Nainen naisesta, mies miehestä

Viime viikkoina puhuttanut Anu Saagimin käytös Maria Veitolaa kohtaan on luonut skandaalin ja aiheuttanut paheksuntaa Anua kohtaan laajalti. Iltapäivälehdet päivä toisen perään retostelivat kyseisellä vuorovaikutustilanteella ja televisio-ohjelmasta seurattavan tilanteen kululla käyden jokaisen repliikin ja yksityiskohdan läpi.

Katselin tätä uutisointia vain sivusilmällä, sillä ilkeys toisia kohtaan ei kuulu sellaisiin aiheisiin, joilla täytän arkipäiväni mieluusti. Huonon mielen uutisia. Silti aihe pääsi niin suuriin mittakaavoihin, että minunkin mieltäni tapahtumat jäivät kaihertamaan.

Tähän väliin haluan sanoa, että tiedän ettei mitään saisi ikinä yleistää, mutta onneksi olen yleistämisen kruunaamaton kuningatar ja yleistän nytkin, koettakaa kestää.

En usko että aivojani ruuhkautti samanlainen paheksuva ajatuskulku kyseisen skandaalin aikana kuin mitä lehtien otsikot uutisoivat. Minä nimittäin pohdin mielenkiinnolla tätä keskusta, joka pyöri naisen ilkeyden ympärillä; koitin muistella, onko koskaan miehen ilkeydestä miestä kohtaan nostettu esiin tällaista melua. En muistanut yhtään tapausta, mutta todistetusti ihmisen muisti on lyhyt ja en tiedä johtuuko muistamattomuus siitä, etten pystynyt kaivamaan muistilokeroitani tarpeeksi syvälle vai siitä, että eikö tällaista ole miesten kesken tapahtunutkaan.

Jos asia todella on niin, että miehetkin ovat vastaavaa käytöstä harjoittaneet, mutta eivät ole saaneet siitä ikinä tällaista ulostemäärää niskaansa, eikö asian laita ole jollain tavalla mielenkiintoinen? Miksi naista syytetään ja nainen poljetaan maan rakoon, jos mies samasta teosta ei saa edes olkien kohautusta aikaan? Pitäisikö naisen olla pullantuoksuinen ja lämminhenkinen ihminen, jolta saa tukea ja turvaa jokaiseen asiaan? Ovatko asenteemme kauniimpaa sukupuolta kohtaan sellaiset, että ilkeä nainen rikkoo niitä selkeästi enemmän kuin taas ilkeä mies ajatustamme miessukupuolesta? Ovathan naiset äitejämme, mummojamme, niitä ihmisiä, joilta saamme elämän ja eväät reppuumme, jota kannamme sitten loppuikämme mukanamme. Ei äiti voi olla ilkeä, äidin pitää opettaa lempeyttä.

Toisaalta jos tällaista kohua ilkeydestä miesten osalta en muista sen takia, että sellaista ei ole tapahtunut eikä vastaavaa tilannetta ole tullut esiin missään televisio-ohjelmassa miesten kesken, mistä se sitten kertoo? Onko naisissa sittenkin sellainen pirullinen ilkeys, joka ilmenee vain naisen kohdatessa naisen? Ovatko miehet ennemmin asiallisen tiukkoja kuin ilkeitä toisilleen? Voisiko olla, että miehillä harvemmin on tarkoitus olla ilkeä, vaan he vain sanovat asiat niin kuin ne ovat ja ottavat ne vastaan sellaisina kuin ne ovat. En tiedä enkä muista onko lehtien kansissa ollut ukkoja haukkumassa toisiaan tai käymässä läpi ikävähköjä tunteitaan jostakin kohtaamisesta.

Olen itse kokenut tuon naisen ilkeyden naista kohtaan, joka on jotenkin ovelan viiltävää, aivan kuin naisilla olisi kuudes aistin sen suhteen, mihin kannattaa tökkiä ja mistä asiasta huomauttaa, jotta voi aiheuttaa mahdollisimman paljon surua ja murhetta toiselle. Se on kauhea tunne joutua tuon naisen kuudennen aistin pihteihin satutettavaksi. Maria Veitola pysyi hyvin kasassa, itse olen romahtanut useampaankin otteeseen.

Missä menee ilkeyden raja? Ovatko miehet jämptejä ja naiset ilkeitä? Onko naisen oltava vain leppoisa äitihahmo – eikö hän saa sanoa tiukkoja mielipiteitään julki? Tietenkin jokaisen pitäisi sukupuoleen katsomatta muistaa, että vaikka itse haluaa jotakin sanoa, ei sitä välttämättä tarvitse sanoa ääneen. Siinä mielessä vastuutan puhujaa, en kuulijaa, sillä jokaisen on mietittävä, ettei astu ilkeyden puolelle. Mutta häilyykö rajapinta riippuen siitä, onko puhuja imetykseen kykenevä vai ei?

Toivon että ei, mutta mistäpä minä mitään tietäisin, kunhan ajattelin ääneen.

Mainokset

Mitäpä jos

Sävelet roikkuvat ilmassa ja minä kuuntelen. Minä kuuntelen niin paljon kuin vain keskittymällä voin luonnollisessa olotilassani kuulla. Kuuntelen, sillä sanat osuvat minuun virke virkkeeltä kovemmin. Kuuntelen, sillä kuvitelmissani mietin, olenko itse kirjoittanut kyseisen kappaleen – ja olenhan minä, elämälläni.

Minä koitan kuunnella, minä koitan sisäistää tämän uuden laulun sanat ja yritän kovasti sisäistää ne niin, että ne pysyisivät mielessä vielä pitkään.

Samuli Putro heiluu lavalla ja kysyy minulta kysymyksen. Minä laulan jo jossain vaiheessa hiljaa mukana, kyynel silmäkulmassa. Kaikki vyöryy yli, tunteet lähtevät alitajunnasta hissillä kohti tietoisuutta. Kaupunginorkesteri pauhaa, Samuli laulaa.

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Miksi oi miksi?

Pitäisikö elämän olla yhtä riemun juhlaa? Sellaista karnevaalin tapaista onnen huumaa aamulla herätessä ja siihen asti kun taas painaa päänsä alas nukkuakseen ja jälleen herätäkseen riemunkirjava hymy naamallaan?

Joskus minusta tuntuu, että jollain tasolla uskon niin. Uskon, että nyt eloni tulisi olla jotain täysin maagista, uskomatonta iloa täynnä. Olen jossain vaiheessa kadottanut näkökantani todelliseen elämään. Olen kadottanut sen tuntuman realiteetteihin, joka antoi suojaa pieniltä pettymyksiltä. Kun ei odota liikoja koko ajan, ei pety niin karvaasti joka päivä.

Kun teen sämpylää ja se ei maistukaan niin hyvältä kuin silloin kerran, kun olin lenkiltä palattuani nääntymässä ja en ollut viikkoihin syönyt ihanan makeaa pullamössöleipää, huomaan kysyväni tseltäni: ”Miksi tämä ei maistu niin hyvältä?” Kun istun kavereideni kanssa peli-iltaa viettämässä ja rankan työviikon jälkeen vain väsyttää eikä nauru kiiri kurkustani yhtä helposti kuin silloin kesällä pikkupäissämme pelatessa, kysyn itseltäni: ”Miksi minulla ei nyt ole niin hauskaa?”

Tämä on katala kysymys. Miksi? Miksi, miksi, miksi? Enhän koskaan kysy tuota kysymystä silloin, kun minulla on maailman hauskin ilta menossa, kun tunnen oloni turvalliseksi kotona sohvalla, kun syön suklaata ja se maistuu taivaalliselta – en kysy itseltäni miksi. Ei niinä hetkinä, kun tuntuu hyvältä, tule kysyneeksi itseltään hiljaisen filosofisella äänellä, että mikähän tässä tilanteessa nyt on, kun tuntuu niin hemmetin hyvältä. Ainoastaan surun pusertaessa rintaa tai pilven peittäessä hitaasti iloisen auringon taakseen ajautuu päähäni mietteitä, joita on hyvä pohdiskella ympäri ja ympäri ja ympäri niin kauan että pää räjähtää.

Miksi elämässä nyt ylipäätään on olemassa surua ja murhetta? Miksi maailma näyttää ja tuntuu joskus kylmältä ja karulta paikalta? Pitääkö jokaiseen negatiiviseen aatokseen löytää joku syy? Miksei asia vain kerran voi olla niin, että sataa vettä koska sataa. Tuntuu pahalta koska nyt vain tuntuu niin. Pitäisikö jokaisen tuntemuksen takana olla jokin piilotettu ajatus, piilevä masennus tai salakavala burn out? Ehkä minua vain väsyttää tänään sen takia, että en ole nukkunut tarpeeksi. Ehkä minua itkettää ihan vain siksi, etten ole itkenyt pitkään aikaan.

Jos ei ala analysoimaan liikaa, saattaa huomata pahan mielen vaihtuvan paremmaksi yllättävän nopeasti. Kun ei jää jylläämään paikalleen surun hetkiin, ne saattavat huomaamatta vaihtua iloisemmiksi. Jos taas jää pohtimaan syntyjä syviä, voi joutua syvemmälle ja syvemmälle, niin syvälle ettei pintaan enää pääse polskimaan.

Joten miksi minä tätäkään enää kirjoitan? Voin ihan yhtä hyvin lopettaa asian puimisen tähän.

Ne kuuluisat sukat

Koen itseni melko etuoikeutetuksi ihmiseksi, kun elämääni on siunaantunut jonkinlainen joukko erityisen mukavia ja ihania ihmisiä. Minulla on ja on ollut sekä mukavaa tuttua, kivaa työkaveria, luottoystävää että poikaystävää. Jollain lailla he varmasti pitävät minusta, sillä osa heistä on jaksanut katsella naamaani jo monien vuosien ajan. Vaikka toisinaan sitä saa ystäviltään leikkimielisiä uhkauksia, että aikovat lyödä minua nyrkillä naamaan monta kertaa ja kovaa, niin silti on onnekasta tietää, että senkin he tekisivät silkasta rakkaudesta.

Minulle on joskus sanottu, että niin paljon kuin tärkeät asiat tuottavatkin iloa ja hyviä tuntemuksia, seuraa niistä väistämättä joskus myös huonompaa mieltä ja mielensäpahoittamista. Tuntuu kuitenkin jotenkin älyttömältä, mistä kumpuaa tarve mustasukkaisuuteen, joskus ihan kaikista elämän ihmisistä. Kun paras ystävä alkaa tavata jotakin uutta henkilöä entistä enemmän ja jää itse hetkellisesti varjoon, kun poikaystävän ympärillä riehuu lauma ihastuneita tyttösiä, kun vanhemmat alkavat huolehtia enenevissä määrin vain toisesta tyttärestä. Vaikka kuinka yrittää hokea itselleen, että tilanteessa ei ole mitään väärää ja koittaa tiedostaa, että asia on ihan okei, alkaa sanat ”ihan okei” jossain vaiheessa silti maistua puulta. Mitä jos se ei olekaan ihan okei?

En kiellä sitä, etteikö elämässä ole tilanteita ja kertomuksia, joissa mustasukkaisuus on ollut täysin oikeutettua. Tottakai on ollut pettäviä aviomiehiä, hylkääviä ystäviä ja epäreiluja sukulaisia, mutta mistä kumpuaa sellainen sairaalloinen paha olo, jolla ei ole mitään perusteita ja josta järjellä tietää, että mitään pahaa ei tule tapahtumaan? Miksi pitää vaihtaa sukkien väriä, kun kuitenkin tietää vuosia kestäneen ystävyyden säilyvän, vaikka toisen elämään tulisikin uusia ihmisiä? Miksi pitää kyräillä vääriä aikeita omassa mielessään, vaikka kaikki olisi todellisuudessa täysin vilpitöntä? Kun järki sanoo, että mitään ei tarvitsisi murehtia, sydän lähtee silti huimaan kiitolaukkaan kohti rotkon reunaa.

Niinpä minäkin istun baarissa katsomassa kuolaavia tyttöjä, joita tekisi mieli tökkiä kepillä kauemmas miehenköriläästä, jota he tuijottavat. Tekisi mieli huutaa raivopäisenä: ”MINUN MINUN MINUN!” Kun taas hyvä ystäväni kertoo viihtyvänsä viholliseni kanssa, tekisi mieli ravistella tätä hartioista ja kieltää kaikki kontaktit, sillä hän on minun ystäväni, yksin minun, aina ja iankaikkisesti ainoastaan minun.

Olisi hienoa pystyä sanomaan, että en ole mustasukkainen ihminen. Että maailman meno ei järkytä minun mieltäni millään lailla, vaan minä uskon ja luotan kaikkiin elämäni ihmisiin lujasti kuin vuoriin. Olisi kai hienoa, ettei takanani olisi sellaisia kokemuksia, jotka kyseisen ikävän tunteen ovat päähäni iskostaneet. Minusta se kuulostaa niin rennon letkeältä, kun kerrotaan olevan luottavaisia ja sukattomia, että kaipaisin itsekin vastaavan tunteen itselleni.

Toisaalta minä olen kuka olen ja koitan ajatella itsestänikin positiivisesti. Minä vain välitän ihmisistä niin paljon, että ajatus heidän menettämisestään koskee välillä rintaa. Jos näen mahdollisesti tällaiseen rinnanpuristuskipuun johtavan tilanteen, minä reagoin siihen mustasukkaisuudella. Kai se on ihan normaalia. En sentään lähde juoksemaan puukkojen ja kiväärien kanssa kenenkään perään ja uhkaile tappotuomiolla. En kieroile enkä kujeile kenenkään kanssa, vaan satutan omilla ajatusmalleillani ainoastaan itseäni. Kai minun pitää vain opetella elämään itseni kanssa vielä vähän paremmin ja toistettava päässäni vielä pari kertaa: ”Se on ihan okei.”

Hästäg avautuminen

Siinä minä seisoin, enkä oikeastaan voinut mennä mihinkään muuallekaan, vaikka koitin kuumeisesti miettiä, miksi minä olen joutunut jälleen vastaavanlaiseen tilanteeseen. Tunsin poskieni punoittavan, kun puhelimen kaiutin rääkyi kauheita sanoja, kamalia sanakäänteitä ja viittauksia siihen, etten ansaitsisi olla ihmisenkaltainen olento ollenkaan. Oikeastaan suoria haukkumisen sanoja en kuullut kertaakaan, mutta kaikki puheet oli osattu muotoilla kuitenkin juuri niin viiltäviksi kuin vain inhimillisesti oli mahdollista. Kertaakaan minua paskaksi sanomatta, tunsin itseni kuitenkin alimmaksi maan matoseksi. Siinä kuitenkin seisoin, pystypäin ja hievahtamatta, kuunnellen litaniaa hävyttömistä teoistani.

Olinhan tosiaan niin julma, että kehtasin muuttaa pois. Kehtasin olla sellainen ryökäle, että ilmoitin asian lain puitteissa muuttoa edeltävänä kuukautena ja koska en saanut vuokraemäntääni kiinni, kehtasin laittaa tiedon kaikilla mahdollisilla tavoilla, etten varmasti jäisi loukkuun asuntoon yhtään pidemmäksi aikaa. Koitin soittaa, laitoin tekstiviestin, kirjoitin asunnon irtisanomisesta kirjeen ja vielä viimeisen idean päähäni saatuani laitoin saman kirjeen kirjattuna, jotta sain todisteen, että todella sen olen lähettänyt.

Sitten minä odotin. Tunsin tehneeni kaikkeni, jotta tieto olisi mennyt vuokraemännälleni, joten odotin hänen vastaustaan ja jotakin varmistusta siitä, että hän oli saanut kirjeen ja lukenut sen läpi. Puolentoista viikon jälkeen minä luovutin ja soitin – ehkä hiukan pelokkaastikin – vuokranantajalleni. Kyllä, hän oli saanut tiedon. Kyllä, hän oli lukenut kirjeen läpi tyttärensä kanssa.

Osa minusta huokaisi helpotuksesta, että kyseinen rouva vastasi puhelimeensa, sillä minua oli ennen peloteltu mahdollisella kuolemalla, sydänkohtauksella tai shokkitilalla, jonka vanha vuokraemäntäni saisi jos liian äkilliseen ja nopeatempoiseen tahtiin ilmoittaisin muuttavani. Kerran minulta jopa kysyttiin, aionko muuttaa vuoden päästä pois asunnosta. Vastasin silloin, että aikeissa ei ollut tehdä moista temppua, mutta mielessäni mietin, että mistä minä sen tiedän. Olenko jokin ennustaja, joka osaa kertoa elämän muuttuvat tilanteet etukäteen, onko minulla jokin kristallipallo, josta voisin katsoa, olenko edes elossa enää vuoden päästä? Herranjestas, voisin jäädä auton alle vaikka jo huomenna, joten mistä minä voisin tietää, olenko asunnossa vielä vuoden taikka kahden päästä? Tai jos olenkin, niin olenko vielä elossa vai onko keittiöni lamppu pudonnut päähäni, murhannut minut ja olen vain mätänevä muumio keittiönpöydän vieressä?

Kuitenkin, asumiseni viimeisen kuukauden aikana sattui asuntoon vielä putkiremontti. Vuokranantajani vaati minua olemaan poissa asunnoltani remontin ajan, josta jouduin vielä hämmennyksekseni kirjoittamaan vuokrasopimukseen liitteen. Ilman kyseistä sopimusta olisin kai ollut tyytyväinen tilanteeseen, mutta myöhemmin aloin pohtimaan kyseistä paperia. Jos olen laittanut nimeni johonkin alle, etten saa olla kodissani ja asua siellä, miksi minun pitäisi maksaa kyseisestä ajasta vuokraa? Eikö vuokraa makseta siitä, että saan asua jossain? Ilman kattoa pääni päällä ja silti rahoja maksaessani mietin kuumeisesti, että nyt tässä on jotain mätää.

Niinpä minä tein itsestäni huonon ihmisen. Menin ja pyysin lain mukaan minulle oikeutettua vuokran alennusta. Vastaanotto oli tyrmistynyt ja myöhemmin vielä loukkaantunut. Herneet nenässä minua syyteltiin ja tuomittiin tekoni julkeaksi. Olin kuulemma vielä tahallani odottanut, että vuokraemännän asianhoitaja matkustaa pois kaupungista, ennen kuin soitin ja koitin neuvotella vuokrasta, vaikka enhän minä ollut tietoinen milloin kukakin matkustaa ja minne.

Kaiken tämän jälkeen seisoin siis asunnon lopputarkastuksessa ulkopuolisen asianhoitajan kanssa, sillä olinhan ilmeisesti niin kamala ihminen, ettei minua enää haluttu nähdä ollenkaan. Kuin tragikoomisesta Hollywood-elokuvasta konsanaan asianhoitajan puhelimesta meni kuitenkin kaiutin päälle tämän puhuessa vuokraemännän tyttärelle, eikä vanhahko mies enää osannut laittaa sitä pois. Kun nainen luurin toisessa päässä tajusi asian laidan, alkoi kaiuttimesta kuulua mitä moninaisempia turhautuneita syytöksiä ja syyllistämistä, kieroin kaunosanoin ilmaistuna minun haukkumistani. Olin paska. Olin huono ihminen. Toivottavasti kukaan ei enää koskaan joutuisi kokemaan minunkaltaisen ihmisen käytöstä ja tökeryyttä. Ymmärsin kyllä tämän viestin, jonka hän halusi minulle välittää. Lopulta jopa ikkunanavaajan palauttamisesta asuntoon saatiin tehtyä elämää suurempi ongelma, sillä olin sen tahallani vienyt ja olinhan niin epäluotettava, että miten voisi enää uskoa siihen, että todella palautan sen myöhemmin. Jos olisin sattunut olemaan normaali hajamielinen itseni ja hävittänyt vanhan avaajan, kaupasta ostettu uusi ikkunanavaaja ei tietenkään kelpaisi tilalle, sillä se ei avaa kyseisen asunnon ikkunoita. Vanhan kapistuksen on löydyttävä. Piste. Lisäksi kaikki muut vuodatukset päälle. Huutomerkki.

Eniten minua kuitenkin harmitti oma käytökseni. Olin aavistanut jo valmiiksi, että asioista syntyisi sanaharkka ja jonkinlainen henkinen sodankäynti, joten olin valmistautunut siihen. Olin kerännyt miekkani ja lähdin ase ojossa taistoon, mutta luovutin jo ensimetreillä. Olin ottanut yhteyttä kuluttaja-asiamieheen, olin lukenut lakia, olin opiskellut kuluttajariitalautakunnasta ja vuokra-asunnon tavallisesta kulumisesta ja siitä, mistä syystä vuokratakuudesta saa vähentää euroja, miten siitä pitää olla mustaa valkoisella ja laskelmat minullekin ja miten vuokratakuu pitää pyrkiä palauttamaan käyttööni viipymättä. Silti lannistuin jo heti ensimmäisten sanojen jälkeen ja jäin vain kiltisti posket punaisina kuuntelemaan, miten olin toiminut väärin. Tämä oli elämässäni jo kolmas kerta, kun joudun samantyyppiseen tilanteeseen ja jokaisen kerran jälkeen minä vannon, että seuraavalla kerralla minä puolustaudun, sanon jotain vastaan enkä vain kuuntele silmitöntä vihaa ja halveksuntaa itseäni kohtaan. Ja silti joka kerran minä menen niin sanattomaksi ihmisten katkeruudesta, ilkeydestä ja inhosta, etten saa kurkustani ilmoille pienintäkään pihahdusta. Vuosien kiusaamisen, syyllistämisen ja omituisen pompottelun jälkeen en vieläkään osannut sanoa vuokranantajalle tai tämän tyttärelle mitään vastaan, vaikka olin valmistautunut tilanteeseen. Seisoimme asianhoitajan kanssa asunnossa molemmat tyrmistyneinä, katseet ikkunasta ulos suunnattuna, kun puhelimen kaiutin suolsi ikäviä sanoja ilmoille meidän hämmennykseksi.

Kun lähdin asunnosta, tunsin onneksi valtavan taakan pikkuhiljaa putoavan harteiltani. Nuo seinät eivät enää kaatuisi ylleni. Se, että pudotin keittiössä vahingossa veitsen lattialle ei enää aiheuttaisi minulle kurkun kuristumisen tunnetta, kun katsoin paniikissa, jäikö siitä jälki ja mitähän vuokraemäntä siitä sanoisi. Leveässä sängyssä nukkuminen ei enää olisi rikos ja osoitus siitä, etten asu yksin yksiössä. Vieraani saisivat nukkua luonani vaikka viikon putkeen ilman, että minusta tuntuisi siltä, että rikon jotain ilmoilla vihjailevasti roikkuvaa, vuokrasopimukseen kirjoittamatonta sääntöä, että minun pitää olla yksinäinen asukki.

Elämässä on yllättävän paljon kiusaajia. Ihmisiä, jotka jollain lailla haluavat toisille pahaa tai ajavat pelkästään omaa etuaan miettimättä seurauksia ja muiden kohtaloa. Luulen, ettei vuokranantajalla käynyt kertaakaan mielessä, että hänen omistamansa asunto, jota hän minulle vuokrasi, pitäisi olla minulle KOTI. Ja vaikka vuokranantajallakin tietenkin on omia oikeuksiaan ja mahdollisuus neuvotella erilaisia sääntöjä vuokralaisen kanssa, pitäisi asunnon silti edes jollain muotoa pystyä toimimaan ihmiselle kotina. Koti on paikka, johon pääsee turvaan maailmalta ja jossa on hyvä olla. Ei paikka, jossa tarvitsee pelätä, murehtia ja kaavailla kauhukuvia siitä, kuinka kaikki menee pieleen, jos joskus uskallan muuttaa pois tai miten pelkkä muuttoaikeiden ilmoitus voi olla mahdollinen murha.

Nyt kun koko jupakka on jo takana, toivon jälleen, että olisin noussut seisomaan ja puolustamaan itseäni. Sanonut kiusaajalle suorat sanat. Nyt joku muu joutuu siihen samaan pinteeseen, jossa minä olen ollut. Kunpa se seuraava olisi vahvempi ihminen ja pistäisi tuolle vuokranantajalle luun kurkkuun. Minä poistuin vain nöyränä näyttämöltä, jättäen diktaattorin valtakuntaansa terrorisoimaan. Olin pelkuri. Toisaalta olen päässyt hänen valtansa alta pois ja voin jälleen hengittää vapaammin. Ehkä nyt löydän itselleni kodinkin.

Musiikkihöpinä

Musiikilla on piristävä voima. Arkipäivinä minut valtaa usein loistava tunne, kun pääsen astelemaan eteenpäin kuulokkeet korvillani, sävelten pauhatessa ja rytmittäessä askeleitani. Joskus räppiä, joskus rockia ja joskus disco-jumputusta, milloin mitäkin, mutta aina tuntemusten mukaan.

Muistan kulkeneeni lumisateessa autioita katuja samalla kuunnellen Mewin Comfortable sounds -biisiä. Hetki oli rauhallinen ja kaunis, mietin kaikkia vieraita ihmisiä asunnoissaan, kotiensa lämmössä. Katselin kuinka lumihiutaleet leijailivat alas ja putosivat maahan ja puiden lehdille.

Muistan hölkänneeni ärsyyntymistäni pois harteiltani, kun Stam1nan Eloonjäänyt soi korvissani. Jalat tahkoivat asfalttia ja turhautuminen alkoi valua  minusta pikkuhiljaa, niin että sentään lenkin loppumetreillä tajusin irvistäneeni koko ajan. Hellitin kasvojeni lihaksistoa ja suupieliini kohosi jo pieni hymynkare miettiessäni kuinka vihaiselta jahölmöltä olenkaan varmaan näyttänyt vastaantulijoiden mielestä.

Anatheman A Natural Disaster toi mieleeni eräät syksyiset aamuhetket vuosien takaa, kun olin vielä pieni ja naiivi ja sinisilmäinen, eikä kukaan ollut vielä satuttanut minua tai kertonut minun olevan huono ihminen. Vaivuin muistoihin ja entisaikojen tunnelmiin, kun sanat kuuluivat korvissani: ”It’s been a long cold winter without you.”

Musiikilla on myös yksi ärsyttävä piirre. Se voi jäädä soimaan päähän. Kun olet lenkkeillyt ja piristänyt mieltäsi, yhtäkkiä kuulet saman laulun uudelleen ja uudelleen ja uudelleen päässäsi. Et saa sitä pysähtymään.

Heräsin kerran sängystäni ja kuulin päässäni vain Queenin sanoitukset

Give love
give love
give love
give love
give love…

Kuin levy olisi jäänyt jumiin LP-soittimeen. Kaksi samaa sanaa, uudelleen ja uudelleen. Nousin sängystäni ja aloin raivoisasti etsimään kyseistä biisiä kuunneltavakseni, jotta laulu sai jatkoa.

Why can’t we give love that one more chance?
Why can’t we give love, give love, give love, give love, give love, give love, give love, give love?..

’Cause love’s such an old-fashioned word
And love dares you to care for
The people on the edge of the night
And love dares you to change our way of
Caring about ourselves

… jonka jälkeen nukahdin jälleen.

Muutos

Kun katson aikaa taaksepäin, tunnen itseni hiukan hölmöksi. Miksen ole tehnyt asioilleni mitään aiemmin? Miksen ole ottanut härkää sarvista ja katsonut totuutta silmiin? En ole pitkään aikaan tiennyt mihin kuulun. Työpäivän jälkeen olen vaeltanut Ismo Alangon sanoin taloon, jota kodiksi kutsutaan. Kutsuin vielä joskus. Kodinomaisuus kuitenkin häipyi niin nopeasti kuin sen olin löytänytkin sen silloin ennen. Olen vaeltanut kaduilla, tavannut ystäviäni ja käynyt matkoilla ja palannut asuntoon, jonka seinät kaatuivat päälleni, jonka ikkunat osoittivat kohti tyhjyyttä. Asuntoon, jossa ei ollut lämpöä eikä paikkaa, johon käpertyä illalla piiloon kaikelta.

Minulla ei ole pitkään aikaan ollut kotia. Siksi on mahtava tunne, kun tällä hetkellä voi palata johonkin, jota ajatellessa valtaa lämmin tunne koko kehon. Vaikka paikka on vielä kuin pyörremyrskyn jäljiltä, tunnen outoa toiveikkuutta ja iloa. Ehkä en olekaan enää koditon.