Jälleen yksi pelottava vanhuuskuvitelma

Olen lukenut artikkeleita, joissa liput liehuen mainostetaan sitä, että ihmiset saattavat kohta jo elää vaikka kuinka vanhoiksi. Tunnettuna vanhuuden ystävänä (sarkasmia), aloin eräs ilta ennen nukkumaan käymistä miettimään, mihin tämä maailma menee jos meillä on naapureina parisataavuotiaita muumioita.
Ensinnäkin, miten käy ihmisten parisuhteille ? Jo nykyään on todella epätodennäköistä löytää henkilö, jonka kanssa jaksaisi elää koko loppuelämänsä. Mitä näille pienillekin haaveille kyseisen henkilön löytymisestä tapahtuu, jos joutuu kuvittelemaan heräämistä toistasataa vuotta peräjälkeen saman ryppyisen ukon / akan vierestä ? Valitettavasti voin myöntää, että minua alkaisi jo hiukan tympiä jossain vaiheessa.
Ja mitäs sitten, kun se läheisinkin alkaa ärsyttää ? Erotaan satavuotiaina, ja siitäkös se riemu alkaakin. Vietät toiset sata vuotta yksin, mikä parasta, ystäväsi alkavat ehkä pikku hiljaa tippumaan elämän ostoskärreistä pois ja loppujen lopuksi huomaat eläneesi viisikymmentä vuotta eristyksissä jossain kotihoitokerrostalossa keskellä mitään.
Juuri niin, keskellä ei mitään – ja minkä takia ? Koska jos ihmiset alkavat elää liiankin pitkään, mitä luulette tapahtuvan ikäjakaumalle ? Puolet maapallon pinta-alasta pitää varata vanhainkodeille ja hoitokodeille, sillä vanhuksia on joka puolella. Heitä olisi kolme neljäsosaa koko väestöstä ! Yhteiskunta hävittää rahaa mummojen ja pappojen eläkkeisiin. Liikenne muuttuu huippuvaaralliseksi, kun ikäihmiset yrittävät syynätä suurennuskakkuloidensa läpi, onko se liikennevalo päällä vai näyttääkö punaista. Puhumattakaan kaupoissa käymisestä, sillä nykyäänkin ei ole tavatonta, että mummo kiilaa eteesi ja saarnaa vanhusten kunnioittamisesta. Ja vielä parempaa tiedossa: jos ikäjakauma vääristyy todella pahasti, mitä käy kaikille ikärajoille. Baarit ruuhkautuvat, jos ajatellaan vielä viisikymppisen olevan nuori. Tuleeko RAY:n automaattien eteen k50 -nauha ? Ruvetaanko tansseissa järjestämään 150+ -iltoja ?
Eihän kuitenkaan unohdeta itse vanhuksia spekuloinneissamme. Millainen on elämän laatu, kun sen ehtoopuolta kituutetaan erilaisin lääkkein turhankin pitkäksi? Muistan edelleen traumaattisen vierailun äitini työpaikalla pienenä, kun vanhainkodin vielä ”hyväkuntoisten” osastolla kuului raikuva huuto: ”Linnanmäkeen, linnanmäkeen, linnanmäkeen…”. Ja se huuto jatkui ja jatkui, kuin hullujen huoneella, hoitajat alkoivat parveilla tyynnyttämässä muita asukkaita, kun yhden mummon piuhat olivat löysällä päiväunien jälkeen.
Jälleen yksi karmiva tulevaisuuden näkymä. Edelleen toivon, että minun vanhuuteni on jotain paljon hienompaa, ja että nämä kauhukuvat katoavat päästäni seitsemäänkymmeneen ikävuoteen mennessä. Ehkä – suuri ehkä – silloin ymmärrän, kuinka hienoa onkaan olla vanha.
Mainokset