samoin kuin kommentit ovat heittäytyneet laidasta laitaan, myös oma mielipiteeni on vähän niin ja näin. Se, että väitetään vain mieleltään sairaan ihmisen pystyvän moisiin tekoihin on mielestäni turvallisuuden hakemista. Ihmiset eivät halua kuvitella, että jokainen ihminen on murtumispisteessä arvaamaton ja jokainen meistä kykenee pahoihin tekoihin. En sano, että itsekin tästä pystyisin nyt nappaamaan jatimaticin käteen ja täräyttämään työtovereilta aivot pihalle, mutta sellainen pahuuden eristäminen vain tiettyihin sairaisiin yksilöihin on mielestäni väärin. Realistisempaa olisi koittaa nähdä se kammottava tosiasia, että pahuus ei ole jossain kaukana, elokuvien pahisten ilmentymien ongelmana, vaan sitä on joka puolella.

Ihmiset sortuvat mielestäni pelottavan usein siihen ajatusmalliin, jossa minulle ei voi sattua mitään, ei minun aviomieheni voisi tehdä tuollaista, ei minun lähipiirissäni voi koskaan tapahtua mitään noin kauheaa. Totuus on kuitenkin se, että ihmiset osaavat näytellä ulospäin hyvin pitkään ja miltei loppuun asti vahvaa ja hyvinvoivaa. Harva meistä haluaa myöntää, että väsyttää niin paljon, että tarvitsee ulkopuolisen apua, koska samaan aikaan näyttää siltä, että muutkin pärjäävät. Miksi minä tarvitsisin apua, kun naapurin Pirkollakin on neljä lasta ja se jaksaa hymyillä minulle joka aamu todella iloisen näköisenä? Naapurin Pirkkokin on varmasti onnellinen, miksen minä ole, minussa on varmaan jotain vikaa, minun täytyy yrittää kovemmin ja paremmin, ehkä minäkin sitten olen tyytyväinen elämääni. Todellisuudessa naapurin Pirkkokin saattaa olla lopen uupunut ja heittää viimeisillä voimillaan ovesta ulos astuessaan päälleen kuoren, johon muut sitten uskovat: onnellinen, iloinen ja aina reipas perheenäiti, jolla riittää voimia vaikka muille jakaa.

Kun jokainen esittää toisilleen vahvaa ja onnellista, tulee helposti mieleen, että on itse yksin ongelmiensa kanssa ja itsessään on jotain vikaa, kun tuntuu niin pahalta. Ei voi kuvitellakaan, että hakisi apua väsymykseen tai uupumukseen, kun kaikki ystävätkin näyttävät pärjäävän. Ihminen ajautuu uuvuttavaan ongelmien kehään, jossa tuntee kuluttaneensa itsensä henkisesti loppuun, mutta silti pitäisi vielä jaksaa hiukan enemmmän.

Kun kehä on pyörinyt tarpeeksi kauan, ei mikään ihme, että avioerouhka, mustasukkaisuus ja miehen poissaolo on saanut Rautavaaran äidin astumaan sen jonkin mustan rajan yli jonnekin, mitä elämässään hyvin voiva ihminen ei voi käsittää. Tietysti tekstini on täyttä spekulaatiota ja en mitenkään koita oikeuttaa äidin tekemää murhaa, mutta voin hyvin nähdä, miten tilanteeseen pystyy ajautumaan – tai ainakin itsensä satuttamiseen, toki muiden mukanaan vieminen on vielä rajumpi päätös. Tosin erään artikkelin mukaan lasten surmaaminen on voinut olla jopa jonkinlainen yritys pelastaa lapset vallitsevalta elämäntilanteelta ja sen tuomilta murheilta. Niin rajulta keinolta kuin se kuulostaakin, jos todella tuntee ajautuneensa elämässään umpikujaan, on normaalia elämää elävän ihmisen hyvin vaikea hahmottaa sitä, miten ja miksi tällainen mahdollisuus on voinut tuntua hyvältä ratkaisulta.

Kuitenkin pelkkä narsistiksi leimaaminen ja sen sanominen, että ihmisessä täytyy olla jokin perustavanlaatuinen vika ja pahuus sisimmässä, ennen kuin voi tehdä jotain tuollaista, on mielestäni tosiasioiden kiistämistä. Joskus luin jotakin kirjaa, jonka mukaan joka viidennellä on joskus elämänsä aikana ollut niin rankka jakso, että on ajatellut itsemurhaa ja puolet heistä ovat käytännössä sitä jo suunnitelleet. Joka kymmenes meistä siis suunnittelee jossain vaiheessa käytännön tapaa riistää itseltään henkensä. Se on iso luku. Ymmärrän kyllä, että jos koskaan ei ole itse ajautunut vastaavaan tilanteeseen, on vaikea ymmärtää sitä uupumusta ja toivottomuutta, joka ajatukset silloin valtaa, mutta ei silloin ole paha ihminen. Silloin pitäisi vain osata pyytää apua, jotta katsantokanta kirkastuisi jälleen ja osaisi nähdä asiat oikeassa valossa.

Ehkä Rautavaaran äiti oli masentunut, epätoivoinen ja varma siitä, ettei mikään elämässä enää ikinä voi mennä hyvin tai tuottaa iloa, joten hän teki mitä teki. Hän vei toki myös elämän mahdollisuuden kolmelta mukanaan, mutta ehkä hänen mustansynkeässä ajatusmaailmassaan tämä oli jollain lailla oikea ratkaisu – kuka tietää. Pelkkää pahuutta se ei kuitenkaan välttämättä ollut. Jokainen meistä voi olla uupunut. Jokainen meistä saattaa joskus ajautua yllättäen sellaiseen ajatusmaailman Mariaanien hautaan, ettei omin voimin pysty sieltä enää nousemaan. Elämä on iso ja pelottava paikka, jossa kaikki koittavat leikkiä vahvaa ja urheaa ja harva uskaltaa oikeasti myöntää olevansa avun tarpeessa.

Olisi hyvä ymmärtää, että juuri sinun perheessäsi voi sattua samanlaista, juuri sinun ystäväsi voi olla yhtä uupunut ja epätoivoinen kuin Rautavaaran äiti. Emme voi sulkea silmiämme ja väittää kaiken takana olevan sen pelottavan mörön, joka piileskeli kaapissa kun olimme pieniä, vaan meidän on koitettava myöntää totuus itsellemme – se iso paha susi tarinoista saattaa olla siskosi, äitisi, tuttusi tai sinä itse. Auta ja kysy apua. Meistä harva on oikeasti onnellinen elämänsä alusta loppuun asti, joten jos ajaudut karikkoon, tunnusta se rohkeasti. Kyllä täältä auttajia löytyy.

Yritetään avata silmämme myös toisen aidon tuskan nähdäksemme, jotta voimme ennaltaehkäistä näitä ikäviä tarinoita, jotka päättyvät päin bussia ajamiseen. Meistä jokainen on vastuussa omasta ja muiden hyvinvoinnista, jonka puuttuminen voi ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin – vaikka olisikin perushyvä ja normaali tyyppi. Mielen valta ihmisestä on valtava.

Juoksuksi hop, pysähdy stop

Juoksemalla ihminen on ehkä nopeammin perillä, mutta onko silloin menettänyt liikaa matkan varrella? Menettänyt muistoja, menettänyt kokemuksia ja menettänyt sellaisia nauruja, joita olisi ehtinyt hitaammin kulkemalla nauraa.

Juoksemalla maisemat vaihtuvat nopeasti, eikä kaikkia niitä saa enää takaisin. Kun on kerran juossut ohi, ei pisteeseen voi välttämättä enää palata. Ja jos voikin, maisema on aina hiukan muuttunut palatessa, vaikka rakennukset pysyvät paikallaan, ihmiset liikkuvat, mahdollisuudet katoavat ja ovet ovat sulkeutuneet, vaikka äskettäin ne olisivat vielä olleet avoinna.

Nykyään ihmisillä tuntuu olevan aina kiire kaikkialle. Kuka pysähtyy enää katsomaan taivaalla lentävää lentokonetta, joka jättää jälkeensä valkoisen viivan taivaita halkoessaan? Moniko seisahtuu aloilleen katselemaan oravia, jotka pyörivät kilpaa kahdestaan ympäri puun runkoa leikkiessään? Kun on aina kiire johonkin ja täytyy joka päivä kiihdyttää askeleitaan kohti seuraavaa päämäärää, kuljemmeko kuin silmälaput päässämme näköalaamme pienentämässä, kuin puolisokeat kanat jyvästä etsien?

Voisi kuvitella että hitaampi elämä toisi mukanaan mahdollisuuden kokea enemmän, nauttia enemmän ja ehkä nähdä enemmän. Isäni aina sanoo, että jos aukaisee silmät niin vasta sen jälkeen todella näkee. Mutta jos tihrustaa eteenpäin hurjassa vauhdissa kiitäen, näkeekö sitä oikeastaan yhtään mitään? Ehkä silmien aukaiseminen elämälle ja maailmalle vaatii aikaa, rauhoittumista ja keskittymistä. Mitä kaikkea menetämmekään vuosien varrella, jos kiirehdimme vuodenajasta toiseen ja maanantaina jo viikonlopun perään haikaillen?

Toisaalta kovaa kiihdyttämällä ehtii ehkä sittenkin huomata paljon, mutta samaan aikaan ei sittenkään tarpeeksi. Jos näkee vilaukselta jotain, se saattaa jäädä mietityttämään myöhemmin. Mitä näinkään? Oliko se niin? Mitenkähän sitä niin pääsi käymään? Miten ne asiat menivätkään? Vilaus silmäkulmassa ohikiitävässä tilanteessa saattaa myöhemmin aiheuttaa päänvaivaa ja sitten keskellä yötä sitä huomaa valvovansa pohtien elämää ja suuria kysymyksiä. Jos matkaa taittaisi verkkaisemmin, ehkä asiat ehtisi pureskella sitä mukaa kuin ne eteen tupsahtaisivat. Ei tarvitsisi myöhemmin viettää pitkiä hetkiä analysoimalla turhaan asioita, joista olisi voinut saada tarttumapinnan niiden tapahtuessa. Asioiden pyöriessä mielessä ympäri ja ympäri sitä turhautuu ja stressaa ja sitten tuntuu ettei saa enää mitään aikaiseksi ja pitääkin koittaa enemmän ja nopeammin ja tehokkaammin ja silti asiat eivätkään mene putkeen mutta ehkä

STOP

Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksei hidastaisi vauhtia ja koittaisi elää elämäänsä tässä hetkessä, nauttien jokaisesta mukavasta arjen tapahtumasta ja pohtien jokaista hankalampaa tilannetta itse tilanteessa eikä myöhemmin murehtimalla?

Rennon reippaasti, mukavasti askeltaen ja ympärille vilkuillen. Elämässä pitää osata myös hidastaa vauhtia aika ajoin, sillä ihmisiä ei ole suunniteltu kilpa-ajoon. Pitäisi osata jarrutella taikka tarpeen vaatiessa myös pysähtyminen voi olla oikea ratkaisu. Täydellinen pysähtyminen, vain ikkunasta ulos tuijottaminen ja Saimaan laineiden tasaisen liikkeen katseleminen. Anna mielelle aikaa toipua jokaisena päivänä, jotta jaksat eteenpäin. Kuulostaa viisaalta, mutta onkohan tässäkin vanha sanonta oikeassa, että asia on helpommin sanottu kuin juostu?