Kokovaltainen vääryys

Minulla on kolmen kohdan ristiriita, joka velloo mielessäni tällä hetkellä.
Ensinnäkin, minun kuuluisi olla tähän aikaan jo nukkumassa, parantamassa itseäni sunnuntaina alkavaa reissua varten. Toiseksi, minä haluaisin tällä hetkellä olla Juvalla, ette arvaakaan kuinka kovasti sinne haluan. Kolmanneksi se, mitä oikeasti tällä hetkellä teen. Olen muodostanut pyyhkeestä itselleni teltan ja hengittelen syvään kiehuvan veden höyryjä, samalla netissä pyörien.
Jos saisin valita minkä paikan tahansa tällä hetkellä, olisin puustockissa, enkä kipeänä tässä höyryteltassani.
Mainokset

Mahtava ajoitus

Niin kauan kuin tätä lomaa odotinkin, nyt istun vain sisätiloissa ja tuijotan televisiota. Teen muutamat kotityöt ja istuskelen koneen äärellä. Kietoudun vilttiin ja katson televisiota ja elokuvia.
Niinhän sitä sanotaan, että tunnollinen työntekijä sairastaa lomalla.

Jotkut oikeasti ovat tätä mieltä

Seurustelevilla ihmisillä on omituinen kuva siitä, miten täytyy käyttäytyä muiden ihmisten seurassa. Miten pitää puhua omasta miehestä ja miten sitä pitää korostaa, että on se oma mies rinnalla. Netissä galleriat ovat täynnä pussailevia pareja, ylistystä siitä, kuinka on löytänyt vihdoinkin miehen. Profiilitietoihin täytyy kirjata, että onko seurustelevaa sorttia vai vapaata riistaa. Kuvateksteissä ja omien tietojen alapuolella lukee ylistäviä tekstejä ja päivämääriä, joissa kerrotaan ikuista rakkautta ja kuinka kauan siitä nyt on kun uskalsi kysyä, et alaks olee mun kaa. Sitten pitää ylistää sitä, että omassa elämässä on vain yksi mies isukin lisäksi, ja kaikki muut miehet ovat kuolaavia sontaläjiä, jotka vielä viitsivät kadulla vastaan tullessa hymyillä, puhumattakaan siitä, että röyhkeimmät vielä vinkkaavat silmää. Kaikki muut miehet ovat kamalia limanuljaskoja, paitsi tietysti oma kullannuppu.
Flirttailu pitäisi kieltää lailla ja laittaa sille vankeusrangaistus. Itse asiassa seurustelevat ihmiset haluaisivat viettää aikaansa vain
toisten seurustelevien kanssa, sillä he osaavat kuunnella ihania tarinoita rakkaudesta. Vähän kuin vain uudet äidit ymmärtävät toisten uusien äitien juttuja.
Sinkuilla on omituinen kuva siitä, miten seurustelevia ihmisiä tulee kohdella. Tai siis miten heidät jättää havaitsematta. Sinkkujen mielestä seurustelevia ihmisiä ei tarvitse huomioida, he ovat menettäneet kiinnostavuutensa. Ja jos noissa Internetin kuvagallerioissa lukee jonkin ihmisen kohdalla, että tämä seurustelee, hänen sivuiltaan on pakko päästä nopeasti pois. Sinkkujen mielestä on kamalaa, jos varattu ihminen kävelee kadulla vastaan ja hymyilee, sillä se viestittää väärää tietoa, vähän kuin antaisi ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. Itse asiassa koko käsitys varatusta ihmisestähän on täysin järjetön. Ei se yksi ihminen vie kaikkea aikaa kumppaniltaan, ja jos vie, niin siinähän tulee hulluksi. Ei seurusteleva ihminen ole ”varattu”, poissa sosiaalisista kuvioista, vaan hän on täysin kykenevä tutustumaan uusiin ihmisiin siinä missä muutkin. Sinkkujen mielestä suhteessa eläville pitäisi kaikille laippaa laput silmille ja erityinen ranneke, jossa lukee, ettei tämän kyseisen ihmisen kanssa kannata jutella – sehän on turhaa vaivannäköä. Kaikki baari-illat pitäisi myös olla sinkuille, ettei metsästyksessä mene aikaa yhtään hukkaan.
Joskus tosiaan tuntuu siltä, että maailma julistaa yhtä sanomaa: Menkäätte kaikki seurustelevat ihmiset piiloon pimeään luolaan ja
viettäkää siellä hieno loppuelämä. Jos taas joskus eroatte, sitten olette jälleen tervetulleita oikeaan maailmaan.

Matkat aiheuttavat harmia

Jos jonkun, niin minun kohdallani toteutuu sanonta ”reissussa rähjääntyy”. Olin sitten mummolassa viereisessä kaupungissa,
rippileirillä, festareilla satojen kilometrien päässä tai sitten nopealla retkellä naapurimaassa, minulle sattuu aina jotain. En
tarkoita, että olisin koskaan tullut ambulanssilla kotiin, mutta kuitenkin lääkärin kautta kiertäen.
Kerrotaan muutama esimerkki. Olin sukulaisella, maalla viettämässä lomaa tässä eräs vuosi. Juoksimme, leikimme, pidimme hauskaa. Uimme myös paljon. Eräänä päivänä vedessä oli pienen pieni hitunen levää. Katsoimme sitä mietteliäänä, mietimme yhdessä mitä tehdä ja viimein konsultoimme aikuisiltakin, uskaltaako sinne nyt mennä edes kastautumaan. Yhteinen päätös oli, että se on turvallista, sinne vaan. Antakaas olla, kun seuraavana aamuna yritin avata silmiäni. Sain ne pienen yrityksen jälkeen auki. Sitä seuraavana aamuna ei puhettakaan. Niin jatkui sitten sen jälkeen pari viikkoa. Olin saanut siitä hitusesta niin rajun silmätulehduksen, että aamuisin minun piti sokkona vaeltaa lähimmälle pesualtaalle, jotta pystyin kastelemaan kasvoni ja avaamaan silmäni. Niin rajun, että ensimmäinen lääke ei edes auttanut, vaan minun piti mennä uudestaan lääkäriin. Ja mitä muille kävi? Ei mitään.Toisen kerran olimme retkellä isolla porukalla. Söimme eräänä iltana hyvin ähkyyn asti. Seuraavana aamuna minä en päässyt ylös sängystä. Olin ilmeisesti ainoana ihmisenä pannut jotain suuhuni, mitä ei olisi sinne pitänyt änkeä. Kun muut jatkoivat hauskanpitoa, minä pitelin vain sisälläni viimeisiä sisuskalujani.

Annan nyt vielä kolmannen esimerkin. Olin hiukan nuorempana kaverini mökillä viettämässä juhannusta, ja itse juhannusaattona kokoonnuimme kylän tapahtumapaikalle viettämään keskikesän juhlaa. Löysimme kaverini kanssa hauskaa seuraa, ja vietimme heidän kanssaan aikaa siihen asti, kun minä menetin tajuntani. Olimme keinuneet isolla juhannuskeinulla (Tiedättehän, sellainen iso tasainen lava, jota täytyy jalkavoimilla työntää keinumaan. Sellainen iso keinu, jolla voi mennä vaikka ympäri.), kun vauhtimme oli niin kova ja kävimme jo niin korkealla, että käteni eivät enää vain suostuneet pitämään kiinni. Fiuuuhh, ja Niina lensi kyydistä. Kun avasin silmäni, huomasin ympärilläni kymmeniä ihmisiä, jotka kaikki utelivat vointiani. Olin täysin pyörällä päästäni, ja mietin vain kuumeisesti omaa nimeäni – ajattelin, että jos muistan sen, minulla ei ole mitään hätää, ei muistinmenetystä eikä kallonhalkeamaa. Diagnoosini petti sen verran, että vaikka nimeni muistinkin, olin saanut aivotärähdyksen.

Lukuisat pahoinvoinnit, tulehdukset ja mysteerisesti juuri lomalla tarttuneet flunssat varjostavat matkailuani. Minne ikinä menenkin, minun pitää pitää mukanani koko lääkekaappi, sillä en ikinä tiedä, mikä minuun iskee. Uskaltaakohan tässä nyt koskaan edes mennä naapurimaita kauemmas, sillä ehkä sieltä palaan takaisin vain arkussa.

Kostonhaluinen teini

Luulin pienenä, että jokaiselle pahantekijälle käy huonosti. Jokaiselle, joka tekee hyvää, tapahtuu hyviä asioita ja kipua on joka ihmiselle vain tietty määrä, eikä yhtään enempää. Hyvä on, pidän pienen tauon, niin voitte nauraa naiiviudelleni.
Jos ajattelee järjellä, niin sehän olisi vain reilua ja oikeudenmukaista. Eikö? Maailma olisi silloin paljon parempi paikka kuin nyt. Jos pahantekijä tietäisi jo alussa, että rötöksestä tulee väistämättä rangaistus jossain muodossa, hän saattaisi jättää aikeensa sikseen. Timanttikaupassa luvatta vierailun jälkeen joudut joko varmasti poliisin kynsiin, tai sitten kävisi jokin muu, hiukan kierteisempi rangaistus. Kotiin palatessa roisto huomaisi perheen lähteneen kaiken maallisen omaisuuden kanssa. Tai kaupasta öiseen aikaan saaliin kanssa ulos kävellessä taivaalta putoaisi alasin päähän ja kuolisi. Vähän niin kuin sarjakuvissa kävi aina pahiksille. Samaan aikaan kukkia vaimolleen tuonut mies peuhaisi onneissaan aviovuoteessa, päivällä hyvän työn tehnyt partiopoika tulisi illalla kotiin ja saisi yllätyslahjaksi koiranpennun.
Vielä reilumpi oli mielestäni ajatus määrätyistä rajoista tuskalle. Olisi paljon lohduttavampaa miettiä illala murheitaan ja tietää, että kaikki tulee kääntymään parhain päin. Sillä jos olet kärsinyt viime kuukaudet surusta ja ahdistuksesta ja masennuksesta vielä kaiken päälle, olisi kohta tuskan raja vastassa, jolloin elämäsi väkisinkin muuttaisi kurssia parempaan päin. Äidin kuoleman jälkeen voittaisi lotossa, keskenmenon ja avioeron jälkeen löytäisi uuden, paremman miehen ja tulevaisuuden. Kun hiljaa vaipuu uneen kyynelten keskellä, kuinka hienoa olisi miettiä, että ehkä jo huomenna aurinko paistaisi omaan elämään.Mutta eihän se niin mene. Elämä ei ole reilu, vaan ärsyttävä teini-ikäinen poika, joka potkii ja kujeilee kanssasi. Voin vain kuvitella, kuinka tuo poika nauraa päin naamaa, kun kaikki on mennyt pieleen. Hahahaa!

That woman deserves her revenge…

And we deserve to die

Hölynpölyä

Aina joskus minä pelkään. Se on miltei halvaannuttavaa, ja jos jään miettimään sitä, seison vain paikallani ja tuijotan tyhjällä katseella eteenpäin. Joskus minulla tulee sitä ajatellessa paha olo, päätä alkaa särkeä ja kyyneleet puskevat tietään ylöspäin kanavissaan. Oksettaa, huimaa, se on kuin fobia, joka on tuolla jossain piilossa, valmiina hyökkäämään esiin. Se on jotain, mitä en osaa edes kuvailla. Kuinka suurta ja kamalaa se kaikki voisi olla, jos pelkoni toteutuisi. Jos se kävisi toteen, linnottautuisin varmaan peräkammarin tytöksi muutamaksi vuodeksi, ennen kuin pystyisin taas kokemaan ihmissuhteiden ihmeellisen maailman uudellen.
Tiedän, että olen hölmö. Mitä minä tällaisia mietin, turhaa pessimistin elämää tällainen. Humpuukia, ajan haaskausta, höpönpöppöä, hölmöjä harhaluuloja – mitä vielä? Mutta eihän peloilleen mitään voi. Kerropa tytölle, joka kiljuu juuri keuhkojaan pihalle, ettei se hämähäkki ole mikään hirveä otus. Nostapa se kädellesi ja tuo tytön kasvojen eteen, katsopa mitä sitten seuraa. Minä voin kertoa, mitä ei ainakaan tapahdu siinä vaiheessa. Tyttö ei varmasti rauhoitu, hupsuttele omaa käytöstään ja ota kahdeksanjalkaista hirviötä kädelleen paijattavaksi.
Onneksi tämä tunne ei valtaa minua enää kovin usein. Joskus mietin tätä luvattoman paljon. Se oli surullista aikaa, sillä en tiennyt, mille pohjalle olen taloani rakentamassa, pelkkien risukasojen päällekö vai. Silti joskus minut valtaa se suunnaton epäusko ja toivottomuus. Miten minä voisin olla onnellinen? Milloin hän puukottaa minua selkään? Milloin tämä ilo päättyy?

Juhla valehtelijoillle

Pidetään juhlat. Pukeudutaan koreasti ja kerrotaan vitsejä, juoruja ja seremoniallisia latteuksia. Tanssitaan yömyöhään, serpentiinit kaulassa ja musiikki kovalla. Nauretaan, hymyillään, ollaan salaperäisiä, ollaan juhlatuulella. Mutta muista, älä laske naamiotasi. Säästetään yllätykset loppuhuipennukseksi.
Elämä on kuin naamiaiset. Jokaisella on illan aikana monia rooleja, saa esittää ketä haluaa, vaikka seura tietysti muokkaa sanomisiasi. Käydään läpi monia kiinnostavia keskusteluja, mielipiteitä voi vaihtaa joka kerran kun puhut eri ihmisen kanssa. Ensin voi kannattaa vastustusta ja seuraavana lyödä koko erimielisten harakoiden joukon lyttyyn.
Kello lyö kaksitoista. Viimeisellä lyönnillä valmistaudutaan laskemaan naamarit, jotka ovat verhonneet todelliset kasvomme koko illan ajan. Jännitys tiivistyy, illan aikana  toisiinsa ihastuneet katsovat toisiaan intohimoisesti. Ystävät nauravat piirissä ja odottavat tulevaa hetkeä. Pidätetään hengitystä, kun se kaikki tapahtuu.
Koskaan ei voi kunnolla tietää, kuka toinen on. Mikä toinen on. Voi vain arvuutella ja luottaa omaan arvostelukykyynsä. Mutta mitä jos kerta toisensa jälkeen on liian sinisilmäinen ? Silloin naamiomies voi tulla ja kaapata sinut tuosta noin vain, joka kerralla se on hänelle yhtä helppoa, sillä hän osaa näytellä. Sama prinsessaksi pukeutunut ystävätär kantaa jälleen puukkoa taskussa valmiina iskemään sen selkääsi, heti kun sen hänelle käännät. Kaikki ovat petokselle alttiita, kaikki voivat harrastaa tuota pientä näytelmää. Naamiaisissa kun voi leikkiä ketä haluaa.
Naamiot poistuvat. Kuuluu kauhun kirkaisuja, pelkoa, hysteriaa on kaikkialla. Pettymystä. Asiat eivät olekaan niin kuin ne vielä äsken olivat. Salaisuudet paljastuivat, petokset paljastuivat tuossa pienessä hetkessä.
Kunpa vain voisi nähdä toisen naamion taakse, kunpa saisi käsiinsä totuuden ennen kuin on liian myöhäistä. Olispia elämässäkin tietyt väliajat, jolloin esitykset poistettaisiin, ja saisi nähdä kaiken paljaana, totuudenmukaisena.
Pidetään siis juhlat. Kaikki ovat tervetulleita! Juhlissa ei ole sääntöjä!
(Ja punainen surma häälyi kaiken yllä.)