Valehtelisin jos oisin rehellinen

Valehtelisin jos väittäisin, ettei mikään masenna minua.

Valehtelisin jos väittäisin, etten joskus kaatuisi päivän jälkeen sohvalle ja miettisi mikä järki kaikessa on.

Valehtelisin jos väittäisin, että tunnen olevani maailman siistein ja hauskin tyyppi.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei rakkaus satuta minua.

Mutta valehtelen silti joka päivä. Minusta tuntuu että nyky-yhteiskunta oikein jollain lailla vaatii sitä, että valehtelemme sekä itsellemme että muille joka päivä. Pieni valkoinen valhe tai vähän suurempikin sellainen, kunhan vain annetaan ymmärtää, että elämässämme kaikki on mahtavaa elämystä toisensa perään tai edes että kaikki on suurinpiirtein ok.

Onko tosiaan heikkouden merkki, jos osoittaa elämän joskus kolhivan ja kohtelevan vääryydellä? Kun joutuu kipujensa kanssa kömpimään sairaalaan ja on heittänyt jo lusikan nurkkaan ollen varma, että ainakin syövän murkula se siellä vatsanpohjalla piilee, niin miksi samaan aikaan facebookiin ilmestyy päivitys: ”Aurinko paistaa ja linnut laulaa, kevät on täällä ja mä oon niiiiiiiin happy!!!”

Jos joskus joku pääsisi vertailemaan julkisesti puhuttuja lauseita ja sosiaaliseen mediaan tuutattuja onnentöräyksiä ihmisen pään sisäisiin mietteisiin, voisi alkaa ihmetellä onko kyseisellä tyypillä kenties jakautunut persoonallisuushäiriö vai mistä moisten juttujen ristiriitaisuus johtuu. Sisäiset aatokset saattavat olla vaikka kuinka synkeitä, mutta ulospäin suunnattu anti onkin täyttä auringonpaistetta.

Eikö tämä rutiini revi ihmisiä kappaleiksi? Pieniksi osasiksi, murusiksi, joista ei saa kokonaisuutta enää koottua ollenkaan. Voiko ihminen koskaan ollakaan kokonainen ja onnellinen, jos sisältö on täynnä ristiriitaa? Jos oikeasti on huono päivä ja silti hehkuttaa iloisuuttaan, niin mikä sitten on totta ja mikä valhetta? Vai onko tässä kenties jonkinlainen itsensä psyykkaaminen taustalla, jos mieli on maassa ja silti kertoo olevansa onnellinen, voiko mieliala vaihtua? Vai murtuuko ihminen lisää kun sisällä myrskyää mutta facebookin timeline on täynnä täydellisyyttä? Olemmeko aina olleet yhtä valheellisia vai onko tämä nykyajan hömpötystä? Oliko ennen vanhaan kaikki paremmin? Siis oikeasti paremmin, ilman valheita ja jekkuja?

Valehtelisin jos väittäisin aina itsekin olleeni rehellinen.

Mainokset

Miksi oi miksi?

Pitäisikö elämän olla yhtä riemun juhlaa? Sellaista karnevaalin tapaista onnen huumaa aamulla herätessä ja siihen asti kun taas painaa päänsä alas nukkuakseen ja jälleen herätäkseen riemunkirjava hymy naamallaan?

Joskus minusta tuntuu, että jollain tasolla uskon niin. Uskon, että nyt eloni tulisi olla jotain täysin maagista, uskomatonta iloa täynnä. Olen jossain vaiheessa kadottanut näkökantani todelliseen elämään. Olen kadottanut sen tuntuman realiteetteihin, joka antoi suojaa pieniltä pettymyksiltä. Kun ei odota liikoja koko ajan, ei pety niin karvaasti joka päivä.

Kun teen sämpylää ja se ei maistukaan niin hyvältä kuin silloin kerran, kun olin lenkiltä palattuani nääntymässä ja en ollut viikkoihin syönyt ihanan makeaa pullamössöleipää, huomaan kysyväni tseltäni: ”Miksi tämä ei maistu niin hyvältä?” Kun istun kavereideni kanssa peli-iltaa viettämässä ja rankan työviikon jälkeen vain väsyttää eikä nauru kiiri kurkustani yhtä helposti kuin silloin kesällä pikkupäissämme pelatessa, kysyn itseltäni: ”Miksi minulla ei nyt ole niin hauskaa?”

Tämä on katala kysymys. Miksi? Miksi, miksi, miksi? Enhän koskaan kysy tuota kysymystä silloin, kun minulla on maailman hauskin ilta menossa, kun tunnen oloni turvalliseksi kotona sohvalla, kun syön suklaata ja se maistuu taivaalliselta – en kysy itseltäni miksi. Ei niinä hetkinä, kun tuntuu hyvältä, tule kysyneeksi itseltään hiljaisen filosofisella äänellä, että mikähän tässä tilanteessa nyt on, kun tuntuu niin hemmetin hyvältä. Ainoastaan surun pusertaessa rintaa tai pilven peittäessä hitaasti iloisen auringon taakseen ajautuu päähäni mietteitä, joita on hyvä pohdiskella ympäri ja ympäri ja ympäri niin kauan että pää räjähtää.

Miksi elämässä nyt ylipäätään on olemassa surua ja murhetta? Miksi maailma näyttää ja tuntuu joskus kylmältä ja karulta paikalta? Pitääkö jokaiseen negatiiviseen aatokseen löytää joku syy? Miksei asia vain kerran voi olla niin, että sataa vettä koska sataa. Tuntuu pahalta koska nyt vain tuntuu niin. Pitäisikö jokaisen tuntemuksen takana olla jokin piilotettu ajatus, piilevä masennus tai salakavala burn out? Ehkä minua vain väsyttää tänään sen takia, että en ole nukkunut tarpeeksi. Ehkä minua itkettää ihan vain siksi, etten ole itkenyt pitkään aikaan.

Jos ei ala analysoimaan liikaa, saattaa huomata pahan mielen vaihtuvan paremmaksi yllättävän nopeasti. Kun ei jää jylläämään paikalleen surun hetkiin, ne saattavat huomaamatta vaihtua iloisemmiksi. Jos taas jää pohtimaan syntyjä syviä, voi joutua syvemmälle ja syvemmälle, niin syvälle ettei pintaan enää pääse polskimaan.

Joten miksi minä tätäkään enää kirjoitan? Voin ihan yhtä hyvin lopettaa asian puimisen tähän.

Anteeksi annan ja anteeksi annat

Hei vanha ystäväni, anteeksi että olen unohtanut sinut hetkeksi. Tarvitsin aikaa itselleni, aikaa siihen, että pystyn taas palaamaan luoksesi. Minulla on ollut nin paljon mietittävää viime aikoina, paljon sellaista, jota en voinut kuin pyöritellä hiljaa mielessäni.

Olisin halunnut lähestyä sinua, mutta hiljaiselo välillämme loi välillemme päivien mittaan yhä suuremman kuilun. En pystynyt rakentamaan hetkessä siltaa sen yli, minulla ei ollut siihen välineitä. Vasta nyt olen hankkimassa noita tarvikkeita, nyt voisin käydä luonasi useammin. Tietysti vain jos niin haluat, olet ollut niin kovin kylmä minua kohtaan viime aikoina. Kun olen koittanut hatarin rakennelmin lähestyä sinua, olet kuin tyhjä paperi, suuri muuri, joka estää kaiken.

Jos olemme etääntyneet toisistamme, kuinka voisin kuroa hetkessä kiinni kaiken sen, mitä meillä ennen oli. Kylmä seinämä vastassani olen kuin avuton pieni tytöntyllerö, joka juuri oppii maailman saloja kertaamalla kaiken kantapään kautta. Ennen nauroit kanssani, lohdutit kun olin murheellinen. Pystyin kertomaan sinulle asioita niitä enempää miettimättä.

Nyt tuijotat minua hiljaisen synkeästi, valkoisen kelmeästi. Typerä blogi, älä syyllistä minua. Kyllä minä alan taas kirjoittamaan.

Hups, vahinko

Onko itsekkyys ja toisien ihmisten ajattelemattomuus tahallista vahingontekoa? Jos elää niin, että ei katsele ympärilleen ja puskee vain omaa tietään eteenpäin, onko sivulliset uhrit silloin tarkoituksenmukaisesti kiilattu ojaan vai ovatko he huomaamatta jääneet jalkoihin?

Kun tekee jotain, jonka tietää satuttavan muita ja tekee sen kuitenkin, onko silloin aiheuttanut muille vahinkoa tahallaan? Jos on tietoinen siitä, että vaimo pahoittaa mielensä, jos lähtee ilmoittamatta töiden jälkeen ryypiskelemään, voiko vaimolle jälkeenpäin sanoa, että se oli vahinko ja toimi tyhmästi vahingossa? Uraputkessa jos moittii kollegan työpanosta esimiehen kuullen, vaikka tietää tämän kuuntelevan sivukorvalla kahvipöydässä, onko kollegan piakkoin saamat nuhteet vahingossa aiheutetut?

Mitä kaikkea voi laittaa vahingon piikkiin? Tuntuu olevan niin helppo sanoa, että asiat ja teot ovat olleet vahinkoja, mutta emmehän me ole mitään aivottomia sätkynukkeja, jotka teemme ja sanomme asioita ajattelematta sen enempää mitään. Olemme itse vastuussa omista teoistamme, olemme itse vastuussa siitä mitä kerromme tai miten käyttäydymme muita kohtaan. Jos ajatukset pyörivät vain oman navan ympärillä, onko se tahallista vai tahatonta, jos sillä aiheutamme toisille pahaa mieltä?

Onko syyntakeeton jos ei vain jaksa miettiä muita? Onko itsekkyys jokin maaginen supervoima, joka antaa oikeuden töniä muut syrjään ilman tunnontuskia?

On vapaaehtoista olla ystävällinen ja koittaa elää elämäänsä niin, ettei aiheuttaisi muille ankaraa päänvaivaa ja murhetta. Voit itse päättää jätätkö joululahjan äidille ostamatta, mutta voitko viitata vahinkoon ja ajattelemattomuuteen, jos äitisi pahoittaakin tästä mielensä? On myös totta, että ihminen saa itse päättää onko mielensäpahoittaja vai ei, loukkaantuuko toisen itsekkyydestä vai ei. Tekeekö se silti itsekkyydestä yhtään sen hyväksytympää? Ihminen osaa tehdä omat ratkaisunsa ja osaa kyllä itse miettiä, miten omat teot vaikuttavat muihin, mutta antaako sen häiritä itseään vai ei, ei saisi vaikuttaa siihen, voiko tekoja sanoa vahingoiksi vai tahallisiksi.

”Oho, vahinko, en ajatellut että työkavereille huomenen sanomatta jättäminen voisi pahoittaa jonkun mielen, kun ei se minua  haittaa, jos joku ei minua aamuisin tervehdi.”

Tosielämän pahikset ovat normaaleja ihmisiä

Viime päivinä paljon keskustelua herättänyt Rautavaaran perhesurma on aiheuttanut kommentointia kahteen eri suuntaan. Yksi suosittu kirjoitus on niputtanut ongelmia äidin uupumuksen piikkiin, kun taas kyseiseen lausahdukseen vastakommenttina heitetty kirjoitus painotti, että vain mieleltään sairas ja narsistinen ihminen voisi murhata raa’asti kolme lasta.

Samoin kuin kommentit ovat heittäytyneet laidasta laitaan, myös oma mielipiteeni on vähän niin ja näin. Se, että väitetään vain mieleltään sairaan ihmisen pystyvän moisiin tekoihin on mielestäni turvallisuuden hakemista. Ihmiset eivät halua kuvitella, että jokainen ihminen on murtumispisteessä arvaamaton ja jokainen meistä kykenee pahoihin tekoihin. En sano, että itsekin tästä pystyisin nyt nappaamaan jatimaticin käteen ja täräyttämään työtovereilta aivot pihalle, mutta sellainen pahuuden eristäminen vain tiettyihin sairaisiin yksilöihin on mielestäni väärin. Realistisempaa olisi koittaa nähdä se kammottava tosiasia, että pahuus ei ole jossain kaukana, elokuvien pahisten ilmentymien ongelmana, vaan sitä on joka puolella.

Ihmiset sortuvat mielestäni pelottavan usein siihen ajatusmalliin, jossa minulle ei voi sattua mitään, ei minun aviomieheni voisi tehdä tuollaista, ei minun lähipiirissäni voi koskaan tapahtua mitään noin kauheaa. Totuus on kuitenkin se, että ihmiset osaavat näytellä ulospäin hyvin pitkään ja miltei loppuun asti vahvaa ja hyvinvoivaa. Harva meistä haluaa myöntää, että väsyttää niin paljon, että tarvitsee ulkopuolisen apua, koska samaan aikaan näyttää siltä, että muutkin pärjäävät. Miksi minä tarvitsisin apua, kun naapurin Pirkollakin on neljä lasta ja se jaksaa hymyillä minulle joka aamu todella iloisen näköisenä? Naapurin Pirkkokin on varmasti onnellinen, miksen minä ole, minussa on varmaan jotain vikaa, minun täytyy yrittää kovemmin ja paremmin, ehkä minäkin sitten olen tyytyväinen elämääni. Todellisuudessa naapurin Pirkkokin saattaa olla lopen uupunut ja heittää viimeisillä voimillaan ovesta ulos astuessaan päälleen kuoren, johon muut sitten uskovat: onnellinen, iloinen ja aina reipas perheenäiti, jolla riittää voimia vaikka muille jakaa.

Kun jokainen esittää toisilleen vahvaa ja onnellista, tulee helposti mieleen, että on itse yksin ongelmiensa kanssa ja itsessään on jotain vikaa, kun tuntuu niin pahalta. Ei voi kuvitellakaan, että hakisi apua väsymykseen tai uupumukseen, kun kaikki ystävätkin näyttävät pärjäävän. Ihminen ajautuu uuvuttavaan ongelmien kehään, jossa tuntee kuluttaneensa itsensä henkisesti loppuun, mutta silti pitäisi vielä jaksaa hiukan enemmmän.

Kun kehä on pyörinyt tarpeeksi kauan, ei mikään ihme, että avioerouhka, mustasukkaisuus ja miehen poissaolo on saanut Rautavaaran äidin astumaan sen jonkin mustan rajan yli jonnekin, mitä elämässään hyvin voiva ihminen ei voi käsittää. Tietysti tekstini on täyttä spekulaatiota ja en mitenkään koita oikeuttaa äidin tekemää murhaa, mutta voin hyvin nähdä, miten tilanteeseen pystyy ajautumaan – tai ainakin itsensä satuttamiseen, toki muiden mukanaan vieminen on vielä rajumpi päätös. Tosin erään artikkelin mukaan lasten surmaaminen on voinut olla jopa jonkinlainen yritys pelastaa lapset vallitsevalta elämäntilanteelta ja sen tuomilta murheilta. Niin rajulta keinolta kuin se kuulostaakin, jos todella tuntee ajautuneensa elämässään umpikujaan, on normaalia elämää elävän ihmisen hyvin vaikea hahmottaa sitä, miten ja miksi tällainen mahdollisuus on voinut tuntua hyvältä ratkaisulta.

Kuitenkin pelkkä narsistiksi leimaaminen ja sen sanominen, että ihmisessä täytyy olla jokin perustavanlaatuinen vika ja pahuus sisimmässä, ennen kuin voi tehdä jotain tuollaista, on mielestäni tosiasioiden kiistämistä. Joskus luin jotakin kirjaa, jonka mukaan joka viidennellä on joskus elämänsä aikana ollut niin rankka jakso, että on ajatellut itsemurhaa ja puolet heistä ovat käytännössä sitä jo suunnitelleet. Joka kymmenes meistä siis suunnittelee jossain vaiheessa käytännön tapaa riistää itseltään henkensä. Se on iso luku. Ymmärrän kyllä, että jos koskaan ei ole itse ajautunut vastaavaan tilanteeseen, on vaikea ymmärtää sitä uupumusta ja toivottomuutta, joka ajatukset silloin valtaa, mutta ei silloin ole paha ihminen. Silloin pitäisi vain osata pyytää apua, jotta katsantokanta kirkastuisi jälleen ja osaisi nähdä asiat oikeassa valossa.

Ehkä Rautavaaran äiti oli masentunut, epätoivoinen ja varma siitä, ettei mikään elämässä enää ikinä voi mennä hyvin tai tuottaa iloa, joten hän teki mitä teki. Hän vei toki myös elämän mahdollisuuden kolmelta mukanaan, mutta ehkä hänen mustansynkeässä ajatusmaailmassaan tämä oli jollain lailla oikea ratkaisu – kuka tietää. Pelkkää pahuutta se ei kuitenkaan välttämättä ollut. Jokainen meistä voi olla uupunut. Jokainen meistä saattaa joskus ajautua yllättäen sellaiseen ajatusmaailman Mariaanien hautaan, ettei omin voimin pysty sieltä enää nousemaan. Elämä on iso ja pelottava paikka, jossa kaikki koittavat leikkiä vahvaa ja urheaa ja harva uskaltaa oikeasti myöntää olevansa avun tarpeessa.

Olisi hyvä ymmärtää, että juuri sinun perheessäsi voi sattua samanlaista, juuri sinun ystäväsi voi olla yhtä uupunut ja epätoivoinen kuin Rautavaaran äiti. Emme voi sulkea silmiämme ja väittää kaiken takana olevan sen pelottavan mörön, joka piileskeli kaapissa kun olimme pieniä, vaan meidän on koitettava myöntää totuus itsellemme – se iso paha susi tarinoista saattaa olla siskosi, äitisi, tuttusi tai sinä itse. Auta ja kysy apua. Meistä harva on oikeasti onnellinen elämänsä alusta loppuun asti, joten jos ajaudut karikkoon, tunnusta se rohkeasti. Kyllä täältä auttajia löytyy.

Yritetään avata silmämme myös toisen aidon tuskan nähdäksemme, jotta voimme ennaltaehkäistä näitä ikäviä tarinoita, jotka päättyvät päin bussia ajamiseen. Meistä jokainen on vastuussa omasta ja muiden hyvinvoinnista, jonka puuttuminen voi ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin – vaikka olisikin perushyvä ja normaali tyyppi. Mielen valta ihmisestä on valtava.

Ne kuuluisat sukat

Koen itseni melko etuoikeutetuksi ihmiseksi, kun elämääni on siunaantunut jonkinlainen joukko erityisen mukavia ja ihania ihmisiä. Minulla on ja on ollut sekä mukavaa tuttua, kivaa työkaveria, luottoystävää että poikaystävää. Jollain lailla he varmasti pitävät minusta, sillä osa heistä on jaksanut katsella naamaani jo monien vuosien ajan. Vaikka toisinaan sitä saa ystäviltään leikkimielisiä uhkauksia, että aikovat lyödä minua nyrkillä naamaan monta kertaa ja kovaa, niin silti on onnekasta tietää, että senkin he tekisivät silkasta rakkaudesta.

Minulle on joskus sanottu, että niin paljon kuin tärkeät asiat tuottavatkin iloa ja hyviä tuntemuksia, seuraa niistä väistämättä joskus myös huonompaa mieltä ja mielensäpahoittamista. Tuntuu kuitenkin jotenkin älyttömältä, mistä kumpuaa tarve mustasukkaisuuteen, joskus ihan kaikista elämän ihmisistä. Kun paras ystävä alkaa tavata jotakin uutta henkilöä entistä enemmän ja jää itse hetkellisesti varjoon, kun poikaystävän ympärillä riehuu lauma ihastuneita tyttösiä, kun vanhemmat alkavat huolehtia enenevissä määrin vain toisesta tyttärestä. Vaikka kuinka yrittää hokea itselleen, että tilanteessa ei ole mitään väärää ja koittaa tiedostaa, että asia on ihan okei, alkaa sanat ”ihan okei” jossain vaiheessa silti maistua puulta. Mitä jos se ei olekaan ihan okei?

En kiellä sitä, etteikö elämässä ole tilanteita ja kertomuksia, joissa mustasukkaisuus on ollut täysin oikeutettua. Tottakai on ollut pettäviä aviomiehiä, hylkääviä ystäviä ja epäreiluja sukulaisia, mutta mistä kumpuaa sellainen sairaalloinen paha olo, jolla ei ole mitään perusteita ja josta järjellä tietää, että mitään pahaa ei tule tapahtumaan? Miksi pitää vaihtaa sukkien väriä, kun kuitenkin tietää vuosia kestäneen ystävyyden säilyvän, vaikka toisen elämään tulisikin uusia ihmisiä? Miksi pitää kyräillä vääriä aikeita omassa mielessään, vaikka kaikki olisi todellisuudessa täysin vilpitöntä? Kun järki sanoo, että mitään ei tarvitsisi murehtia, sydän lähtee silti huimaan kiitolaukkaan kohti rotkon reunaa.

Niinpä minäkin istun baarissa katsomassa kuolaavia tyttöjä, joita tekisi mieli tökkiä kepillä kauemmas miehenköriläästä, jota he tuijottavat. Tekisi mieli huutaa raivopäisenä: ”MINUN MINUN MINUN!” Kun taas hyvä ystäväni kertoo viihtyvänsä viholliseni kanssa, tekisi mieli ravistella tätä hartioista ja kieltää kaikki kontaktit, sillä hän on minun ystäväni, yksin minun, aina ja iankaikkisesti ainoastaan minun.

Olisi hienoa pystyä sanomaan, että en ole mustasukkainen ihminen. Että maailman meno ei järkytä minun mieltäni millään lailla, vaan minä uskon ja luotan kaikkiin elämäni ihmisiin lujasti kuin vuoriin. Olisi kai hienoa, ettei takanani olisi sellaisia kokemuksia, jotka kyseisen ikävän tunteen ovat päähäni iskostaneet. Minusta se kuulostaa niin rennon letkeältä, kun kerrotaan olevan luottavaisia ja sukattomia, että kaipaisin itsekin vastaavan tunteen itselleni.

Toisaalta minä olen kuka olen ja koitan ajatella itsestänikin positiivisesti. Minä vain välitän ihmisistä niin paljon, että ajatus heidän menettämisestään koskee välillä rintaa. Jos näen mahdollisesti tällaiseen rinnanpuristuskipuun johtavan tilanteen, minä reagoin siihen mustasukkaisuudella. Kai se on ihan normaalia. En sentään lähde juoksemaan puukkojen ja kiväärien kanssa kenenkään perään ja uhkaile tappotuomiolla. En kieroile enkä kujeile kenenkään kanssa, vaan satutan omilla ajatusmalleillani ainoastaan itseäni. Kai minun pitää vain opetella elämään itseni kanssa vielä vähän paremmin ja toistettava päässäni vielä pari kertaa: ”Se on ihan okei.”