Ei pelkkiä huonoja tapauksia

Kiroan useasti sitä, miten ihmiset tuottavat minulle pettymyksiä ja heikentävät uskoani ihmiskuntaan ja sen hyvyyteen. Puukkoja lentää selkään ja toisten selän takana ei puhuta enää vain pahaa, vaan kirjoitetaan kokonaisia viharomaaneja.

Silti joskus joku tekee hyvän vaikutelman tai vähän vanhempi tuttavuus yllättää positiivisesti. Silloin voi taas hetken uskoa, että ihmiset eivät ole maailman typerimpiä olentoja, vaan oikeasti myös viisaita ja empaattisia yksilöitä.

Mainokset

Viha

Voiko omaa elämäänsä vihata? Ja aivan aluksi ennen kuin vastaatte, en tarkoita nyt jokaisen elämässä koittavaa ihanaa murheen alhon aikaa, jota myös teini-iäksi kutsutaan. Silloin varmasti joka toinen nuori vihaa elämäänsä omien sanojensa mukaan, vanhemmat ovat syvältä ja koulu vielä syvemmältä.

Tarkoitan nyt ihan meidän niin sanottujen aikuisten elämää, voiko tätä omaa arkeaan ja eloaan vihata? Jokaisella meillä on tietysti murheita. Murheita on sellaisia, joita pyörittelee omassa päässään kun on tylsää, ja ne ajatukset valtaavat pään sisäpuolen vaatien huomiota. Murheita on myös niitä, joilta ei vain yksinkertaisesti voi välttyä, sillä mitä elämässä nyt pystyisi ennustamaan täydellisesti oikein? Suhteet päättyvät ja mummot kuolevat, eikä sille kukaan pysty tekemään mitään. Toisaalta suhteen eteen olisi voinut tehdä enemmän töitä tai mummoa olisi voinut käydä moikkaamassa useammin tämän eläessä, mutta se on jälkiviisautta, joka taas aiheuttaa lisää harmaita hiuksia.

Jos elämäänsä vihaa, eikö sille pitäisi tehdä jotakin? Ihmisillä on vapaa tahto, ja tiukasti yleistäen voisin sanoa, että melkein joka asiaan omassa elämässään voi vaikuttaa. Jos vihaa elämäänsä sen takia, että joutuu kestämään huonoa parisuhdetta, sen voi lopettaa. Tai jos mummo on ärsyttävä ja nalkuttava ihminen, ei häntä ole pakko käydä tervehtimässä viikoittain, jos siitä jää vain huono mieli.

Saattaa myös olla, että suhtaudun asiaan liian positiivisesti. Haluaisin uskoa siihen, että ihminen voi muuttaa elonsa suuntaa, jos vain oikeasti sitä tahtoo. Meillä on vain yksi elämä, eikä sitä kannata hukata tuntemalla pelkkää vihaa.

Valitettavasti minussakin on sen verran realistia, että ymmärrän, ettei kenenkään arki ole aina ruusuilla tanssimista, vaikka kuinka omaa suhtautumista yrittäisi kääntää iloisempaan suuntaan. Elämässä voi sattua niin isoja muutoksia, että ne vetävät väkisin alaspäin. Voi olla, että omatkin ajatukseni olisivat todella erilaiset, jos olisin eilen saanut kuulla sairastavani syöpää. Sillä loppujen lopuksi maailma voi heittää syliisi tyrannosauruksen kokoisia ongelmia, joilta et olisi voinut välttyä mitenkään. Näissä tilanteissa on kai luonnollistakin toivoa voivansa vaihtaa elämänsä jonkun toisen kansa päittäin.

Ehkä minun tulisikin muotoilla kysymykseni uudestaan, jos elämäänsä kerran voi vihata satunnaisten ikävien yllätysten osuttua omalle kohdalle. Pitäisi ehkä sittenkin kysyä, kannattaako omaa elämäänsä vihata? Miksi hukata aikaa sellaiseen, josta ei ole mitään hyötyä? Lähtevätkö ongelmat karkuun vai häviävätkö ne savuna ilmaan, jos jaksaa mököttää ja vihata niitä tarpeeksi kauan? Eikö viha ole turhaa?

Poks

Maailmassani on eräs ongelma, enkä voi mitenkään vaikuttaa siihen. Mikään ei ole sen ärsyttävämpää kuin huomata olevansa toimeton jonkin suuremman asian edessä.

Koska olen itse sellainen ihminen, joka ei kerro kaikkia asioitaan eteenpäin, uppoudun joskus niihin kuvitelmiin että jokainen muukin on samanlainen. Valitettavasti tämä kupla puhkeaa tasaisin väliajoin, jolloin joudun muistuttamaan itseäni siitä, mitä teen tai sanon jonkun toisen seurassa, koska luultavasti puoli kaupunkia tietää siitä seuraavalla viikolla.

Yritän aika-ajoin vakuuttaa itselleni, että elämä olisi helpompaa jos pystyisi luottamaan ihmisiin ja uskoisi näiden pystyvän pitämään salaisuuksia. Sitten taas huomaan, ettei jonkin asian henkilökohtaisuuden taso satu toisen ymmärrykseen, vaan luet sen salaisuutesi puolitutun seinältä, kommenteista, facebookissa.

Kupla puhkesi.

Antakaa nyt edes banaani

Luin netistä jälleen sarjakuvia (keskittymiskykyni on viime aikoina ollut luokatonta, joten sarjakuvien lyhyys ja yleinen oivalluksen vaatimattomuus ovat sopineet minulle mitä parhaiten), ja törmäsin Wulffmorgenthaleria lukiessani omaan kuvaani: Tarzanin vastakohta, eli apina, jonka ihmiset ovat kasvattaneet.

Tiedättekö sen tunteen, että jokin ei ole kohdallaan? Jokin mättää, jokin pieni asia tietyssä normaalin käytöksen ympäristössä on vialla ja häiritsee valtavasti? Useimmiten minusta tuntuu, että se pienen pieni katkonaisuus järjen käytössä olen minä. Olen melkein, mutta en ihan, yhteiskuntakelpoinen. Minut on kyllä kasvatettu käyttäytymään hyvin ja hoitamaan sosiaalisia kontakteja.

Käytännössä minut valtaa vähitellen tunne, etten sittenkään tiedä mitään. Jään hölmistyneenä seisomaan paikalleni ja ihmettelemään mitä ympärilläni tapahtuu. Olen kuin ihmisten tavoille opetettu apina, osaan säännöt, mutta  en osaa soveltaa niitä. Tiedän mitä ihmiset tekevät, huomaan teot, mutta en ymmärrä niiden merkitystä. Sosiaalisen kanssakäymisen syy-seuraussuhteet ovat minulle munkkilatinaa.

Jännitettäväksi jää, pärjääkö apina yhteiskunnassa, vai koijataanko sitä taas kerran.

Elämä jatkuu, Mrs. Bean

Jos minut tuntee, on varmasti huomannut minun olevan joskus varsinainen tohelo. Haluaisin sanoa, että olen itse siihen jo täysin tottunut ja ettei kyseinen ominaisuus haittaa minua ollenkaan, mutta valitettavasti en voi sanoa sitä. Onneksi tilanteissa auttaa itseironia, joka minun on ollut pakko opetella. Jos suunnistaessa itse on ainut, joka varoittamatta humpsahtaa märkään suomättääseen ja kuuntelee loppupäivän joka askeleella kuuluvaa märkää, imukuppimaista slurps-ääntä, mitä muuta voisi tehdä kuin nauraa itselleen?

Viime päivinä on taas tullut mietittyä eräitä hienoja hetkiä elämästäni, jolloin ei ole ollut muuta tehtävissä kuin nauraa. Vaihtoehtoisestihan sitä voisi tietysti purskahtaa hillittömään itkuun ja vetäytyä ulkomaailmasta toheloinnin pelossa, mutta minusta se ei sittenkään ole vaihtoehto.

o Kuulin radiosta, kuinka tietokilpailussa tehtävänä oli nimetä kolme automerkkiä, joiden nimi alkaa H:lla. Kertasin tätä kysymystä hyvien ystävieni kanssa kahvipöydässä. Kaverini hiljentyi kahden onnistuneen nimeämisen jälkeen, jolloin minä heitin ilmoille sellaisen merkin, joka aiheutti vain suuren naurunremakan niin tyttöjen kuin poikienkin kesken. Hondahyundai. Yksi automerkki. Äitillänikin on sellainen. Niinpä niin ja seuraavaksi markkinoille lanseerataan varmasti uusi Volvoferrari.

o Joskus voisi kirjoittaa itselleen ylös neuvoja tulevaisuutta varten. Tällainen note to self -hetki sattui keväällä oltuamme tyttöporukalla laivalla. Baarit olivat jo kiinni ja minä jatkoin juhlimista. Jälkiviisaana olisin jättänyt kuitenkin sen hyttikortin hypistelemisen väliin, sillä yön tunteina sitä tuli väänneltyä ja käänneltyä mitä erilaisimpiin myttyihin. Kuuden aikaan aamulla sitten hakkasin hyttimme ovea ja huutelin kavereideni nimiä. Kukaan ei vastannut. He kaikki olivat sammuneet sänkyihinsä, samalla kun minä riehuin oven takana. Olin auttamattoman kaukana omasta pedistäni, johon olisin voinut kellahtaa nukkumaan hetkeksi, kädessäni ainoastaan toimimattomaksi rytistelty hytin avainkortti.

o Aamuihminen kun en missään nimessä ole, muistan elävästi yhden yläasteella kahdeksalta pimeänä talviaamuna alkaneen kotitaloustunnin. Olen melko varma, että olin vielä siinä vaiheessa syvässä unessa, kun aloitin leipomusten teon. Reseptissä käskettiin sulattaa rasvaa, jolloin minä otin paketin leivontamargariinia, leikkasin oikeankokoisen siivun ja iskin rasvan mikroon paperissaan sulamaan. Joku viisaampi voisi miettiä, että mihin se rasva olisi siitä sulanut. Mikron pohjalle? Asiat eivät kuitenkaan ehtineet edistyä niin pitkälle, että siitä olisi tullut ongelma, sillä koko paperinen kääre syttyi tuleen. Olin siis loihtinut pienen nuotion mikroaaltouunin sisälle.  Yksi luokkakavereistani oli onneksi enemmän hereillä kuin minä, hän juoksi toiselta puolelta luokkaa huutonauraen: ”Niina, mitä sie oot taas menny tekemään?”

o Viimeisimpänä naurut heruttaneena kömmähdyksenä voisin kertoa syntymäpäivistäni. Sain lahjaksi grillipihdit, jotka oli sidottu maalarinteipillä tiukasti yhteen. Kaverini ähelsi teipin kanssa aikansa, kun minä tarjouduin voittajan elkein auttamaan. Repäisin avaimella teipin rikki voitonriemuisena, mutta samassa sain pihtien toisen sangan päin naamaani melkoisella voimalla kymmenen ihmisen tuijottaessa vieressä.

Tiedän, ettei elämästä selviä hengissä. Silti minun kohdalla tuo lausahdus kuulostaa joskus uhkaavammalta kuin ehkä pitäisi.

Odotuksen onnellinen loppu

Muistatte ehkä minun kirjoittaneen kuukausi sitten syntymäpäivieni odottamisesta. Juhlat olivat siis eilen – ja mitkä juhlat ne olivatkaan.

Parhaat, mahtavimmat, hauskimmat, hassuimmat, hulvattomimmat, mukavimmat, rennoimmat, humalaisimmat, kreisibailumaisimmat, pisimmät ja kivoimmat pitkään aikaan.

En olisi saanut tätä yksin aikaan, joten vielä kerran kiitän kaikkia. Toisista voi kuulostaa omituiselta, miten olen näin innoissani näin surkean pienestä asiasta. Odotin juhlia niin pitkään ja vähän pelkäsin jo päivää ennen, että kaikki oli mennyt pieleen naapurien mummojen takia, mutta turhaan. Eilinen lunasti kaikki odotukseni aina yöllä suoritettua uiskentelutuokiota myöten. Ja mistä ihminen elämäänsä repii iloa, jos ei tällaisista kavereiden kanssa koetuista mahtavista kesäpäivistä?

Pipo-Niina on fiiliksissä vielä tänäänkin.

Internet on pilannut keskustelut

Tuossa eräs päivä mietin, kuinka facebook on pilannut maailman. Siihen liittyen mietin sitäkin, kuinka facebook on pilannut keskusteluni ystävieni kanssa. Tai ehkä ei pilannut, mutta olen huomannut kuinka eri lailla sitä suhtautuu ihmisiin näin internetissä käytyjen keskustelujen välityksellä. Koko olemus saattaa muuttua sanallisessa kanssakäymisessä, enkä aina tiedä tavoitanko toisessa sitä aitoa minää, jonka näkisi niin paljon helpommin kasvokkain jutellessa.

Internetissä minun täytyy muistuttaa itseäni toistuvasti, kenen kanssa olen oikein keskustelemassa. En ole maailman avoimin ihminen, enkä juurikaan paljasta omia asioitani muille ihmisille. En halua tällä toiminnallani väheksyä ystäviäni tai osoittaa epäluottamusta, se vain on osa minua. Jostain syystä kuitenkin on vain liian helppoa näpytellä kirjaimia koneelle ja painaa perään enteriä. Olen monesti jäänyt katselemaan kauhulla, mitä ihmettä kerroin juuri puolitutulle naamakirjan kaverilleni. Jos olisin ollut kyseisen henkilön kanssa kahvittelemassa jossain, voin sanoa yhdeksän kertaa kymmenestä, etten todellakaan olisi kertonut noita asioita niille ihmisille, jotka nyt tietävät jotain liikaa minusta.

Chatissa keskustellessa on muutenkin paljon vaikeampi pysytellä neutraaleissa aiheissa, joista voi oikeassa elämässä jauhaa loputtomiin. Itse puhun kassalla istuskellessani luontevasti säästä vaikka koko päivän erilaisilla ilmauksilla. Mutta heti kun säätilan havainnoinnin kirjoittaa konkreettisesti sanoiksi silmien eteen, se kuulostaa yhtäkkiä todella junttimaiselta.

Kun keskustelen kirjallisesti jonkun kanssa, on kompastuskivenä usein juuri aihe. Tuntuu että sen pitäisi olla aina jotenkin syvällinen tai henkevä, jotta toinen keksisi edes jotain järkevää sanottavaa siihen. En voi vain päivitellä asuni mustuutta hellepäivänä, kun lähes poikkeuksetta toinen jäisi hiljentymään toiselle puolelle ruutua. Netissä on vaikea olla tällainen sulkeutunut yksilö.

Lisäksi koneella jutellessa ei näe toista, ja se tekee pienen huijaamisen ja valkoisten valheiden heittämisen liiankin helpoksi. Kuinka helppoa on kirjoittaa kaksoispiste ja laittaa perään isolla kirjoitettu d-kirjain esittämään naurua, vaikka oikeasti toisen kommentti ei olisi nostanut edes pienen pientä hymynkaretta huulille? Tai kuinka helppoa on kirjoittaa toiselle lähtevänsä pois koneen äärestä, lopettaa keskustelu ja lisätä ihminen sellaiseen ryhmään, joka ei enää näe minun olevan edelleen keskusteluissa aktiivisena? Kuinka helppoa on kirjoittaa haluavansa lähteä toisen kanssa festareille tänä kesänä, kun jo yksi pieni inhon ilme paljastaisi lauseen valheellisuuden todellisuudessa?

Helppouden huippu on kuitenkin olla vastaamatta mitään. Jos keskusteluikkuna aukeaa kilahtaen ja kaveri tervehtii innokkaana vanhaa tuttua, eikä itseään kiinnosta yhtään, onko aidasta matalampaa kohtaa olemassa, kuin olla vastaamatta mitään? Tunnustan itse harrastavani joskus ylianalysointia, joten kyseinen tilanne antaa paljon pohdittavaa, tietäen facebookin toimivuuden: Saiko toinen viestiäni ollenkaan, aukesiko se keskustelu hänellä, laittaisinko uuden viestin vielä perään, tai ehkä mokkulani ei toimi ja en näy hänelle enää online-tilassa, vai eikö se vain halua jutella minulle? Kasvokkain olisi vähätellen sanottuna vaikeaa olla vastaamatta iloiseen moikkaukseen ja vain häipyä takavasemmalle. Vai olenko se vain minä, joka pitäisi moista käytöstä oireena jostain vakavasta henkisestä vammasta? Puhelimella lähetetty viestikin on varma keino saada selville, haluaako toinen puhua ollenkaan, sillä siinäkin tietää varmasti toisen sentään saaneen sen 140 merkkiä sisältävän teksinpätkän. Jos siihen ei kuulu vastausta, ei ylianalysoinnillekaan ole sijaa. Pari hylättyä puheluakin on tehokas tapa, mutta naamakirjassa keskustelussa hiljentyminen on vain julmaa kidutusta minunkaltaisia ihmisiä kohtaan.

Eniten kuitenkin kaipaan niitä ihmisiä eteeni sen takia, etten näe heidän pieniä eleitään, selityksiä käsillä, enkä kuule heidän oikeaa nauruaan. Mikään ei ole niin hienoa kuin käydä aidosti mielenkiintoinen keskustelu toisen kanssa niin, että näet hänen jokaisen reaktionsa juttuihisi, niin että näkee aidon ihmisen edessään. Sitäpaitsi keskustelua voi käydä myös pitämällä harkitussa kohtaa pienen hiljaisen hetken, ennenkuin vastaa toiselle, tai heittämällä hymyn oikean lauseen perään.

Ai että minä kaipaan ihmisten hymyjä keskusteluissa.